Aamiaisia maailmalla

Palasin pitkästä aikaa vanhoihin matkakuvakansioihini ja mietin, saisko niistä aikaiseksi mitään tänne blogin puolelle. Kevyet kuvapostaukset on hauskoja silloin, kun materiaalia löytyy ja postaukseen keksii jonkun punaisen langan. Mulla on varmaan jo juhannuksen herkkukattaukset mielessä, kun simmuni jäivät tapittamaan  muutamia ruokakuvia. Rakastan pitkiä aamiaisia niin kotona kuin matkoillakin ja innostuinkin kaivelemaan koneestani aamiaiskuvia niin kauas menneisyyteen, kun matskua riitti. Ruokakuvia löytyi muuten helposti parilta viime vuodelta, mutta mitä taaemmas ajassa selasin, sitä harvinaisemmiksi ne mun albumeissa muuttuivat. Onko ruokien kuvaamisen muoti alkanut vasta viime vuosina (kenties Instagramin innoittamana) vai olinko ennen vaan jotenkin separi tässä(kin) asiassa?

Lomalla aamiainen on mun mielestä päivän paras ateria. Tää toki vähän riippuu tilanteesta, sillä aina aika ei anna myöten ihanaa, pitkää aamiaistuokiota varten, vaan on kiirehdittävä eteenpäin. Silti näen aamiaisen niin tärkeänä osana matkaa, että etsin usein aamiaispaikkoja valmiiksi netistä tai suosin hotelleja, joiden aamiaista on kehuttu vähintäänkin vuolaasti varaussivustojen arvostelut -osiossa. Paahtoleipä mehulla ja muna pekonilla on mun brekupainajainen. 

Unelmien aamiainen taas vois olla esimerkiksi tämä Berliinin Prenzlauer Bergissä sijaitsevassa Café Napoljonskassa viime syyskuussa nautittu kokonaisuus, johon valikoin listalta suussasulavan ituhippitoastin ja marjaisan myslijogurtin. Jotain suolasta, jotain makeaa, cappucino. Täydellistä.

Hotelliaamiaisista puheen ollen, monissa maissa tuntuu olevan tapana tarjota aina samat vaihtoehdot aamiaiseksi. Gili Airilla Indonesissa, samoin kuin naapurissa Balilla, aamiainen oli usein joko toast jollain tapaa valmistetulla munalla, tai sitten lettu ja hedelmäsalaattia. Eikä mikä tahansa lettu, vaan sellanen, mihin on jo paistovaiheessa upotettu banaania tai ananasta. Ananas on ihana hedelmä mutta ei vaan jotenkin natsannut mulle letussa. Banaanilettuja tuli siis syötyä monena aamuna, varta vasten mulle paistettuna. Oli aika luksusta pistää nenä aamulla huoneesta ulos ja saada alta aikayksikön tuore aamiainen katettuna omalle terassille - noin kymmenellä eurolla/yö. 

Kuvan breku mulle tarjoiltiin Firda Homestay -nimisessä pienen pienessä perhehotellissa Gili Airilla. Tätä hotellia voin todella suositella koko sydämestäni.

Tämä järkyttävän huonolaatuinen kuva löytyi jo edesmenneen, vikaksi nokialaisekseni jääneen N8:n kätköistä ja lienee napattu Istiklal kadun varrelta Istanbulista. Lautasella lepää peynirli simit eli simit-rinkilä juustolla. Simit on herkku, johon tutustuin Turkissa matkaoppaana pyöriessäni sekä muutamalla Istanbulin matkallani. Simit kuuluu mun mielestä sarjaan mitenjokunäinyksinkertainenvoiollanäinälyttömänhyvää - jopa viiksekkäältä papalta katukärrystä ostettu liiran käntty sulaa yleensä suussa.

Jerusalemissa meillä oli vuokrahuone, josta pääsi suoraan omalle terassille. Vanhan kaupungin muslimikorttelin hedelmätori pursusi väriä ja tuoreutta, joten aamiaistarpeet hankittiin tietenkin sieltä. Esillepano jäi näköjään tällä kertaa aika koruttomaksi ja kokonaisuus hiilarivoittoiseksi, mutta reissussa on turha takertua makroihin. Ehkä meillä oli leivän väliin jotain juustoa?

Ai nami, yllä oleva on ehkä mun lempparibrekukuva. Ainakin aamiainen on vielä suht tuoreena mielessä, sillä se nautittiin Sri Lankan matkalla maaliskuussa. Kandyn B&B:ssämme Hanthana Jungle View:ssä emäntä jaksoi kattaa kunnon buffan, vaikka meitä majoittujia oli vain kourallinen. Aamiaiselle sai valita niin perinteisiä länkkärimakuja kuin srilankalaista, mausteisempaa sorttia, ihan huippukombo. Tuo pieni rulla lautasen vasemmassa reunassa on muuten banaanilettu srilankalaiseen tyyliin - bansku on tällä kertaa käärittynä letun sisään.

Meille tarjoutui Sri Lankassa myös mahdollisuus vetää napaan oikein aamiainen paikalliseen tapaan Kataragaman kylässä. Kokemus oli jälleen kerran sivistävä ja opin, että srilankalaisen aamiaisen erottaa illallisesta niinkin simppeli asia kuin leipä - mitä sitä turhaan toimivia curryreseptejä eri vuorokaudenajoille muuttamaan. 

Vietimme taannoin vappua Köpiksessä, ja yllä kuvassa onkin mun vuoden 2016 virallinen vappubrunssi. Jännäsin Kööpenhaminan hintatasoa ennen matkaa, ja olin onkinut Laundromat Cafén kohtuuhintaisen brunssin tietooni jo etukäteen. Nasta mesta ja hyvä ruoka, menisin uudestaan oikein mielelläni tilaisuuden tullen.

