Mun Madrid

Lähdin Vantaan Ilolasta Madridiin aikalailla tasan 11 vuotta sitten. Tämä oli 19-vuotiaan räkänokan ensimmäinen todellinen maailmanvalloitusyritys, josta olin haaveillut jo vuosia. Kaverit muuttivat Pukinmäkeen, minä Madridiin.

Lopulta Madridissa vierähti aikaa kolmisen vuotta, ja tuona aikana rakastin kaupunkia joka aamu herätessäni yhä enemmän. En kuitenkaan jäänyt Madridiin loppuiäkseni, elämä tarjosi jotain muuta. Kolmen vuoden jälkeen nousin koneeseen viimeisen kerran Barajaksen lentokentällä ja sanoin hyvästit koko Espanjalle lähes vuosikymmeneksi. 

Hei, ihan järjetöntä vältellä maailman parhaaseen maahan ja ihanimpaan kaupunkiin matkustamista kaikki nää vuodet! No, en oikeastaan suoranaisesti vältellyt Madridiin paluuta, matkakohteita kun on riittänyt tungokseksi asti ja aika vain ei ole ollut kypsä. Mutta kaksi viikkoa sitten, Vallecasin kukkuloilla auringonlaskussa kalimotxoa (punaviiniä kokiksella lantrattuna, toim. huom) muovimukista litkiessäni kuitenkin jouduin myöntämään itselleni olleeni vähän urpo. Madrid on ihana, Espanja on ihana. 

Ajattelinkin nyt listata joitakin omista Madridin suosikeistani tähän postaukseen. Osa on suurelle yleisölle tuttuja, osa ehkä ei. Lähdetään mun Madridiin!

La Latina

La Latinan alue levittäytyy Plaza Mayorilta luoteeseen. La Latina on tunnettu hyvästä tunnelmastaan, kymmenistä ja kymmenistä tavernoistaan sekä sunnuntaisin järjestettävistä Rastron markkinoista. Mun mielestä ihaninta La Latinassa on kuitenkin sen tarjoama nopea pakoreitti pois keskustan hälystä ja suloiset pikkukadut, joilla haahuilu saa kameran laulamaan ja niskan lievään jumiin, kun bongailee toinen toistaan söpömpiä parvekkeita kukkaistutuksineen. 

La Latina on tunnettu myös turistien keskuudessa, mutta mitä kauemmaksi keskustasta kävelee, sitä aidommaksi tunnelma muuttuu. Madrid on muuten siitä mahtava kaupunki, ettei se oikeastaan koskaan tunnu liian turistiselta - se on aivan liian espanjalainen ollakseen kansainvälinen.

La Latinassa sijaitsee myös erinomainen perinteisiä espanjalaisruokia tarjoava vegaaninen taverna El Perro Gamberro (Segovia 16), jossa söimme ehdottomasti reissun parhaan aterian. Iso suositus chorizolle ja kuorukoille (croquetas).

Barrio de las Letras & Plaza Santa Ana

Tässä toinen suosikkini kaupungin keskustassa. Tänne halusin palata heti ekoina päivinä - tinto de verano Santa Anan aukiolla, kyllä kiitos! Calle de las Huertas on Barrio de las Letrasin, eli kirjainten korttelin keskeisin katu, jolta löytyy ravintoloita ja tavernoja vieri vieressä. Suosikkini aikoinaan oli kuitenkin Calle de Jesúksella nököttävä taverna Los Gatos, jonka interiööri ei voisi kastilialaisempi olla (kuvaa mulla ei valitettavasti ole). 

Cuatro Caminos & Mercado de las Maravillas

Madridin tunnetuin kauppahalli lienee nykyään San Antónin halli Chuecassa. Kävin siellä tällä reissulla ensimmäistä kertaa, ja täytyy sanoa, etten samanlaisessa siistissä ja sliipatussa kauppahallissa ole Madridissa koskaan ennen käynyt. 

