Aamiaisia maailmalla

Palasin pitkästä aikaa vanhoihin matkakuvakansioihini ja mietin, saisko niistä aikaiseksi mitään tänne blogin puolelle. Kevyet kuvapostaukset on hauskoja silloin, kun materiaalia löytyy ja postaukseen keksii jonkun punaisen langan. Mulla on varmaan jo juhannuksen herkkukattaukset mielessä, kun simmuni jäivät tapittamaan  muutamia ruokakuvia. Rakastan pitkiä aamiaisia niin kotona kuin matkoillakin ja innostuinkin kaivelemaan koneestani aamiaiskuvia niin kauas menneisyyteen, kun matskua riitti. Ruokakuvia löytyi muuten helposti parilta viime vuodelta, mutta mitä taaemmas ajassa selasin, sitä harvinaisemmiksi ne mun albumeissa muuttuivat. Onko ruokien kuvaamisen muoti alkanut vasta viime vuosina (kenties Instagramin innoittamana) vai olinko ennen vaan jotenkin separi tässä(kin) asiassa?

Lomalla aamiainen on mun mielestä päivän paras ateria. Tää toki vähän riippuu tilanteesta, sillä aina aika ei anna myöten ihanaa, pitkää aamiaistuokiota varten, vaan on kiirehdittävä eteenpäin. Silti näen aamiaisen niin tärkeänä osana matkaa, että etsin usein aamiaispaikkoja valmiiksi netistä tai suosin hotelleja, joiden aamiaista on kehuttu vähintäänkin vuolaasti varaussivustojen arvostelut -osiossa. Paahtoleipä mehulla ja muna pekonilla on mun brekupainajainen. 

Unelmien aamiainen taas vois olla esimerkiksi tämä Berliinin Prenzlauer Bergissä sijaitsevassa Café Napoljonskassa viime syyskuussa nautittu kokonaisuus, johon valikoin listalta suussasulavan ituhippitoastin ja marjaisan myslijogurtin. Jotain suolasta, jotain makeaa, cappucino. Täydellistä.

Hotelliaamiaisista puheen ollen, monissa maissa tuntuu olevan tapana tarjota aina samat vaihtoehdot aamiaiseksi. Gili Airilla Indonesissa, samoin kuin naapurissa Balilla, aamiainen oli usein joko toast jollain tapaa valmistetulla munalla, tai sitten lettu ja hedelmäsalaattia. Eikä mikä tahansa lettu, vaan sellanen, mihin on jo paistovaiheessa upotettu banaania tai ananasta. Ananas on ihana hedelmä mutta ei vaan jotenkin natsannut mulle letussa. Banaanilettuja tuli siis syötyä monena aamuna, varta vasten mulle paistettuna. Oli aika luksusta pistää nenä aamulla huoneesta ulos ja saada alta aikayksikön tuore aamiainen katettuna omalle terassille - noin kymmenellä eurolla/yö. 

Kuvan breku mulle tarjoiltiin Firda Homestay -nimisessä pienen pienessä perhehotellissa Gili Airilla. Tätä hotellia voin todella suositella koko sydämestäni.

Tämä järkyttävän huonolaatuinen kuva löytyi jo edesmenneen, vikaksi nokialaisekseni jääneen N8:n kätköistä ja lienee napattu Istiklal kadun varrelta Istanbulista. Lautasella lepää peynirli simit eli simit-rinkilä juustolla. Simit on herkku, johon tutustuin Turkissa matkaoppaana pyöriessäni sekä muutamalla Istanbulin matkallani. Simit kuuluu mun mielestä sarjaan mitenjokunäinyksinkertainenvoiollanäinälyttömänhyvää - jopa viiksekkäältä papalta katukärrystä ostettu liiran käntty sulaa yleensä suussa.