Entäs sitten Lissabon? Quinoan sunnuntaibrunssi Bairro Alton kaupunginosassa notkui terveellistä ja semiterveellistä lähiruokaa, joista moni laji sai etuliitteekseen sanan luomu. Aivan satavarmasti haluan tän pöydän ääreen joskus vielä takaisin! Hinta taisi olla 15 euroa, joka on suhteellisen paljon paikalliseen hintatasoon nähden, mutta hymyssä suin itse summan pulitin. Äh, ja Lissabon on muutenkin siis niin ihqu.

Lisää muistoja Israelista, meidän beduiiniaamiainen Negevin autiomaassa. Tai no "beduiiniaamiainen", ihan pöydän ääressähän tuo syötiin, mutta ruokalajit olivat kuulema perinteistä autiomaakamaa. Israelin matka kesällä 2014 oli roadtrip, ja matkan varrella yövyimme Negev Camel Ranchilla Dimonassa.  Ranch oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, ja siellä majaili varmaan kymmenen kamelia yhtä lähitienoolaista kohden. Kun heräsin keskellä yötä, näin elämäni kirkkaimman tähtitaivaan. Arvaatte ehkä kuvan perusteella, että toi leipä oli taivaallista? 

Vielä toinen näyte N8:n surkeasta kuvanlaadusta (kuvaajassa ei mitään vikaa!). Kolmen dollarin megapannukakku hedelmäsalaatilla taidettiin tilata jokaisena aamuna Nicaraguan Ometepella. Ometepen saari sijaitsee keskellä suurehkoa Nicaragua-järveä, ja siellä kohoaa kaksi ylvästä tulivuorta. Olen onnellinen ja onnekas, kun pääsin vierailemaan mestoilla ennen kuin kiinalaiset iskivät hakkunsa nicaragualaiseen maaperään tarkoituksenaan louhia kilpailija Panaman kanavalle - kanavan kun on tarkoitus kulkea nimittäin juuri tämän järven poikki. Siinä pilataan taas yksi ainutlaatuinen maisemaympäristö kokonaan.

Yllä olevaan kuvaan liittyy paljon tunteita. Nautin nuo kakunjämät joulupäivän aamuna vuonna 2011 piskuisella Santa Claran rannalla Panamassa. Joulu kaukana kotoa herättää tunteita varmasti jokaiselle, joka sen on joskus kokenut. Soitto jouluaattona kotiin oli haikea ja juteltuani jokaisen perheenjäseneni kanssa yksi kerrallaan suljin viimein puhelimen. Tunsin olevani todella kaukana kotoa, aivan maailman toisella laidalla. 

Koti-ikävä ei kuitenkaan ole syynä itse kakun ainutlaatuisuuteen. Tää panamalainen kuivatuista hedelmistä valmistettu joulukakku oli nimittäin lahja eräältä panamalaisherrasmieheltä, josta tuli vuosien päästä mun appiukko. Autuaan tietämättömänä ylipäätänsä siitä, että tulisin joskus menemään naimisiin, taisin ahmia kakun foliovuoasta viimeistä murua myöten.

Hypätään sitten näköjään vielä takaisin Balille. Tarkemmin saaren pohjoisosaan, jossa tapasin ne kaikista, saako sanoa, aidoimmat ja sydämellisimmät balilaiset. Balilta löytyy kuulkaas paikkoja, joihin massaturismin lonkerot eivät ulotu! Aamiainenkin oli paikalliseen tapaan erittäin riisillä höystetty. Ja suurella sydämellä valmistettu ♥

Makumatka maailmalla päättyy Prahaan, joka on budjetilla matkaavan kaupunkilomailijan paratiisi. Praha on halpa, siis HALPA, ja ravintolavalikoima hakkaa Helsingin mennen tullen. En valitettavasti muista, missä tämä jugge syötiin, mutta vanhassa kaupungissa tai sen liepeillä se ei ollut. Prahaan matkaava, suuntaa rohkeasti pois massan luota! Hinnat tippuu ja taso nousee, kun siirryt kauemmas Kaarlen sillalta. 

Tuliko nälkä? Mulle tuli. Onneksi juhannus on jo ovella, ja grilliä voi alkaa lämmittämään. Mitä ihaninta jussia jokaikiselle!

820 kilometriä & kahdeksan jäätelöä | Sri Lanka

Halusin vielä kevyesti kääräistä Sri Lankan matkan käärepaperiin siirtääkseni sen sitten hellästi siihen vaatekaapin perälle piilotettavaan boksiin, jossa aika kultaa muistot. Itse asiassa jo paluuta seuraavina päivinä olin aikaerosta nuppi vielä vähän liikaa kaakossa kirjoitellut matkapäiväkirjaani aukeamallisen otsikolla reissu numeroina. Kai se kävi eräänlaisesta älykkyystestistä tai muistipelistä, kun rinkan purkamisen ja pyykkivuoren selättämisen sijaan laskeskelin perinteisesti sormia apuna käyttäen, kuinka monta jäätelöä matkan aikana tulikaan syötyä.

5 kaupunkia. Colombo, Kandy, Nuwara Eliyah, Galle ja Negombo tsekattiin. Wikipedian (en nyt jaksa etsiä luotettavampaa lähdettä vaikka lähdekriitikko sisälläni kirkuukin täyttä kurkkua) mukaan vierailemistani mestoista Pinnawala, Kataragama ja Mirissa eivät ole kaupunkeja. Kataragaman kaupunkitittelin puute vähän yllättää, muut ei ollenkaan.

Colombon kadut huusi tyhjyyttä, kun jetlagin riivaamina ravattiin tuktukilla ympäri kaupunkia etsimässä syötävää. Kandyn järvimaisema avautui meidän edessä just sellasena, kuin netin kuvahaku mulle ennusti kun näppäilin kaupungin nimen hakukenttään ensimmäistä kertaa ennen reissua. Srilankalainen katumaisema Gallessa ja Negombossa oli hauskaa ja värikästä.