Cuatro Caminos Madridin pohjoisosassa on värikäs ja raffi asuinalue, jota asuttavat sulassa sovussa kantaespanjalaiset sekä maahan sen rajojen ulkopuolelta muuttaneet. Cuatro Caminos ei ole Madridin maalauksellisimpia kaupunginosia, mutta se on ihmisten kaupunginosa. Parasta täällä ovat pienet kivijalkaputiikit - sukkakaupat, kenkäkaupat, rautakaupat ja leipomot vieri vieressä - sekä Mercado de Maravillas -kauppahalli, jossa allekirjoittanut silloin vuosikymmen sitten teki viikottaiset ostoksensa (paitsi mozzarellan hain Lidlistä. Se maksoi muistaakseni 39 senttiä paketti). Täällä turskat ja makkarat ovat ihan ronskisti tiskissä, ja jokaisella kojulla omat hittituotteensa. 

Cuatro Caminos ei ole nähtävyys, siellä täytyy ottaa myös muut aistit mukaan aitoon madridilaislähiön tunnelmaan päästäkseen.

Templo de Debod 

Templo de Debod on Egyptin Madridille lahjoittama temppeli hieman Plaza de Españalta koilliseen. Temppeli on päiväsaikaan aika neutraalin näköinen, mutta iltavalaistuksessa kaunis. Paikka ei kuitenkaan kuulu suosikkeihini itse temppelin vuoksi, vaan sitä ympäröivän puistoalueen takia. 

Temppelin ympärille avautuva Parque de la Montaña on mielestäni Madridin tunnelmallisin puisto. Kaupunkilaisperheet koirineen, eläkeläispariskunnat kiiltävine kenkineen sekä nuoret bändipaitoineen ja Mahou-tölkkeineen kokoontuvat puistoon etenkin illansuussa, kun aurinko alkaa painua mailleen puiston laitamilla. Tämä on ehdottomasti paras paikka viettää siestaa kaupungissa!

Lavapiés

Kymmenen vuotta sitten Lavapiésin maine oli vähintäänkin kyseenalainen. Siellä järjestettiin underground-bileitä, joiden keskeytyminen poliisin vierailuun pääsi usein otsikoihin. Nykyään Lavapiés on muodikas kaupunginosa, jonne edulliset toimitilavuokrat ovat vetäneet uusia pienyrittäjiä niin ravintola-alalle kuin putiikinpitäjiksikin. 

Minä hengailin alueella kunnolla ensimmäistä kertaa vasta tällä reissulla. Kävimme testaamassa La Encomiendan (Encomienda 19) sunnuntaibrunssin (hyvää!), sekä istumassa iltaa intialaisen ruoan äärellä. Lavapiés on todella monikulttuurinen, ja jos tapakset alkavat tulla korvista ulos (en usko!), niin tänne kannattaa suunnata halvan etnisen ruoan perässä. Lavapiésin kadut ovat yhtä kapeita ja kauniita kuin naapurissa La Latinassa, mutta yleisilme on astetta kovempi grafitteineen ja pientä pintaremonttia kaipaavine julkisivuineen.   

Cerro del Tío Pío

Cerro del Tío Pío (metro Portazgo) tunnetaan myös nimellä Parque de las siete tetas, eli seitsemän tissin puisto. Puiston seitsemältä kukkulalta avautuu henkeäsalpaava näkymä Madridin ylle aina sitä reunustaville vuorille asti. Tämä on yksi Madridin parhaiten säilyneistä salaisuuksista! 