Jerusalemissa meillä oli vuokrahuone, josta pääsi suoraan omalle terassille. Vanhan kaupungin muslimikorttelin hedelmätori pursusi väriä ja tuoreutta, joten aamiaistarpeet hankittiin tietenkin sieltä. Esillepano jäi näköjään tällä kertaa aika koruttomaksi ja kokonaisuus hiilarivoittoiseksi, mutta reissussa on turha takertua makroihin. Ehkä meillä oli leivän väliin jotain juustoa?

Ai nami, yllä oleva on ehkä mun lempparibrekukuva. Ainakin aamiainen on vielä suht tuoreena mielessä, sillä se nautittiin Sri Lankan matkalla maaliskuussa. Kandyn B&B:ssämme Hanthana Jungle View:ssä emäntä jaksoi kattaa kunnon buffan, vaikka meitä majoittujia oli vain kourallinen. Aamiaiselle sai valita niin perinteisiä länkkärimakuja kuin srilankalaista, mausteisempaa sorttia, ihan huippukombo. Tuo pieni rulla lautasen vasemmassa reunassa on muuten banaanilettu srilankalaiseen tyyliin - bansku on tällä kertaa käärittynä letun sisään.

Meille tarjoutui Sri Lankassa myös mahdollisuus vetää napaan oikein aamiainen paikalliseen tapaan Kataragaman kylässä. Kokemus oli jälleen kerran sivistävä ja opin, että srilankalaisen aamiaisen erottaa illallisesta niinkin simppeli asia kuin leipä - mitä sitä turhaan toimivia curryreseptejä eri vuorokaudenajoille muuttamaan. 

Vietimme taannoin vappua Köpiksessä, ja yllä kuvassa onkin mun vuoden 2016 virallinen vappubrunssi. Jännäsin Kööpenhaminan hintatasoa ennen matkaa, ja olin onkinut Laundromat Cafén kohtuuhintaisen brunssin tietooni jo etukäteen. Nasta mesta ja hyvä ruoka, menisin uudestaan oikein mielelläni tilaisuuden tullen.

Entäs sitten Lissabon? Quinoan sunnuntaibrunssi Bairro Alton kaupunginosassa notkui terveellistä ja semiterveellistä lähiruokaa, joista moni laji sai etuliitteekseen sanan luomu. Aivan satavarmasti haluan tän pöydän ääreen joskus vielä takaisin! Hinta taisi olla 15 euroa, joka on suhteellisen paljon paikalliseen hintatasoon nähden, mutta hymyssä suin itse summan pulitin. Äh, ja Lissabon on muutenkin siis niin ihqu.

Lisää muistoja Israelista, meidän beduiiniaamiainen Negevin autiomaassa. Tai no "beduiiniaamiainen", ihan pöydän ääressähän tuo syötiin, mutta ruokalajit olivat kuulema perinteistä autiomaakamaa. Israelin matka kesällä 2014 oli roadtrip, ja matkan varrella yövyimme Negev Camel Ranchilla Dimonassa.  Ranch oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, ja siellä majaili varmaan kymmenen kamelia yhtä lähitienoolaista kohden. Kun heräsin keskellä yötä, näin elämäni kirkkaimman tähtitaivaan. Arvaatte ehkä kuvan perusteella, että toi leipä oli taivaallista? 

Vielä toinen näyte N8:n surkeasta kuvanlaadusta (kuvaajassa ei mitään vikaa!). Kolmen dollarin megapannukakku hedelmäsalaatilla taidettiin tilata jokaisena aamuna Nicaraguan Ometepella. Ometepen saari sijaitsee keskellä suurehkoa Nicaragua-järveä, ja siellä kohoaa kaksi ylvästä tulivuorta. Olen onnellinen ja onnekas, kun pääsin vierailemaan mestoilla ennen kuin kiinalaiset iskivät hakkunsa nicaragualaiseen maaperään tarkoituksenaan louhia kilpailija Panaman kanavalle - kanavan kun on tarkoitus kulkea nimittäin juuri tämän järven poikki. Siinä pilataan taas yksi ainutlaatuinen maisemaympäristö kokonaan.