6 majapaikkaa. Colombo, Kandy, Kataragama, Mirissa, Galle ja Negombo. Tällä reissulla nukuttiin aiemmista reppureissuistani poiketen aina omassa huoneessa. Matkakaveri ei tainnut olla oikein dormi-ihminen. Ei haittaa, kyllä mullekin oma huone kelpaa! Ehkä länsimaisittain siistein majoituksemme oli Kandyssa, kun taas Kataragaman viidakkoterassi nostatti tunteet pintaan - siinä vaan oli niin hyvä olla. Colombon yhden yön jutussa parasta oli norsutaulu ja Mirissan stayhome alkoi jo tuntua kodilta kolmen yön jälkeen.

12 1/2 vuorokautta. 820 kilometriä. 3 junamatkaa, 3 bussimatkaa ja yksi vuokra-autopäivä, jolloin kilsoja tulikin 272 eli 1/3 koko reissun kilsoista. Parasta oli junamatka Colombosta Kandyyn, täyttä lovee koko kolmetuntinen. Paikallisbussit oli tunnelmallisia - ja välillä niin epäkäytännöllisiä penkkileveyksiltään. Tai vaan suunniteltu hoikemmille eteläaasialaisille pepuille. Tuktukilla ajeltiin varmasti +20 kertaa - Suomessa oon ajanut taksilla viimeisten kolmen vuoden aikana kerran.

2 kansallispuistoa. Horton Plains ja Yala. Aika perusvalintoja varmaankin Sri Lankassa matkaaville, mutta kumpikaan ei jättänyt kylmäksi: Horton Plains on maisemafriikeille ja Yala eläinbongareille. Ota Horton Plainsiin hattu ja aurinkorasvaa. Tai siis tietysti sä otat, tuskin oot yhtä turisti varustelun suhteen ku mä.

3 ostettua retkeä tai aktiviteettia. Elephant Freedom project, Yalan safari ja valassafarihan nämä olivat. Jälleen kerran, ei pettymyksiä. Näihin liittyen, +20 mulle itselle uuden eläinlajin bongausta.

Ravitsemuspuolen kanssa ei pahemmin ilmennyt ongelmia. 12 rice & curry -ateriaa, +20 vegerotia, 6 hedelmäsalaatti-banaanipannari-naminamiaamiaista, kilotolkulla ananasta ja papayaa välipalaksi sekä 8 jätskiä mahtui tähän mahaan reissulla. Ja tietysti paljon muutakin. Pinnawalassa pääsin myös tekemään itseominpikkukätösin kookosmaitoa (!!) ja dhal-currya.

Juominkien kanssa oon tyypillisesti helppo keissi, koska vesi on voitehista vanhin janiinedelleen, mutta kahvittelu tai oikeastaan sen yritys tuotti vähän huvitusta. 10 kuppia pika-kahvia, 2 kuppia täysin juomakelvotonta kahvia ja yksi teekahvi eli se hetki, kun sekoitin salaa emännältämme aamuteehen pussin pikakahvia Kataragamassa. Minäkö kahviaddikti?

Joskus oon haaveillut hyvinvointilomasta. Sri Lankassa saldona oli yksi aamujumppa, 0 tuntia joogaa ja kaksi hierontaa. Kaipa tän osuuden vois katsoa epäonnistuneeksi, mutta kaikkeen ei repee joka matkalla. Toisaalta rantahiekassa vaeltelu on mitä parhainta mindfullnesia, eiks vaan? Aktiivisiahan me kuitenkin oltiin, 4 aamukuuden herätystä kahden viikon lomalla oli kyllä ihan maksimi. Sri Lankan aamunsarastukset oli todella syvän oransseja, kun maaperäkin on jo valmiiksi lähes punainen.

"Vastoinkäymisiksi" voidaan kai lukea yhdet rikkinäiset sandaalit, yksi auringonspistos, yksi sähkökatkos, 4 huijatuksi tulemisen fiilistä ja yksi kohde, joka olisi voinut jäädä väliinkin. Oikeasti siis mitään ikävää ei tapahtunut, sandaalit oli jo vanhat ja himotti muutenkin katsella uusia, auringonpistos oli oma vika ja hoidettavissa, sähkökatkos vain voimisti kaukana kotoa olemisen tunnelmaa tropiikin illassa ja Sri Lanka yllätti mut turvallisuudellaan.

Huijausfiilistä voisin vähän avata, jotta asiat eivät saa rivien välissä liian suuria mittakaavoja. Alkulomasta kävi siis niin, että teeplantaasilla Geragamassa haahuillessamme törmäsimme "sattumalta" mummoihin, jotka sitten nopeasti repi meidät hihoista teepuskaan lehtien repimistä opettelemaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että rouville oli annettava vaivanpalkkaa 20 rupiaa (14 senttiä). Mutta kuka oikeasti voi olla raottamatta lompsaansa kun kolme harvahampaista mummoa kinuu kärsivä katse silmissään pennosia just sulta? Kerran mentiin myös ei-ole-vaihtorahaa -ansaan Pinnawala - Kandy -bussissa. Muita kahta huijausfiiliksen aiheuttajaa en enää muista, ilmeisesti ei siis olleet mitään vuosisadan huijauksia nekään.

Negombohan ei oikein napannut. Sieltä valittiin myös niin edullinen majoitus, että voitais hyvillä mielin buukata se yksi ylimääräinen yö, jota ei kuitenkaan nukuttaisi hotellilla paluulentomme lähtiessä kotia kohti jo kahdelta yöllä. Noh, niin siinä sitten kävi, että sitä kai sai mitä tilasi. Negombon resorttialuettakaan en muistele erityisellä lämmöllä, ruoka oli ylihintaista ja rantakin aika hurjassa kunnossa.