Puistossa iltaa istuvat lähinnä lähialueiden perheet ja ystäväporukat, eikä suuri yleisö ole paikasta tainnut edelleenkään innostua. Istuessani supertyytyväisenä kalimotxo kädessäni auringonlaskua odotellen yhdellä kukkuloista, loin katseita ympärilleni ja skannasin oikeastaan koko Madridin populaation syvimmän olemuksen sellaisena, kuin sen opin itse aikoinaan tuntemaan. Fudisfaneja (Rayo Vallecanon peli oli alkamassa läheisellä stadionilla), kantaespanjalaisia ja lattariperheitä, nauravia lapsia ja viimeisen päälle laittautuneita teinejä monikulttuurisissa kaveriporukoissaan. Vaikka Madrid on yli kolmen miljoonan asukkaan kaupunki, täällä kaikki tuntuvat tuntevan toisensa. Ja vaikka elämä Madridissa on välillä kovaa, oon aika varma siitä, ettei kovinkaan moni puistossa tuona iltana istuva haluaisi vaihtaa tätä auringonlaskua lopullisesti mihinkään muuhun. Eihän minunkaan pitänyt tehdä niin.

Toki Madridissa on muitakin kivoja paikkoja, kuten Malasañan alue ja Retiron puisto. Olisin halunnut lisätä tähän kirjoitukseen myös vanhan asuinalueeni Puerta del Ángelin, koska se on mulle niin rakas. Jätän nostalgiat nyt kuitenkin tähän, enkä tuhlaa kenenkään aikaa neuvomalla paikkoihin, joissa ei oikeasti ole pahemmin nähtävää. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että madridilainen lähiö voittaa helsinkiläisen lähiön mennen tullen.

Sateenkaarikallioiden Petra

Viikon matkamme Israelin Eilatiin tarkoitti mulle ja miehelleni itsestään selvästi yhden Unescon maailmanperintökohteen ja itse asiassa itselleni ensimmäisen maailman seitsemän ihmeen rastittamista ulos loputtomalta ämpärilistaltamme. Tietenkin, Petra it was!

Petraan on suhteellisen helppo tehdä retki eteläisestä Israelista ylittämällä Israelin ja Jordanian välinen raja Wadi Araban rajanylityspaikalla. Halpaa tämä lysti ei ole enää vuoden 2016 jälkeen ollut, sillä rajanylitysmaksu ja viisumi ovat harvinaisen tyyriitä. Näiden maksujen lisäksi visiitti Petraan täytyy internetlähteiden buukata retkenjärjestäjän kautta, joten omatoimivierailusta emme edes haaveilleet. En tiedä, olisiko kannattanut haaveilla - Jordanian puolella kuulimme lopulta, että myös itsenäisesti ovat jotkut Petraan onnistuneet matkaamaan, vaikka se ei välttämättä tullut kovinkaan paljon edullisemmaksi.

Meillä meni muuten useampi päivä, kun vertailtiin eri retkien hintoja - hinnoittelupolitiikka on varsin kirjava ja sitä sävyttävät vielä erilaiset alennukset, joita saa, jos viettää x-määrän öitä Jordanian puolella. Lopulta päädyttiin Mantis Tours - nimiseen pikkupuljuun, joka oli ihan passeli valinta. Muuten, jos suunnittelet ostavasi retken Eilatista Jordaniaan, harkitse dollareiden ottamista mukaan jo Suomesta. Lähes kaikki retkihinnat ovat dollareissa, sillä suurin osa rahasta päätyy Jordanian puolelle. Shekeleillä maksaminen olisi tullut monta kymppiä kalliimmaksi, onneksi Sderot HaTmarim -kadun Leumi-pankista sai nostettua suoraan amerikan valuuttaa.

Petraan pääsee päiväretkellä, mutta me päädyimme kahden päivän retkeen saadaksemme edes hitusen paremman käsityksen Jordaniasta. Yövyttiin muuten beduiiniteltassa jäätävässä autiomaan yössä, mutta siitä lisää myöhemmin. Retkemme alkoi kuitenkin visiitillä Petraan. Tai no, oikeasti se alkoi muutaman tunnin hengailulla Wadi Araban rajalla - talven neljäs lumisade oli sulkenut Petraan johtavan tien, emmekä voineet lähteä liikkeelle, ennen kuin viranomaiset myönsivät luvan. Ihan meidän tuuria, oikeasti. 

