Junassa | Sri Lanka

10.3.2016 Klo 10.55 junavuoro Galle – Colombo. Matkalla Negomboon, vaihdetaan junaa ja ehkä kottuillaan Colombossa. Kottuillaan, siis syödään kottua, kasvistaikinapaistosta. Toinen supernokkela srilankalaiseen ruokaan liittyvä sanaleikki syntyi tyhjästä yhtenä aamuna kello kuusi, kun istuin silmät rähmässä sängynreunalla ja lappasin rotia suuhuni. ”Täytyyhän sitä joku roti olla!” totesin yllättyneenä itsekin järkyttävän väsyneestä nokkeluudestani. Oltiin lähdössä bongaamaan valaita, se oli meidän neljäs ja onneks vika kuuden aamu.

Tää juna ei oo niin moderni kuin se Kandyn juna, jossa matka eeppisesti alkoi kymmenisen päivää sitten. Mut oon onnellinen, et oon täs junas ja vielä peppu mukavasti penkissä. Meni viime yö nimittäin vaihteeks harakoille. Kaikki on silti ok, oon onnellinen. Juna ei puksuta, se rämisee menemään kiskoilla. Sisäseinät on maalattu mintunvihreellä, mun lempivärillä.

 

Ei saatu vierekkäisiä paikkoja, mä istuin välinpitämättömän olosen paikallisen miehen viereen. Rinkka ei mahdu hattuhyllylle, mut mun onni on rikkinäinen käsinoja, jonka ansiosta voin istuu sivuttain jalat käytävällä. Samat myyjät juoksee edestakas limupullojen ja rotikorien kanssa. Ne onnettomat, jotka nousi kyytiin Hikkaduwasta, yrittää tsempata seisomapaikoillaan hiki otsalla valuen. Sanoinko jo, että oon onnellinen istumapaikasta?

Käytävän toisella puolen istuu aasialaistyttö selfiekeppi jatkuvasti ojossa. Tytön takana rivin viimeisenä istuu nuori pariskunta, jonka pieni poika ei millään haluaisi imeä tissiä. Hymyilen naiselle, hän hymyilee takaisin. Poika tuijottaa mua pitkään, mietin, mitäköhän musta merkki hänen otsassaan tarkoittaa. Jatketaan hymyilemistä puolin ja toisin. Saan pojan nauramaan. Tätä kuvaa mä en voi ikuistaa kamerallani, piirrän sen mieleeni. Aika näyttää, pysyykö se siellä. Mutta ainakin voisin taas hetken muistaa, että tuntemattoman hymy voi pelastaa päivän.

Kaivan taas esiin yhden loputtomista eväsroteistani ja syön sen suoraan muovipussista. Kun seuraavan kerran katsahdan taakseni, naisen hymy on aavistuksen leveämpi. Ehkä mun vegeroti sai hänet ajattelemaan, että meillä on jotain yhteistä. Kaikki tän pallon ihmisii. (Matkapäiväkirjasta 10.3.2016)

Ensimmäisissä kuvissa näkyvä mies lauloi ja rummutti koko sydämestään junavaunulle. Yllätyin, kun mun käsi karkasi lompakkoon ja noukki kolikot muusikolle vaivanpalkaksi. 

Joskus jotkut ohikiitävät hetket haluaa vaan muistaa ikuisesti. Tämä junamatka, välitila kahden kaupungin välillä, kaukana kotoa, on just sellanen. Virnisteltiin poikavauvan kanssa toisillemme lopulta koko junamatkan. Kun noustiin pois Colombossa, perhe jäi junaan. Jonnekin pohjoiseen tämä juna jatkoi rämistelyään. Hetki oltiin samoilla raiteilla.

Ai niin, se merkki pojan otsassa oli selvitettävä: Musta bindi eli kastimerkki piirretään perinteisesti hindulaisuudessa lapsen otsaan torjumaan pahan silmää. Kiitos taas kerran, kuukkeli.