Kiinnostaako hintataso? Muutamia hintoja kirjoitin ylös: Banaanit torilla 50 rupiaa/kg, rice & curry kansankuppilassa 100 - 200 rupiaa, 1,5 litraa vettä 70 - 90 rupiaa, jätskituutti 80 rupiaa. Turistialueilla on selvästi kalliimpaa: Tuorepuristettu mehu Kandyssä 90 rupiaa, Mirissassa 200 rupiaa! Olut ravintolassa maksoi noin 230 rupiaa ja kasvisroti 50 rupiaa. 

Liikkuminen on halpaa, juna Colombosta Kandyyn kakkosluokassa maksoi 600 rupiaa, bussi lentoasemalta Colombon keskustaan 110 rupiaa. Järjestetyt retket on turisteille hinnoiteltu ja valassafarille pääsi 7500 rupialla, ulkomaalaiset maksoivat Horton Plainsiin yli 3000 rupiaa per naama eli viisisataa kertaa enemmän kuin paikalliset. Puolentoista tunnin hieronta maksoi 3000 rupiaa, yöpymisistä maksettiin 3000 - 5000 rupiaa yö omassa huoneessa. Tiivistettynä hintatasosta siis - perustarpeet saa edullisesti, turistihommista saa maksaa reilummin. Aika normaalia meininkiä siis.

Ja lopuksi vielä: 2120 otettua kuvaa. Sri Lanka on niin kaunis ja monipuolinen, että kahdeksan gigaa muistikorttitilaa riitti just eikä melkein. Värikäs, sykkivä, erilainen, ihana maa kerta kaikkiaan ♥

Instagram Travel Thursday - Sri Lanka, turismi & elefantit

Toukokuun Instagram Travel Thursdayn teemana on eettinen matkailu ja mä käytänkin nyt tilaisuuden hyväkseni kaivelemalla ig-arkistostani kuvia lempieläimestäni elefantista. En halua saarnata tai kiihkoilla yhtikäs mitään, vaan simppelisti muistuttaa omassa blogissani siitä, kuinka me matkailijat voidaan valinnoillamme tukea eettisempää toimintaa reissatessamme.

Kun mä lähdin Sri Lankaan viime helmikuussa, luulin oikeasti, etten törmäisi matkallani pahemmin norsuilla ratsastaviin turisteihin - musta jotenkin tuntui, että näistä näkyvimmistä vääryyksistä kuten huumattujen villieläinpentujen paijaamisista ja norsuilla ratsastamisista olisi kohistu jo niin kautta rantain, ettei kukaan enää moiseen kehtaisi ryhtyä. Väärässä olin. Seisoin sattumalta norsuratsastuspaikan portin ulkopuolella ja katselin elefantin ja turistin loittonevia hahmoja horisontissa. Meille myös yritettiin kaupata ideaa norsuratsastuksesta muutamaan otteeseen, ja kun kohteliaasti torjuin tarjouksen, katsahdettiin mua jopa vähän alta kulman.

Tämä ensimmäinen instagram-kuva on otettu Elephant Freedom Projectin Manika-elefanttirouvasta hänen jokapäiväisellä aamukävelyllään Pinnawalan kylän liepeillä Sri Lankassa. Kyseessä ei siis ole kuuluisa Pinnawalan norsujen orpokoti, joka ensiajatuksena minustakin kuulosti vierailemisen arvoiselta paikalta, mutta jonne en sitten päätynyt vierailulle luettuani aiempien kävijöiden useista negatiivisista kokemuksista. Elephant Freedom Project on pieni, itsenäinen vankeudessa elävien srilankannorsujen parempiin elinolosuhteisiin tähtäävä projekti, josta kirjoitin aiemmin täällä. Projektissa pääsimme seuraamaan työorjuudesta ulosvuokratun, upean elefantin jokapäiväistä elämää.   

Ja arvatkaas mitä? Vaikka nyt kirjoitankin norsuratsastusta vastaan, niin oli aika, jolloin haaveilin siitä. Ihan kuulkaas vaan siksi, että norsu on mun lempieläin. Ja koska lapsuuden idolini Phileas Foggkin seikkailullaan 80 päivässä maailman ympäri hämärissä muistikuvissani ratsasteli elefantilla. Mä en todellakaan tajunnut tai tiennyt, ettei norsulla kuulu ratsastaa. Ettei se ole hevonen tai kameli (joku voisi tässä kohtaa kysyä, kuuluuko niilläkään ratsastaa). Siksi mä voisinkin mainita tässä Elephant Freedom Projectissa oppimiani järkeenkäypiä syitä sille, miksi norsuratsastus etelänmatkalla on huono valinta. Ihan vaan, jotta säkin voisit perustella sille norsuratsastusta suunnittelevalle tutullesi, miksi hänen tulisi tehdä mieluummin jotain muuta. Vaikkapa hemmotella kaltoinkohdeltua elefanttia parasiittikylvyllä, kuten tässä alla olevassa kuvassa.

Ensinnäkin, aasiannorsu on uhanalainen laji. Tämä tuskin kaipaa enempää perusteluja, mutta unohtuu usein. Tai ehkä jopa ajatellaan, että uhanalaisuus koskee vain villinä eläviä eläimiä. Vankeudessa eläviä aasiannorsuja kuitenkin kuolee jatkuvasti ihmisen hyötykäytössä uupumukseen, stressiin ja huonoihin elinoloihin.

Elefantille on luontaista liikkua ravinnon perässä. Se siis kävelee, pysähtyy, kurottaa upeaa kärsäänsä kohti puun latvustoa ja mussuttaa sitten puusta repimänsä lehtinipun ravinnokseen ennen siirtymistään seuraavaan paikkaan, niin kuin tämä alla olevan kuvan elefanttinaaras Yalan kansallispuistossa. Elefantti ei luonnostaan kävele pysähtelemättä, joten sen jatkuva tökkiminen liikkeelle ratsastuspaikoissa on vastoin eläimen luontoa.