Yllä olevissa kuvissa lumi ei oikein pääse oikeuksiinsa, mutta kyllä sitä paikoin oli kapealla tiellä paljonkin. Okei, meidän luvattu neljä tuntia Petrassa kutistui lumisateen takia kahteen, mutta olen kyllä näin jälkeen päin sitä mieltä, että Petraan päiväretkelle lähtijöiden kannattaa joka tapauksessa varautua hyvinkin lyhyeen vierailuun tässä upeassa kalliokaupungissa. Matka on nimittäin pitkä, muutama tunti rajalta suuntaansa, ja ainakin meillä sisälsi rasittavan matkamuistoliikepysähdyksen, vaikka olimme jo valmiiksi myöhässä...

Annan nyt kuvien puhua puolestaan. Vaikka luinkin jostain, että Petran valinta maailman seitsemän uuden ihmeen joukkoon oli hieman kyseenalainen. Rahalla saa, ja hevosella... Petra ei ollut helmikuisena lauantaina mitenkään häiritsevän täynnä kanssamatkaajia, vaikka käytävät kallioden lomissa ovatkin välillä todella kapeita. Joissain mutkissa löysimme itsemme ihan ylhäisestä yksinäisyydestä! Tapamme mukaan me antitour -immeiset jättäydyimme hiljalleen muun ryhmän matkasta...

Kuvissani näkyviin hevosiin ja kameleihin viitaten joudun kyllä toteamaan, että kaikkea eläimillä liikkumista Petrassa kannattaa välttää, jos ja kun eläinten hyvinvointi kiinnostaa. Petran beduiinit näyttivät kohtelevan ainakin heppaparkojaan aika kovalla kädellä, ei kiva. Petran sisäänkäynnillä törmäsimme mielenkiintoiseen valokuvakampanjaan, joka hevosratsastuksen lisäksi kehotti  muun muassa välttämään lapsilta matkamuistojen ostamista. Tottahan tuo on, että lasten soisi olevan ennemmin koulussa, kuin kallioden vierustoilla etsimässä asiakkaita magneeteilleen sun muille. Pohdin kuitenkin hiljaa mielessäni, että onkohan kampanja jätetty rauhaan vain siksi, että beduiinit eivät ymmärrä latinalaisia aakkosia...

Petra oli hämmästyttävä, ehdottomasti vierailun arvoinen. Wadi Rumin autiomaa, jossa yövyimme kunnon seikkailijoiden turistien tapaan, sen sijaan oli häkellyttävän upea! Wadi Rumista kirjoittelen myöhemmin.

Olipa kerran rantoja rakastava tyttö

Olipa kerran rantoja ja palmuja rakastava tyttö. Eräänä talvena noin kaksikymmentä vuotta sitten tämä onnekas tyttö matkusti perheineen Teneriffalle. Tämä oli yksi ensimmäisistä rantalomista, joilta tytöllä on muistoja. 

Lennon laskeuduttua Reina Sofian lentoasemalle tulvahtivat lämpimät ilmavirrat tyttöä vastaan jo ennen kuin hänen jalkapohjansa koskettivat lentopetrolin kyllästämää asfalttia. Tyttö oli pakahtua odotuksen onnesta - viikko lämpöä, rantoja, ravintolaruokaa coca colan kanssa nautittuna sekä tietenkin hiihtoloman sallima vapaus arjen velvollisuuksista. Matkatavarahihnalta perhe - äiti, isä, tyttö ja sen veli - suuntasi kohti tuloaulaa ja kohtasi siellä oranssiin pukeutuneen, iloisesti hymyilevän ja kevyesti ruskettuneen matkaoppaan. Bussi numero kaksi, olkaa hyvä, ohjeisti opas. Oikeasti tytöllä ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten opas perhettä ohjeisti, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on, että juuri näillä hetkillä syntyi unelma, joka sinetöisi monta asiaa tytön elämässä.

Koko viikon tyttö ajatteli oppaan hymyä ja huolettoman oloista olemusta. Retkellä Teide-tulivuorelle tyttö seurasi oppaan liikkeitä herkeämättä. Istuessaan isän vuokraaman auton kyydissä tyttö tiesi, että tätä etelän tuoksua hän tulisi ikävöimään aina. Kotiin oli kuitenkin palattava.