Kaksi Gallea | Sri Lanka

Galle, en oo mitenkään pettynyt suhun, en ollenkaan. En vaan oikein tiedä, mikä tekee susta erikoisen. Tai tiedän, luin just wikipediasta että oot suurin säilynyt siirtomaa-ajan linnoitus Aasiassa. Mutta suoraan sanottuna mä valitsen susta sen toisen puolen. Sen värikkään, meluisan, sekavan ja rotintuoksuisen. (Matkapäiväkirjasta 10.3.2016)

Mirissasta siirryttiin tunnin bussimatkan päähän Gallen kaupunkiin, juuri sinne, jossa kaikki matkaoppaat kehottavat vierailemaan jos Sri Lankassa poikkeet. Tää siirtymä oli mulle vähän niin kuin lopun alkua, oltaishan me Gallessa vaan yksi yö ennen kuin matkattais Negomboon jättämään jäähyväisiä tälle ihanalle kyyneleen muotoiselle saarelle. Gallea niin monet matkailijat kehuvat, että olin toki tyytyväinen että päätettiin viettää siellä edes tuo yksi yö. Ehkä yhdessä yössä saataisi edes jonkinlainen tatsi paikkaan.  

Gallen vanhakaupunki ja linnoitus on Unescon maailmanperintökohde. Se on ansainnut paikkansa listalla olemalla malliesimerkki eurooppalaisesta siirtomaa-arkkitehtuurista Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä yhdistelemällä eurooppalaista ja eteläaasialaista rakennustyyliä. Ilmeisestikin sekä portugalilaiset että hollantilaiset ovat pyöritelleet talttojaan historiallisen Gallen rakennustöissä, mutta näyttävimmät osat linnoituksesta ovat hollantilaisten käsialaa 1600 -luvulta eteenpäin. Vanhankaupungin rajat putoavat mereen lännessä, idässä ja etelässä. Linnoitus oli hyvin säilynyt, kaunis, tunnelmallinenkin. Ja anteeks vaan, mun mielestä aika tylsä. Heti vanhankaupungin pohjoispuolelta voi onneksi halutessaan karata srilankalaisen elämän sykkeeseen.

Heitettyämme kamamme guesthouselle lähdimme jälleen kerran etsimään myöhäistä lounasta. Miten musta tuntuu, ettei me tehty muuta ku syöty tällä matkalla? Gallen vanhakaupunkihan on kallis ja ravintolatarjonta siellä on vahvasti turisteille suunnattu. Jos ois mieleni tehnyt erikoiskahveja, täältä niitä olisin saanut. Olin kuitenkin saanut vinkkiä hyvästä ja kohtuuhintaisesta ravintolasta Sri Lankassa aiemmin reissanneelta frendiltäni. Olisi ollut fiksua googlata paikan osoite hotellilla. No mutta, suu reippaasti auki vaan ja kyselemään. Tosi nopeasti kyllä löytyi tää Indian Hut -niminen paikka. Söinpäs muuten maukkaan masalan, suosittelen!

Gallen linnoitusosa on just sellanen paikka, jonne vaan on mentävä, koska kaikkihan sinne menee. Mä en halua dissata paikkaa tai historiaa, ennemminkin kyse on mun omasta asenneongelmasta, hehheh. Linnoitus on kuitenkin näpsäkän kokoinen, ja siihen tutustuu helposti tunnissa. Älä missään nimessä jätä Galleen tutustumista vaan vanhaankaupunkiin ja linnoitukseen! Gallen uudempi osa nimittäin on just niin hersyvän värikäs, kuin kuvani kertovat. Kun mä nyt, omassa nojatuolissani yli kuukausi kotiinpaluun jälkeen laitan silmät kiinni, voin nähdä edelleen samat kadut ja hedelmätorit edessäni. Tää puoli Gallesta on hauska!

Iltapäivä Gallessa tummui nopeasti illaksi. Pyörittiin kaupungilla tuliaisia metsästäen, yritinpä mä myös itselleni jotain löytää. Sovitin parit sandaalit, ei mahtuneet jalkaan. Ja parit mekot, ei istunut päälle ei sitten millään. Tuliaistee onneksi löytyi supermarketista. Kun väsymys alkoi painaa jalkoja, ystäväni hyväksyi mukisematta mun ehdotuksen illallisen korvaamisesta hedonistisella hedelmäbuffalla. Hedelmätoreilla on aina niin ihana asioida! Ja meistä oli jo kehkeytynyt tiukkoja tinkaajia. Punaset banaanit jäivät muuten torille, sillä niiden kilohinta oli moninkertainen tavallisiin banskuihin verrattuna. Kassit täynnä papaijaa, ananasta, banaania ja passionhedelmää lähdettiin kuitenkin hotellia kohti. 