Auringon porottaessa täydeltä taivaalta elefantti pyrkii pysymään varjossa. Kun kävelimme Manikan kanssa srilankalaisessa metsikössä, pysähtyi elefantti niille sijoilleen aina varjokohdissa. Välillä saatiin odotella monta kymmentä minuuttia, etta itsepäinen norsurouva päättäisi jatkaa matkaa. Aurinkoisella polunpätkällä vauhti kiihtyi, ja sitten taas lepäiltiin varjossa. Ratsastuspaikoissa tuskin annetaan elefanttien käyttäytyä tällä tavoin - sehän tietäisi pienempää rahavirtaa ja seuraavasta kohteestaan myöhästyneitä turisteja.

Elefantilla on oma, elintärkeä tapansa viilentyä trooppisessa ilmastossa. Tiesitkö, että elefantti pystyy varastoimaan kärsäänsä kahdeksan litraa vettä, jonka avulla se tarpeen tullen viilentää itseään raikkaalla vesisuihkulla? Viilennys ei oikein onnistu, jos ihminen istuu elefantin selässä, vieläpä usein jonkin eläimen selkää peittävän kankaan tai kantotuolin päällä. Elefantteja myös saatetaan rangaista, jos ne kastelevat "asiakkaansa".

Elefantti ei liiku luonnostaan aamusta iltaan. Siis tunnista toiseen ilman taukoja siksi, että turisteja on jonossa seteli ojossa. Elefantille on toki tärkeää päästä liikkumaan, mutta omilla ehdoillaan. Tästä päästäänkin kätevästi siihen, ettei elefantin kuulu elää kahleissa - niin kuin ne usein joutuvat tekemään aina sen ajan, kun eivät ole "hyötykäytössä".

Elefantteja koulutetaan perinteisesti väkivallalla ja sen uhalla. Tästä löytyy paljon kauhukirjoituksia ja videoita netistä, enkä halua lähteä omassa blogissani kuvailemaan raakuuksia, joiden avulla eläin alistetaan ihmisen tahtoon. Elephant freedom projectin sivuilla kylmähermoisimmat voivat käydä katsomassa aiheesta videon.

Kaiken tämän jälkeenhän on helppo tuumata, että on oikeastaan aika yksiselitteistä tuomita ihmisen setelien käärintä viattoman eläimen kustannuksella. Mutta jos se on yksiselitteistä, jopa itsestään selvää, miksi ongelma on yhä olemassa? Sri Lankassa villejä elefantteja pelätään, joten niitä pidetään mieluummin vankeudessa. Maan väestö kasvaa ja villien elefanttien elintila pienenee samalla. Kokonaisuutena aihe on vaikea, ja mä yritän yleensä matkustaessani nähdä asiat kaikkien osapuolten silmin. Tässä asiassa taidan olla kuitenkin ehdoton - taloudelliset intressit ajaa eläinten elinolojen ohi niin räikeästi, että hirvittää. Sitä paitsi haluan uskoa, että maailma voi muuttua. Tapasin Sri Lankassa myös ihmisiä, jotka suhtautuivat elefantteihin fiksusti, jopa lempeydellä. Elephant Freedom Project on muuten aivan mahtava, suosittelen lämpimästi liittämään sen matkaohjelmaasi, jos Sri Lankaan joskus matkustat.

Paras paikkahan elefanttiin tutustumiselle on sen luonnollinen elinympäristö. Viimeinen kuvani onkin Kaakkois-Sri Lankassa sijaitsevasta Yalan kansallispuistosta, jossa elefantit elävät välittämättä hölkäsen pöläystä meistä ihmisistä. Kuvassa puiston alfauros on aamukävelyllä maantiellä, ja jeeppi toisensa jälkeen teki u-käännöksen norsun astellessa vastaan. Ja hyvä niin. Meidänhän se kuuluu karkuun kaasuttaa, eikä toisinpäin.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA -matkablogi, Travellover ja Muru Mou -matkablogi. Myös postauksen kuvat ovat tällä kertaa teeman mukaisesti Instagram-kuvia.

Raidedraamaa & pettymysten Negombo | Sri Lanka

Kylläpäs nyt tuottaa vaikeuksia pinnistää nämä viimeiset tarinat Sri Lankasta. Aika juoksee hullunlailla eteenpäin ja reissuja on tämänkin jälkeen ollut jo muutama. Ei kun menoksi siis.

Viime kirjoituksessa fiilistelin junamatkaa Gallesta Colomboon. Tän rupeaman jälkeen edessä oli vielä toinen, oletettavasti lyhyempi pätkä Colombosta Negombon rantakohteeseen, jossa vietettäisiin vika yö ennen paluulentoa. Me päätettiin rykäistä myös tää väli junalla, valmiiksi rautatieasemalla kun oltiin. Virhe. Juna puksutti lähtöraiteelleen yli tunnin aikataulustaan myöhässä. Oltiin vielä aiemmin päätetty, että jätetään lounastaminen Negomboon, ja juomavesikin alkoi olla lopussa. Mulla oli univelkaa edellisyön unettomuudesta ja jalat istumisesta aivan turvoksissa. Kuitenkin hakeuduin taas istumaan, kun Negombon juna vihdoin saapui asemalle. Sen verran teki kipeetä seistä. Juu, mä oon vasta 28 -vuotias. Mutta tää on geeneissä, valitettavasti. Turpoo mitä turpoo.

Negombon junassa meille muuten valkeni, ettei ne kaikki reissulla näkemämme täydet junat välttämättä olleetkaan täynnä, vaikka jengiä roikkui ovista ja melkein ikkunoistakin. Srilankalaiset vaan tykkää roikkua oviaukossa! Siis vaikka junassa olisi tilaa peremmälläkin.