Aikaa kului ja tyttö kasvoi. Hän matkusti lähes joka talvi etelään perheensä kanssa aina täysi-ikäisyyteen asti. Lukiossa hän haaveili vaihto-oppilasvuodesta, mutta keksi, että mitä nopeammin hän pääsisi ylioppilaaksi, sitä nopeammin Suomen pölyt voisi karistaa vaikka lopullisesti saappaistaan. Palo muualle oli siis kova. Lopulta tyttö päätyikin asumaan Espanjaan ja aina Panamaan asti, sekä matkustelemaan pitkin palloa. Matkat seikkailunjanoinen tyttö, tai tässä vaiheessa ehkä jo nainen, suunnitteli ja toteutti kuitenkin aina itsenäisesti. Yksikään matkatoimisto ei voisi tarjota sellaista matkaa, joka voittaisi itse laaditut suunnitelmat, hän ajatteli.

Tyynenmeren rannalla jossain päin Costa Ricaa tytön silmiin osui ilmoitus, jossa haettiin matkaoppaita seuraavalle kesälle Turkkiin. Paluulippu Väli-Amerikasta oli jo hankittu, mutta jääminen Helsinkiin ei houkutellut. Hakemuksen tyttö teki ennätysajassa, sillä olihan unelmaa matkaoppaan työstä perusteltu itselle jo yli kymmenen vuoden ajan. Muutaman viikon päästä, sähkön taas kerran palattua tuulisen yön jälkeen, sähköpostissa odotti tervetuliaiskirje Turkkiin. Naisesta siis tuli matkaopas.

Oppaan työ oli ja ei ollut juurikin sitä, mitä nainen oli kuvitellut. Tosiaan, tähän ikään mennessä hän oli myös kouluttautunut matkailualalle, eli tiesi varsin hyvin, mitä oli lähdössä tekemään. Kuten aina, jotkut asiat tulivat yllätyksenä, mutta ei niistä sen enempää. Nainen oli onnellinen, että tämä(kin) unelma tuli toteen. Hän sai seistä lentokentän pääovilla univormussaan (ei tosin oranssissa) ja opastaa onnellisia matkalaisia loman viettoon.

Aikaa kului taas, ja kesäkauden loputtua tyttö palasi Panamaan. Panamassa kun oli joku, joka odotti. Tästä paluusta lähtien nainen onkin rakentanut elämäänsä yhdessä tämän jonkun kanssa. Ensin Panamassa, sitten Suomessa. On matkustettu yhdessä ja erikseen, ja erilaisilla kokoonpanoilla. On suunniteltu vaikka minkälaisia reissuja eri puolille maailmaa, osa on toteutunut, osa odottaa parempaa hetkeä. Mutta aina päällepäsmärinä on tainnut olla sama tyttö, joka ei koskaan unohtanut oranssiraitaista paitaa palmujen reunustaman lentokenttäbussiparkin laidalla.

Nainen matkusteli aina kun pystyi, ja pitkän harkinnan jälkeen uskalsi viimein avata kotikutoisen matkabloginsa, josta oli jo pitkään haaveillut. Bloggaaminen tuntui mielekkäältä ja ruokki matkakuumetta mukavasti. Nainen piti kirjoittamisesta, mutta ehkä parasta oli saada räkäistyä pihalle ne kaikki matkakuvat, joita kukaan ei muuten jaksaisi katsoa kuin ehkä sangrialla lahjottuna (nainen oppi Madridissa asuessaan tekemään oikeasti hyvää sangriaa). Naisella oli myös kevyehkö, mukava, tosin valitettavan haasteeton työ, ja energiaa jäi mukavasti bloggaamiseen ja muihinkin harrastuksiin.