Käytiin muuten myös paikallisessa alkossa. Aika hämärä paikka. No ei, mutta olutta ei tosiaan marketista löytynyt, vaan tämä viinakioski oli meidän ainoa mahis ostaa tuliasoluet kotiinvietäväksi. 

Mä en osaa kertoa Gallesta tän enempää. Kaupungilla on kuitenkin matkailijaa ajatellen kätevästi kaksi puolta - se historiallinen ja entisöity, josta saa cappucinoja, sekä tää paikallinen, jossa pääsee torille tinkimään banaanikilosta ja tuoksuttelemaan katuruokaa. 

Mä taisin olla kuitenkin Gallessa jo toinen jalka menossa eteenpäin. Se on vaan niin, että mitä vähemmän matkaa on jäljellä, sitä nopeemmin aika juoksee eteenpäin. Ja mä olin aika fiiliksissä seuraavan päivän junamatkasta - olihan junailu Colombosta Kandyyn yks siihen astisen reissun eeppisimmistä jutuista.  

Onnistunut aamu valassafarilla | Sri Lanka

Seuraavassa muutama sana ja kuva meidän valassafarista Mirissassa. Koska pohdiskelin ennen matkaa jopa yhden postauksen verran valasbongauksen eettisyyttä, ajattelin, että olis hyvä palata aiheeseen nyt ihan oman kokemuksen pohjalta. Mulla on myös kokonaista neljä jotenkuten onnistunutta kuvaa, jotka voin saman tien heittää ilmoille...

Niin, mä siis hinguin kovasti valassafarille Sri Lankassa, mutta halusin olla varma, että hyppäisin sellaiseen paattiin, joka kunnioittaa näitä meren valtiaita vähintään yhtä paljon kuin mäkin. Olin myös huolissani siitä, häiriintyvätkö sinivalaat veneiden läsnäolosta jollain tapaa. Siksipä googlettelin eettisestä valasbongauksesta etukäteen ja etsin Mirissasta muutaman operaattorin, joiden toimintaa kehuttiin vuolaasti esmes tripadvidorissa. Etten-tentten valinta osui siihen, jonka toimistolle oli meidän hotellilta lyhyempi kävelymatka, eli Mirissa Water Sportsiin. 

Lyhyt oli tässä tapauksessa puoli tuntia. Kun hiestä märkänä saavuttiin vihdoin satamassa sijaitsevaan toimistoon - tää oli olevinaan aamukävely - odotti meitä siellä snadisti hölmistyneen näköinen poitsu, joka ei paljoa englantia haastellut. Hölmistyneisyys liittyi todennäköisesti siihen, että turistit harvemmin vaivautuvat raahautumaan toimistolle, vaan yleensä retki ostetaan joko rannalta tai hotellin kautta. Mutta mullepas ei kelpaa mikä tahansa pulju, heh.

Sain sitten langan päähän oikein mukavan ja hyvää englantia puhuvan miekkosen, jolta kyselin muutaman kysymyksen valassafarin olosuhteisiin ja eettisyyteen liittyen. Tai no, en alkanu kikkailemaan vaan kysyin suoraan, miten tyypit pitävät huolen siitä, että valaat eivät kärsi meidän läsnäolosta. Sain lupauksen siitä, että me pysytään tarpeeksi kaukana valaista eikä jahdata niitä veneellämme. Nimet listaan ja herätyskelloon taas hälytys ennen aamukuutta. Tuktuk tulisi hakemaan meidät kuudelta eli meidän ei onneksi tarvitsis stressata, tai siis "stressata" logistiikasta kukonlaulun aikaan. Mua kyllä jännitti se merenkäynti aikalailla, koska tuun helposti merisairaaksi.

Aamulla ahdoin itseeni yhden rotin hyvissä ajoin maksimoidakseni mahikset sille, että ruoka myös pysyisi mun mahassa avomerellä. Retkioperaattori tarjosi aamiaisboksin, jonka sisällöstä puolet päätyi myöskin mun masuuni. Tähän päälle vielä pahoinvointipilleri - sekin sisältyi tietysti hintaan - ja menoksi. Aamu alkoi just sarastaa palmujen takaa, kun noustiin veneeseen. Muutaman kalastaja kellui paateissaan satama-altaassa, mahtoi niillä olla rankka yö takana. Aurinko nousi, kun puksuteltiin hiljaksiin kohti avomerta.