Oltiin matkattu raiteilla alle puoli tuntia, kun kolahduksen jälkeen juna pysähtyi kesken kaiken. Alkoi hirveä häslinki, lähestulkoon kaikki junan miehet hyppäsivät alas raiteille ja kerääntyivät junan etuosaan. Anna sen olla lehmä. Tai koira, jooko, mä ajattelin. No ei se ollut. Srilankalainen tapa kävellä keskellä raiteita oli ihmetyttänyt mua alusta asti, mutta jotenkin ajattelin, että ehkä ne vaan tietää, milloin juna on tulossa. Ei ne tiedä. Mun henkilökohtainen väsymyskiukkuturvotusdraamani astui hetkeksi sivuun, kun tämä juna sinetöi yhden ihmiskohtalon. Itse en halunnut katsoa, kun ruumista vietiin paareilla pois, mutta ystäväni mukaan se ei ollut edes kovin rumassa kunnossa.

Huokaisen vieläkin syvään, kun kelaan tuota hetkeä, jona junavaunullinen ihmisiä huomasi kuoleman raiteilla. Hymähdys, naurahdus, olkien kohauttelu. Ei kauhua, ei kyyneliä, ei päivittelyä tai voivottelua, vain nopea toteamus tapahtuneesta ja matka jatkuu. Kuolemankäsitys on kai vain niin erilainen uskonnoissa, joissa keskiössä on elämän kiertokulku ja uudestisyntyminen. Se oli vaan yksi elämä. Silti mietin vielä illalla sängyssäni, että mitenköhän uhrin perheelle kerrottiin tapahtuneesta. Kuka suruviestin vei, miten omaiset löydettiin, itkikö kukaan silloinkaan, kun uutiset saapuivat kuolleen kotiin?

No, sitten sinne Negomboon. Kun saavuttiin illansuussa perille, kirjaimellisesti vihasin koko paikkaa heti. Eikä vihastumiseni mennyt kuin osittain väsykiukun ja raidedraaman piikkiin. Negombo on väsynyt turistihelvetti, lukee mun matkapäiväkirjassa. Ylihintainen lounas (jotain 1500 rupiaa pienestä currylautasesta), jatkuva peräänhuutelu (venäläisiksi veikkasivat meitä useimmiten) ja turistikrääsäkaupat siinä missä muualla maassa olisi ollut hedelmäkauppa tai korkeintaan rotishoppi, sai mut vähän kiehahtamaan yli. Pettymyksen kruunasi reissun kamalin majapaikka, joka oli jotain ihan muuta kuin mitä varaussivustolla luvattiin.

Tosiaan, Negombon turistialue tuntui todella omituiselta kaikkien niiden ihanien paikkojen jälkeen, missä Sri Lankan reppureissullamme kierrettiin. Tunnelma oli väsähtänyt, miltei epätoivoinen, sillä asiakkaita ei luultavasti riitä kaikille niille palveluille, joita alueelle on turisteja varten rakennettu. Negombon rantatiellä en aistinut tippaakaan siitä lämmöstä ja vieraanvaraisuudesta, josta oltiin saatu nauttia koko matkan ajan. Missä on mun Sri Lanka? Rotikoju, hedelmäkauppa, ne hyvien ihmisten hymyt, joita Mirissassa muovituolissani silloin fiilistelin? Ehkä ne löytyy huomenna, kelasin ja yritin päättää, kumpi olisi unettomalle pienempi paha - täysillä pyörivän tuulettimen melu vai paikalleen jähmettynyt trooppinen ilma pienessä huoneessa.

Korpit huusi koko yön, mutta päätin olla mahdollisimman hyväntuulinen aamiaiselle raahautuessani. Olihan tää vika lomapäivä. Ja olihan mulla vieressä ranta ja Intian Valtameri. Ainoo vaan, että likasempaa rantaa en oo koskaan nähnyt. Muovia, lasia, pullonkorkkeja ja eläimenraatoja tuli vastaan koko mun puolituntisen rantadallailun ajan. Näissä mun kuvissa ranta näyttää ihan kivalta, muttei todella sitä ollut. En voi uskoa, että matkanjärjestäjät alkavat lennättää Suomestakin ihmisiä taas Negombon resortteihin. Sri Lankasta löytyy paljon upeampiakin paikkoja. Rannalla on resortteja vieri vieressä, mutta niiden asiakkaat pysyivät visusti aurinkotuoleillaan uima-altaalla. Vain pari hassua turistia tuli mua vastaan rannalla. Siinä vaiheessa, kun meduusa ui jalkani ohitse rantavedessä, tunnustin tappioni ja hautauduin rantapyyhkeeseen tuolissani. Tää loma oli nyt tässä.

Päästiin vielä torjumaan usean itsepintaisen kaupustelijan tuote-esittelyt ennen kuin kaiken kruunu, käärmeenlumoaja saapui luoksemme. Inhoan yli kaiken eläimillä viihdyttämistä, ja kaiken lisäksi pelkään käärmeitä henkeni edestä. Veikkaan, ettei kaverille ole vähään aikaan huutanut kukaan samalla tavalla kuin tämä yks äkänen akka Suomesta. Voi jessus, kuinka pelkäsin sillä hetkellä kun tyyppi kiskoi käärmeparan koristaan. Kaiken kaikkiaan, mun teki mieli luovuttaa koko homma ja painua huoneeseen. 

Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto hotellihuoneen ollessa vielä rantaakin kamalampi, joten jotain oli pakko keksiä. Ja me keksittiin. Hieronta! Vikat pennoset kehiin ja rentouttava hemmotteluhieronta ennen tuskaisen pitkää lentoa kotiin. Hierontapaikaksi valikoitui Jasmin Ayurvedic center, joka oli aivan mainio. Sen palveluita myydään joka kulmalla, ja kyyti paikkaan järjestyy kun vain buukkaa hoidon. Tää oli NIIN hyvä idea.