Niin, kunnes eräänä päivänä. Eräänä syyspäivänä, joitain kuukausia sitten, tapahtui jotain odottamatonta. Muutamia oikeiden henkilöiden kanssa vaihdettuja lauseita, nopeita päätöksiä, kymmeniä en voi uskoa tätä todeksi -pään pudisteluja ja tsadam, nainen sai unelmiensa työpaikan viestintäassistenttina. Hän saisi tehdä työkseen kaikkea, mitä rakastaa ja missä haluaa kehittyä! Työ olisi haastavaa, mutta nainen ei sekuntiakaan harkinnut jättävänsä tilaisuutta välistä. Aikaa se tulisi viemään enemmän kuin ennen, energiaa myös. Lomatkin paloivat, viikon palkaton tosin järjestyi ongelmitta, tarvitsevathan kaikki lomaa.

Talviloman lähestyessä nainen ja se joku Panamasta olivatkin suuren kysymyksen edessä: Mitä tehdä viikolla keskellä kylmintä eurooppalaista talvea? Minne mennä? Kovin kauaksi he eivät halua lähteä, ei ainakaan nainen, joka on sanalla sanoen aivan poikki ensimmäisistä kuukausista uudessa, ihanassa työssään. Blogiakaan hän ei ole jaksanut päivittää entiseen tapaan. Nainen ei myöskään jaksaisi juuri nyt kulkea rinkka selässä paikasta toiseen, vaikka onkin sielultaan gipsy. 

Tarinan loppu on ennalta arvattavissa. Ympyrä sulkeutui kahdenkymmenen vuoden jälkeen oranssiin pukeutuneen oppaan sanoihin Isrotel Riviera? Bussi numero kaksi, kiitos.

Kakkua kukkulan juurella

Otsikko kiteyttääkin hyvin meidän kahden päivän visiitin Ljubljanaan muutama kuukausi takaperin - herkuttelua, kiireetöntä olemista ja verkkaisesti etenevää askellusta kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa, kukkulan laella lepäävän linnan porttia. Kukkulalle kavuttiin ensisijaisesti maiseman vuoksi, ja autuas haukotus sävytti päidemme liikettä vasemmalta oikealle, kun miehen kanssa yhteistuumin päätettiin kääntyä kannoillamme linnan ovelta. Aika kallista, ei kovin kiinnostavaa, ja ennen kaikkea mielessäni oli päällimmäisenä kahvila, jonka ohitimme aiemmin aamupäivällä. Kahvila, joka viileänä päivänä lupaili liikaa kaikkea ihanaa.

Nousu Ljubljanan linnan laelle oli kyllä aika jyrkkä, joten ymmärtäähän tuollaisten himojen synnyn nyt vallan hyvin. En kerta kaikkiaan olisi pystynyt keskittymään kulttuuriin, historiaan tai taiteeseen, sillä mun oli pohdittava, ottaisinko takaisin kaupunkiin päästyämme suklaa- vai marjakakkua, täyteläistä raakaversiota vaiko kenties ihan vaan kaakaota jäätelöllä. Ljubljanan yli puoli vuosisataa vanhassa linnassahan voi myös esimerkiksi mennä naimisiin, mutta vain keskiviikkoisin ja lauantaisin - ja tänään oli maanantai. Niinja, mehän ollaan jo naimisissa. Linnan ihastelu toteutettiin siis ulkoa käsin.

Ylhäältä linnan puistosta avautuva näkymäkään ei tarjonnut yllätyksiä meille, jotka jo rohkeasti ennen matkaa guugletimme "Ljubljana" ja saimme kuvahaussa kymmeniä maiseman kaltaisia tuloksia. Onneksi kaiken ei tässä valmiissa maailmassa enää tarvitse yllättää, ja onhan omalla kameralla napattu kuva joka reissurepen ja -ritvan mielestä aina kaikista paras. Kirpeä joulukuinen keskipäivä ei houkutellut jäämään piknikille linnan pihalle, mutta aivan varmasti tilanne olisi toinen vaikka kesäaikaan - täällä järjestetään kuulemma myös paljon ilmaisia tapahtumia konserteista muihin kulttuuririentoihin. Ehkä jostain tällaisesta tapahtumasta muistona puun latvassa killuivat kaksi pastellinväristä ilmapalloa. 