Tosiaan, vauhti oli niin hidas, ettei mulle ois vahingossakaan voinut tulla paha olo. Köröteltiin aallokossa ja delfiiniparvikin liittyi seuraan hetkeksi. Onnistuneita kuvia delfiineistä mun muistikortilla on nolla. Meidän lisäksi veneessä oli oikeastaan vaan eläkeikäisiä muutamaa pariskuntaa lukuun ottamatta. Tuli niin turistiolo, mutta sillai hyvällä tapaa tietenkin. Noin tunnin verran ajeltiin loitommas rannasta, ennen kuin alkoi tapahtua.

Ensimmäinen kapteenin bongaama sinivalas oli todella kaukana ja ehti mennä menojaan. Seuraavan vesisuihkun näin horisontissa. Pikku hiljaa valaita alkoi ilmestyä silloin tällöin kymmenien metrien päähän veneestä. Me ei tietenkään oltu ainoa vene tuolla, vaan paatteja oli kymmenisen. Kaikki näyttivät käyttäytyvän kunnolla eikä kukaan kaasutellut valaiden perään. Jossain vaiheessa meidän kapteeni päätti lähteä kauemmas veneryppäästä. Silloin päästiinkin näkemään valaita vielä hitusen paremmin. Joka kerta, kun sinivalas tai sen vesisuihku näkyi horisontissa, joku kiljaisi ja jännittynyt nauru levisi ympäriinsä. Oikeesti oltiin kaikki ku lapsia. Oli sen vaan oikeasti niin upeeta katsoa sinivalaan pyrstön iskeytymistä veden pintaan - siis paljon hienompaa ku telkkarissa!

Mirissa Water Sports oli mahtava, etenkin henkilökunta. Laivapojat olivat itsekin ihan aidosti innoissaan joka kerta, kun saatiin valas kiikariin. Yksi pojista otti mulle muutaman kuvankin ja sain ite vaan nauttia näkemästäni. Paluumatkalla saatiin luettavaksemme vielä infoa sinivalaasta, delfiineistä ja valtavasta vesikilpikonnasta, joka nähtiin retken alussa. Olin ja oon yllättynyt Mirissa Water Sportsin ammattimaisuudesta - eipä mulla vissiin ollet odotukset kovin korkealla vai? Tämä oli ihana aamupäivä, ja siistiähän valassafarissa oli myös se, että sen jälkeen meillä oli vielä monta tuntia aikaa lojua rantavedessä, kun homma oli ohi puolenpäivän maissa. Oon iloinen, että uhmasin merisairasta nössöä sisälläni. Koska ihan oikeesti, mä näin valaan! Vau!

Ai niin ne kuvat... eivät tällä kertaa kerro enempää kuin mun sanat, mutta olkoon. Kuvauskalustoa olis päivitettävä huomattavasti seuraavaa valassafaria varten...

Oon myös kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin nähdä vaivaa ja etsiä retkenjärjestäjän, jolla on puhtaat jauhot pussissa. Kaikki meni just niin kuin luvattiin ja kaikille jäi hyvä mieli. Tripadvisoria ei tarvitse kauaa selata, kun siellä jo tulee vastaan kertomuksia firmoista ja retkistä, joiden toiminta harmitti asiakasta jälkeenpäin. Ymmärrän, että on helppoa vaan ottaa joku retki, ja sitten juosta varaamaan parhaat aurinkotuolit. Niin munki teki vähän mieli. Mutta onneks oon niin jäärä. Ja pointsit myös matkakaverilleni, jolle mun hinku hyvien valintojen tekoon oli tälläkin reissulla useimmiten ihan ok.

Pohdintoja muovituolissa | Sri Lanka

Mirissa - euron curryt kun taakse jäi... Onko Mirissa se kiireetön uinuva pieni paratiisiranta, jolle kuvittelin saapuvani? No ei ole. On jo myöhäistä. Onko se huono juttu? En tiiä, kylmä olut ja kunnon (pika)kahvi kuuluu täällä ravintoloiden perusvalikoimaan. 

Oikeasti toivuin järkytyksestä nopeasti. Totesin ja hyväksyin turistihinnat, rantapummit ravintoloiden sisäänheittäjinä sekä kajareista kantautuvan länkkärimusan. Sen jälkeen kaikki oli taas tosi hyvin. Ja pikku hiljaa kahden päivän jälkeen aloin tunnistaa täällä sitä Sri Lankaa, joka on mulle jo tuttu ja vähän rakaskin. Koska kaikki maat on rakkaita, jos niille antaa viikkoja elämästään ja yhden palan sydäntäänkin ehkä. 