Käytiin me myös siellä oikeassa Negombon kaupungissa pikaisesti pyörähtämässä - siis siellä missä srilankalaiset elävät turismin ulkopuolista elämäänsä. Kaupungissa ei ole pahemmin nähtävää, mutta ainakaan kukaan ei huudellut meidän perään ja sain ostettua tuliaisroteja kotiin vietäväksi. Kierrettiin vielä vikan kerran hedelmätorilla ja buukattiin itsellemme mukavanoloinen tuktuk-kuski viemään meidät yöllä lentokentälle. Fiilis oli jäätävän haikea, kun tiesin että tää olisi viimeinen iltahämärä Sri Lankassa tältä erää.

Puoli yhdentoista kieppeillä tuttu kuski tuli hakemaan meidät kentälle, josta lento kohti Lontoota lähtisi aamuyöllä. Kuljetuksen sai kahdeksalla tuhannella rupialla. Hotellissamme väittivät, että hinta olisi kymppitonnin, ilkimykset. Oon vieläkin iloinen, että meille osui "viimeiseksi ihmiskontaktiksemme" sydämellinen, rehti kuski. Koska Negombon kokemuksesta huolimatta Sri Lanka oli mulle sydämellinen ja rehti. Ja kaikin puolin mieletön. 

Tiiätkö sen tuoksun, joka tropiikissa tulee aina öisin? Sen, mikä muistuttaa vähän palanutta, mutta ei kuitenkaan. En tiedä, mistä se tulee, mutta oon haistanut sen muuallakin. Joka tapauksessa, kun kiidettiin tuktukillamme yössä kohti Bandaranayaken lentoasemaa, se tuoksu hiipi taas mun nenääni. Herkistyin, olin ihan hiljaa, hengitin vielä sisääni Sri Lankan yötä. Mun elämässä on ollut paljon kotimatkoja, ja hyvä niin, mutta tää tämänkertanen saattoi tulla ihan piirun verran liian aikasin.

Alla vielä muutama otos Negombon keskustasta.

Junassa | Sri Lanka

10.3.2016 Klo 10.55 junavuoro Galle – Colombo. Matkalla Negomboon, vaihdetaan junaa ja ehkä kottuillaan Colombossa. Kottuillaan, siis syödään kottua, kasvistaikinapaistosta. Toinen supernokkela srilankalaiseen ruokaan liittyvä sanaleikki syntyi tyhjästä yhtenä aamuna kello kuusi, kun istuin silmät rähmässä sängynreunalla ja lappasin rotia suuhuni. ”Täytyyhän sitä joku roti olla!” totesin yllättyneenä itsekin järkyttävän väsyneestä nokkeluudestani. Oltiin lähdössä bongaamaan valaita, se oli meidän neljäs ja onneks vika kuuden aamu.

Tää juna ei oo niin moderni kuin se Kandyn juna, jossa matka eeppisesti alkoi kymmenisen päivää sitten. Mut oon onnellinen, et oon täs junas ja vielä peppu mukavasti penkissä. Meni viime yö nimittäin vaihteeks harakoille. Kaikki on silti ok, oon onnellinen. Juna ei puksuta, se rämisee menemään kiskoilla. Sisäseinät on maalattu mintunvihreellä, mun lempivärillä.

 

Ei saatu vierekkäisiä paikkoja, mä istuin välinpitämättömän olosen paikallisen miehen viereen. Rinkka ei mahdu hattuhyllylle, mut mun onni on rikkinäinen käsinoja, jonka ansiosta voin istuu sivuttain jalat käytävällä. Samat myyjät juoksee edestakas limupullojen ja rotikorien kanssa. Ne onnettomat, jotka nousi kyytiin Hikkaduwasta, yrittää tsempata seisomapaikoillaan hiki otsalla valuen. Sanoinko jo, että oon onnellinen istumapaikasta?

Käytävän toisella puolen istuu aasialaistyttö selfiekeppi jatkuvasti ojossa. Tytön takana rivin viimeisenä istuu nuori pariskunta, jonka pieni poika ei millään haluaisi imeä tissiä. Hymyilen naiselle, hän hymyilee takaisin. Poika tuijottaa mua pitkään, mietin, mitäköhän musta merkki hänen otsassaan tarkoittaa. Jatketaan hymyilemistä puolin ja toisin. Saan pojan nauramaan. Tätä kuvaa mä en voi ikuistaa kamerallani, piirrän sen mieleeni. Aika näyttää, pysyykö se siellä. Mutta ainakin voisin taas hetken muistaa, että tuntemattoman hymy voi pelastaa päivän.

Kaivan taas esiin yhden loputtomista eväsroteistani ja syön sen suoraan muovipussista. Kun seuraavan kerran katsahdan taakseni, naisen hymy on aavistuksen leveämpi. Ehkä mun vegeroti sai hänet ajattelemaan, että meillä on jotain yhteistä. Kaikki tän pallon ihmisii. (Matkapäiväkirjasta 10.3.2016)

Ensimmäisissä kuvissa näkyvä mies lauloi ja rummutti koko sydämestään junavaunulle. Yllätyin, kun mun käsi karkasi lompakkoon ja noukki kolikot muusikolle vaivanpalkaksi. 

Joskus jotkut ohikiitävät hetket haluaa vaan muistaa ikuisesti. Tämä junamatka, välitila kahden kaupungin välillä, kaukana kotoa, on just sellanen. Virnisteltiin poikavauvan kanssa toisillemme lopulta koko junamatkan. Kun noustiin pois Colombossa, perhe jäi junaan. Jonnekin pohjoiseen tämä juna jatkoi rämistelyään. Hetki oltiin samoilla raiteilla.

Ai niin, se merkki pojan otsassa oli selvitettävä: Musta bindi eli kastimerkki piirretään perinteisesti hindulaisuudessa lapsen otsaan torjumaan pahan silmää. Kiitos taas kerran, kuukkeli.