Tämä saattaa olla ärsyttävin kirjoitus, jonka olen onnistunut rustaamaan blogiini. Sen lisäksi, että kertoiluani sävyttää arveluttava sarkasminpoikanen, lässähtää koko postauksen idis kohta vähän niin kuin kasaan. Se kahvila, joka oli muuten aivan ihana, oli se juttu, josta halusin tänne tulla vinkkaamaan. Mutta katsokaas kun, en tullut sitten ottaneeksi selvää paikan nimestä, niin vinkkaaminen on vähän vaikeaa. Siksi olen vihainen itselleni ja äänensävynikin tätä kirjoittaessa on vähintäänkin sitruunainen. Heh.

Oikeasti olin varma, että löytäisin kahvilan jälkeen päin googlen kartasta, ainahan mä löydän. Etsinnät vain olisi kannattanut aloittaa hieman aiemmin, koska vettä on myös Ljubljanan kolmoissillan ali virrannut jo sen verran, ettei mulla ole enää tarkkaa muistikuvaa kahvilan sijainnista. Oikeastaan muistan Ljubljanasta vain hailakan keltaisen valon, punaiset katot ja tiistai-aamuisen ahaa-elämykseni, kun tajusin aamiaisella Organic Garden -vegeravintolassa (muistin nimen!), että myslihän maistuu ihan taivaalliselta kylmän (manteli)maidon kanssa. Olen aina pitänyt jogurtin ja myslin liittoa pyhänä ja rikkoutumattomana ja katsonut oudoksuen vierestä ihmisiä, jotka hotelliaamiaisilla lorauttavat myslinsä sekaan pelkkää maitoa.

Päätin nyt kuitenkin julkaista muutaman kuvan vinkiksi, sillä onneksi kamerani napsuu matkoilla aika tiuhaan. Ja kas kummaa, otin sitten kuitenkin kuvan kahvilan nimestä, ihan osoitteen kera! Aikamoinen nimihirviö, mutta johtanee perille suklaanhimoiset. Myös vihreä tee oli täällä suorastaan herkullista, ei yhtään terveellisen makuistakaan. Tää kahvila on kyllä nimenomaan talvikahvila lämpimine interiööreineen ja tuhtine herkkuineen - kesällä olisin varmaan hinkunut terassille joen rantaan.

Ljubljanassa on muutenkin kiva valikoima kasvispainoitteisia kahviloita ja ravintoloita. Ympäri Eurooppaa levittäytynyt vegaanipikaruokapaikka Loving Hut sijaitsee lähellä rautatieasemaa ja hostelli Celikaa, ja vegeburrito siellä maksoi alle viisi euroa. Balizika café hieman vanhan kaupungin ulkopuolella tarjosi teestä, panineista ja hedelmälautasista koostuvan aamiaisemme alle kahdellakympillä. Tuo aiemmin mainitsemani Organic Café keskustassa oli hienoinen upgreidaus kahdesta edellämainitusta - joissakin ravintoloissa vaan huomaa, kun kokki rakastaa ruokaa, jota valmistaa ♥

Hintatasoltaan Ljubljanan trendikkäät vegepaikat olivat muuten lähellä Helsingin hintoja, mistä yllätyin kovin. Toisaalta, enpä mä Sloveniasta tai Ljubljanasta kovinkaan paljoa ottanut selvää etukäteen, ihan ennakkoluuloihini taisin tällä kertaa perustaa ajatukseni ennen maahan saapumista.

Mulle jäi sellainen olo, että Ljubljanalla on joku salaisuus, jota se ei kertonut mulle. Ehkä mä olin sille väärä tyyppi, tai aika ei ollut oikee, tiedä häntä. Mulla on vaan tosi vahva fiilis siitä, että jotain makeeta mulla jäi nyt Ljubljanasta näkemättä. Tiedätkö sä, mitä se vois olla?