Srilankalaisilla on usein hyvän ihmisen hymy. Sitä on vaikea kuvailla, mutta sen tunnistaa kun sen näkee. Tosin käytiin kaverin kanssa tästä keskustelua, ja hän oli sitä mieltä, ettei aina osaa sanoa, onko hymyt aitoja vai ei. Mä osaan. Tai luotan vaan niin vahvasti intuitiooni.  

Mietin paljon  kohtaamiani ihmisiä täällä. On joskus vaikea kuvitella toisen ihmisen todellisuutta. Sodan loppumisesta ei täällä ole kauan. Ja tsunamikin kävi. Vaikka eihän sitä missään päin maailmaa voi tietää, millaisia menetyksiä kadunkulmassa tai ravintolan tiskillä tapaamani ihminen mukanaan kantaa. 

Aika sulkea päiväkirja ja nousta muovituolista, sillä vatsassa kurnii kohta. Kynttilän tuoksu Buddhapatsaan edessä olohuoneessa, pimenevä ilta, vastapestyt hiukset ja ujo tuuli. Hädin tuskin tiedän, mikä viikonpäivä on. On loma. Ja mulla on kolmatta iltaa sama mekko päällä. (Matkapäiväkirjasta 9.3.2016.)

Aika syvällisiäkin juttuja tulee matkustellessa välillä pohdittua. En tiedä, oonko ainoa, jolle tuppaa kaukana kotoa iskemään päälle sellainen ajatusten flow, joka kuljettaa mietteet helposti pintaa syvemmälle. Saatan pohtia elämän eri aspekteja ylipäätänsä taikka vain fiilistellä hiekkatiellä kohtaamiani katseita ja hymyjä. Aistit on vaan niin vastaanottavaisina ja uudessa ympäristössä on helppo antaa ajatusten kehittyä ihan itsekseen. Erilainen kulttuuri ja historia herättää ajatuksia. Mulle tällainen utelias pohdinta on muutenkin aika tyypillistä, ja matkoillakin se on ihan lempparitapojani viettää aikaa.

No juu, se diippailusta. Yalan safarin jälkeen oli aika sanoa moikat Kataragaman hassulle pikkukaupungille ja hurauttaa bussilla kolmen tunnin matka Mirissan rantakylään. Vuonna 2015 Mondo kuvaili Mirissaa muistaakseni sanoilla uinuva ja paratiisiranta, mutta tokikaan mun odotukset eivät perustuneet pelkästään yhden matkalehden vuoden takaiseen artikkeliin. Oikeastaan en tiennyt mitä odottaa - olisko massat jo löytäneet Mirissaan?

Bussimatka Kataragamasta Mirissaan oli mukava, hypättiin linjalle Kataragama - Colombo ja toivottiin, että kuski muistaisi meidän jäävän Mirissassa pois. Vielä tässä bussissa oltiin ainoat länsimaalaiset. Vaan eipä oltu enää, kun noustiin ulos Mirissaa halkovalla rantatiellä. Tuntui, kun olisin tullut toiseen maailmaan. Eritasoisia hotelleja, valassafarimainoksia, saronkikojuja ja samaisista kojuista ostettuja saronkeja lanteilleen sitoneita surffitukkaisia eurooppalaisia seisoskeli tien laidassa. Ja taas meille tarjottiin kyytiä hotellille ainakin viiden tuktukin varjoista.

Myös Mirissassa meillä oli majoitus etukäteen varattuna, nyt jälkeenpäin voin todeta, että tilaa olisi varmasti riittänyt ilman ennakkovaraustakin. Meidän majapaikka oli suloinen perhemajoitus kukkulalla kivenheiton päässä rannasta ja osuvasti nimeltään stayhome eikä homestay. Tuntuikin kodilta lähes heti. Etenkin tän perheen isä oli mainio tapaus, vilkas ja jakuvasti kompensoimassa enkunkielentaidottomuuttaan hersyvällä naurulla. Netti kämpillä ei toiminut ei sitten millään oleskelumme aikana, mutta en oo koskaan nähnyt kenenkään tekevän niin paljon töitä sen eteen, että se tulis kuntoon. Srilankalainen vieraanvaraisuus ♥