Kaksi Gallea | Sri Lanka

Galle, en oo mitenkään pettynyt suhun, en ollenkaan. En vaan oikein tiedä, mikä tekee susta erikoisen. Tai tiedän, luin just wikipediasta että oot suurin säilynyt siirtomaa-ajan linnoitus Aasiassa. Mutta suoraan sanottuna mä valitsen susta sen toisen puolen. Sen värikkään, meluisan, sekavan ja rotintuoksuisen. (Matkapäiväkirjasta 10.3.2016)

Mirissasta siirryttiin tunnin bussimatkan päähän Gallen kaupunkiin, juuri sinne, jossa kaikki matkaoppaat kehottavat vierailemaan jos Sri Lankassa poikkeet. Tää siirtymä oli mulle vähän niin kuin lopun alkua, oltaishan me Gallessa vaan yksi yö ennen kuin matkattais Negomboon jättämään jäähyväisiä tälle ihanalle kyyneleen muotoiselle saarelle. Gallea niin monet matkailijat kehuvat, että olin toki tyytyväinen että päätettiin viettää siellä edes tuo yksi yö. Ehkä yhdessä yössä saataisi edes jonkinlainen tatsi paikkaan.  

Gallen vanhakaupunki ja linnoitus on Unescon maailmanperintökohde. Se on ansainnut paikkansa listalla olemalla malliesimerkki eurooppalaisesta siirtomaa-arkkitehtuurista Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä yhdistelemällä eurooppalaista ja eteläaasialaista rakennustyyliä. Ilmeisestikin sekä portugalilaiset että hollantilaiset ovat pyöritelleet talttojaan historiallisen Gallen rakennustöissä, mutta näyttävimmät osat linnoituksesta ovat hollantilaisten käsialaa 1600 -luvulta eteenpäin. Vanhankaupungin rajat putoavat mereen lännessä, idässä ja etelässä. Linnoitus oli hyvin säilynyt, kaunis, tunnelmallinenkin. Ja anteeks vaan, mun mielestä aika tylsä. Heti vanhankaupungin pohjoispuolelta voi onneksi halutessaan karata srilankalaisen elämän sykkeeseen.

Heitettyämme kamamme guesthouselle lähdimme jälleen kerran etsimään myöhäistä lounasta. Miten musta tuntuu, ettei me tehty muuta ku syöty tällä matkalla? Gallen vanhakaupunkihan on kallis ja ravintolatarjonta siellä on vahvasti turisteille suunnattu. Jos ois mieleni tehnyt erikoiskahveja, täältä niitä olisin saanut. Olin kuitenkin saanut vinkkiä hyvästä ja kohtuuhintaisesta ravintolasta Sri Lankassa aiemmin reissanneelta frendiltäni. Olisi ollut fiksua googlata paikan osoite hotellilla. No mutta, suu reippaasti auki vaan ja kyselemään. Tosi nopeasti kyllä löytyi tää Indian Hut -niminen paikka. Söinpäs muuten maukkaan masalan, suosittelen!

Gallen linnoitusosa on just sellanen paikka, jonne vaan on mentävä, koska kaikkihan sinne menee. Mä en halua dissata paikkaa tai historiaa, ennemminkin kyse on mun omasta asenneongelmasta, hehheh. Linnoitus on kuitenkin näpsäkän kokoinen, ja siihen tutustuu helposti tunnissa. Älä missään nimessä jätä Galleen tutustumista vaan vanhaankaupunkiin ja linnoitukseen! Gallen uudempi osa nimittäin on just niin hersyvän värikäs, kuin kuvani kertovat. Kun mä nyt, omassa nojatuolissani yli kuukausi kotiinpaluun jälkeen laitan silmät kiinni, voin nähdä edelleen samat kadut ja hedelmätorit edessäni. Tää puoli Gallesta on hauska!

Iltapäivä Gallessa tummui nopeasti illaksi. Pyörittiin kaupungilla tuliaisia metsästäen, yritinpä mä myös itselleni jotain löytää. Sovitin parit sandaalit, ei mahtuneet jalkaan. Ja parit mekot, ei istunut päälle ei sitten millään. Tuliaistee onneksi löytyi supermarketista. Kun väsymys alkoi painaa jalkoja, ystäväni hyväksyi mukisematta mun ehdotuksen illallisen korvaamisesta hedonistisella hedelmäbuffalla. Hedelmätoreilla on aina niin ihana asioida! Ja meistä oli jo kehkeytynyt tiukkoja tinkaajia. Punaset banaanit jäivät muuten torille, sillä niiden kilohinta oli moninkertainen tavallisiin banskuihin verrattuna. Kassit täynnä papaijaa, ananasta, banaania ja passionhedelmää lähdettiin kuitenkin hotellia kohti. 

Käytiin muuten myös paikallisessa alkossa. Aika hämärä paikka. No ei, mutta olutta ei tosiaan marketista löytynyt, vaan tämä viinakioski oli meidän ainoa mahis ostaa tuliasoluet kotiinvietäväksi. 

Mä en osaa kertoa Gallesta tän enempää. Kaupungilla on kuitenkin matkailijaa ajatellen kätevästi kaksi puolta - se historiallinen ja entisöity, josta saa cappucinoja, sekä tää paikallinen, jossa pääsee torille tinkimään banaanikilosta ja tuoksuttelemaan katuruokaa. 

Mä taisin olla kuitenkin Gallessa jo toinen jalka menossa eteenpäin. Se on vaan niin, että mitä vähemmän matkaa on jäljellä, sitä nopeemmin aika juoksee eteenpäin. Ja mä olin aika fiiliksissä seuraavan päivän junamatkasta - olihan junailu Colombosta Kandyyn yks siihen astisen reissun eeppisimmistä jutuista.