Mirissaan tultiin kahdesta syystä: Ranta ja valaat. Valasretkestä kirjoitan oman pienen juttunsa, mutta todettakoon jo nyt, että en olis uskonut sinivalaan näkemisen luonnossa olevan niin henkeäsalpaava kokemus. Olin vähän miettinyt, että se tuntuu varmaan samalta kun kattois jotain luontodokkaria (vähän laim, I know...), mutta multa meinas oikeasti tulla tippa linssiin kun tajusin, että tosiaan onnistuin bongaamaan tällä matkalla kokonaisuudessaan sen mun kolmen kombon, josta ennen reissua unelmoin, eli elefantin, leopardin ja sinivalaan. Aiemmilla reissuillani oon bongannut lähinnä apinoita ja laiskiaisia, vaikka ihaniahan nekin on. Tai no apinat... on ihania ekat kolme bongauskertaa.

Mirissaa ihmeteltiin kolmen päivän ajan. Mirissa rantakohteena on jo sen verran löydetty matkailijoiden keskuudessa, ettei sitä voi mitenkään kutsua enää uinuvaksi, mutta oikeastaan rantana ja rantakohteena se on aika täydellinen. Sopivan kokoinen käveltäväksi auringonoton ja uinnin välillä. Kaunis ja hillitysti rakennettu. Puhdaskin, erittäin puhdas. Rannalla ei ole kaupustelijoita, ei liian tiiviitä rantatuolirivistöjä eikä - thank God - banaaniveneitä tai muita älyttömyyksiä. Sääkin oli vierailumme ajan puolipilvinen ja hellän tuulinen. Kahvista, jonka pystyy juomaan ilman että purut nousee nenään saa jo yhden lisäpisteen. Erittäin onnistunut rantalomaosuus meiän lomaan.

Mirissa ei ole mikään ikkunaton turistiansa, vaan sieltä löytyi kyllä hintavien - siis euron curryyn verrattuna hintavien - rantaravintoloiden lisäksi myös paikallisempaa meininkiä palveluiden saralla. Nää paikat löydät varmasti, jos haluat. Rantaravintoloiden ruokalista oli kivaa vaihtelua paikallispöperöille - ainakin teoriassa. Käytännössähän turistiraflat on usein aikamoista lottoa. Mullakin meni Mirissassa puolet oikein - eka illallinen kynttilänvalossa rannalla oli oikein ihana, toinen valtava pettymys, kun puolet mun annoksesta eksyi jonkun toisen lautaselle ja fisussa oli kokonaista kolme suupalaa ruotojen lisäks. Päätin siirtyä saman tien takaisin currybuffiin, enkä päätöstäni katunut.

Mutta kyllä mä tykkäsin Mirissasta paljonkin. Mirissa tarjosi mulle hyvän loman ainekset olematta liian täynnä tai kaupallinen. Oli kiva maiskutella roteja, joiden täytteeseen oli selvästi otettu inspiraatiota meistä turisteista. Tai ainakaan en Kandyssä tai Kataragamasa törmänny juustolla tai avokadolla täytettyihin roteihin. Myös banaanilla täytetyt letut oli taivaallisia. Äh, huomaa että kirjoitan tätä nälkäisenä...

Mun tärpit Mirissaan on Maggie's Rotti Shop Bandaramullan puolella kylää noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustasta ja Our World -kuppila, joka on rannan ainoa ravintola, josta saa ihan oikeeta srilankalaista currya budjettihintaan. Jälkimmäisestä smoothiet saa muuten puolet halvemmalla kuin muissa rantabaareissa - täältä ei tosin saa alkoholijuominkeja, jos niitä kaipaa.

Mirissa on kyllä aika ohkasen matkan päässä pilalle menosta. Toivottavasti se ei muutu, koska uskon, että muutkin tykkäävät siitä just sellaisena, kun se on nyt. Banaaniletut - eiku siis -veneet voi pysyä muualla.

Pitäiskö tehdä iltapalaks banaanilla täytetty lettu?

        

Yalan kansallispuisto kuvina | Sri Lanka

Ihanaa, kuvapostauksen vuoro Sri Lankasta! Salaa haaveilen siitä, että jonain päivänä kuvaustaitoni nousisivat sellaiselle tasolle, että kuvat ottaisivat suuremman vallan blogistani. Itse kun ihailen yli kaiken kauniita, kekseliäitä ja laadukkaita valokuvia. Tällä hetkellä mun kuvien taso on vahvasti riippuvainen muun muassa kuvauskohteesta, jona Yalan kansallispuisto Kaakkois-Sri Lankassa oli muuten oikee herkku. Annankin nyt kuvien puhua puolestaan, olihan safari nimenomaan visuaalinen kokemus.

Yala on Sri Lankan kansallispuistoista ehkä se tunnetuin tai ainakin vierailluin, mutta toisin kuin osa kuvistani antaa ymmärtää, suurin osa ajasta ajeltiin jeepillämme ihan ylhäisessä yksinäisyydessä. Safarikuskit puhalsivat kuitenkin sen verran yhteen hiileen, että vinkit lensivät luurista toiseen aina, kun joku harvinaisempi eläin oli onnistuttu bongaamaan. 

Meillä kävi uskomaton tuuri, kun nähtiin edes vilaukselta leopardi. Leopardit pysyttelevät yleensä etäällä jeepeistä ja välttelevät päivän kuumimpana aika liikkumista muutekin. Kello oli ehkä kahdeksan tai yhdeksän aamulla, kun kuljettajamme yhden puhelun päätteeksi iski tallan kirjaimellisesti pohjaan ja me ystäväni kanssa katsottiin toisiamme vähän kummastuneina. Syy selvisi, kun päästiin jeeppijonon perään. Leopardihan se siellä pusikossa laiskasti askelsi selkä kissamaisen kaarella. Vau. Menin niin sekaisin että yritin ottaa kuvaa katsomatta kameraan. Ei hyvä. Onneksi ystäväni sai napattua yhden onnistuneen kuvan, kaikki kunnia hänelle siitä.

Uskoisin, että bongasimme Yalassa yli kaksikymmentä eri eläinlajia, joita en ole koskaan ennen nähnyt luonnossa. Elefantti, leopardi, vesipuhveli ja villisika olivat suurimmat nisäkkäät, joita päästiin näkemään, mutta muhun teki vaikutuksen erityisesti (rakastamieni elefanttien lisäksi) pienet ja suuretkin värikkäät linnut, joita näkyi ympäri kansallispuistoa puiden oksilla ja taivaalla lentelemässä. Hyvä opas on täällä kullan arvoinen - monikohan lintu meiltä olisi jäänyt näkemättä, jos opas ei olisi niitä meille bongannut? En edelleenkään ymmärrä, miten tyyppi saattoi nähdä täysin vihreän linnun vihreiden lehtien seassa tai huomata elefantin takajalan kymmenien metrien päässä pusikossa.

Me maksettiin koko päivän safarista 10 000 rupiaa, eli noin 60 euroa sisältäen sisäänpääsymaksun Yalaan, oman jeepin, kuskin ja aamiaisen sekä lounaan. Halvempia/lyhyempiä vaihtoehtojakin olisi ilmeisesti löytynyt, mutta päätettiin buukata oma safarimme meidän airbnb:n kautta, kun sitä aiemmat vieraat niin kovasti kehuivat. 

Ja tyytyväisinä illan päätteeksi kavuttiin koko päivän istumisen ja vessattomuuden aiheuttamasta nestehukasta seurauksena olleiden turvonneiden jalkojemme kanssa jeepistä ulos. Siis oikeasti, eikö kansallispuistoon voisi rakentaa vessoja edes johonkin? Että vois hyvin mielin juoda vettä kun lämmöt huitelee kolmenkympin yläpuolella. Tää vessattomuus on Yalalle iso miinus, mietin vaan, että onko ihan normaalia, ettei puistoissa ole saniteettitiloja? Entäs viikon safarilla vaikka Afrikassa? 

Silti päivä Yalassa oli mun unelmien täyttymys. Eläimiä on upeaa katsella luonnossa. Ihailla norsua, joka kärsällään repii puusta lehtiä ja kuljettaa ne söpösti suuhunsa kerta toisensa jälkeen. Tai ottaa tuijotuskilpailu vesipuhvelin kanssa. Ihmetellä, miten tulipääsepän sulkapeite voi olla niin täydellisen värikäs. Luonto on ihmeellinen, samoin tää meidän tellus. Tän päivän jälkeen haluun taas tehdä vähän parempia valintoja luonnon hyvinvoinnin eteen. Kun niin se taitaa olla, että mitä enemmän me maapallolle annetaan, sitä enemmän se meille antaa takaisin.