Yllä olevaan kuvaan liittyy paljon tunteita. Nautin nuo kakunjämät joulupäivän aamuna vuonna 2011 piskuisella Santa Claran rannalla Panamassa. Joulu kaukana kotoa herättää tunteita varmasti jokaiselle, joka sen on joskus kokenut. Soitto jouluaattona kotiin oli haikea ja juteltuani jokaisen perheenjäseneni kanssa yksi kerrallaan suljin viimein puhelimen. Tunsin olevani todella kaukana kotoa, aivan maailman toisella laidalla. 

Koti-ikävä ei kuitenkaan ole syynä itse kakun ainutlaatuisuuteen. Tää panamalainen kuivatuista hedelmistä valmistettu joulukakku oli nimittäin lahja eräältä panamalaisherrasmieheltä, josta tuli vuosien päästä mun appiukko. Autuaan tietämättömänä ylipäätänsä siitä, että tulisin joskus menemään naimisiin, taisin ahmia kakun foliovuoasta viimeistä murua myöten.

Hypätään sitten näköjään vielä takaisin Balille. Tarkemmin saaren pohjoisosaan, jossa tapasin ne kaikista, saako sanoa, aidoimmat ja sydämellisimmät balilaiset. Balilta löytyy kuulkaas paikkoja, joihin massaturismin lonkerot eivät ulotu! Aamiainenkin oli paikalliseen tapaan erittäin riisillä höystetty. Ja suurella sydämellä valmistettu ♥

Makumatka maailmalla päättyy Prahaan, joka on budjetilla matkaavan kaupunkilomailijan paratiisi. Praha on halpa, siis HALPA, ja ravintolavalikoima hakkaa Helsingin mennen tullen. En valitettavasti muista, missä tämä jugge syötiin, mutta vanhassa kaupungissa tai sen liepeillä se ei ollut. Prahaan matkaava, suuntaa rohkeasti pois massan luota! Hinnat tippuu ja taso nousee, kun siirryt kauemmas Kaarlen sillalta. 

Tuliko nälkä? Mulle tuli. Onneksi juhannus on jo ovella, ja grilliä voi alkaa lämmittämään. Mitä ihaninta jussia jokaikiselle!

Lissabonin ihanat aamiaiset

En ole varmaan mitenkään poikkeuksellinen yksilö, kun olen sitä mieltä, että ruoka on yksi matkan kuin matkan kulmakivistä. Yritän jokaiselle kaupunkilomalle tutkia hieman etukäteen ravintolatarjontaa, jotta olen kartalla edes jotenkin nälän yllättäessä. Hinta-laatusuhde voi olla räikeä missä tahansa matkustettaessa, joten on kiva tutkailla myös vähän muiden ravintolavieraiden kokemuksia. Tripadvisorhan on ihan paras tähän hommaan, jos ette sitä vielä tienneet. Voit etsiä ravintoloita kartalta ja keittiötyypin tai hintaluokan mukaan. Näköjään jopa überin tilaaminen ovelta ovelle onnistuu, tätä en tosin ole kokeillut.

Erityisesti aamiaiset (ja brunssit) ovat niitä, joita tykkään metsästää virtuaaliritsallani jo ennen kohteeseen saapumista. Liekö johtuen hyvästä pohjatyöstä vai mistä, mutta aamiaiset todella olivat meille Lissabonin ravintolamaailman parasta antia. Niinä kahtena aamuna, kun meillä oli aikaa istua rauhassa alas nauttimaan pitkästä aamiaisesta, saimme vatsamme täyteen niin hyvin, että hirvittää. Vyöryminen maha polvissa pitkin jyrkkiä mukulakivikatuja onkin sitten asia erikseen...

Heti ensimmäisenä aamuna suunnistimme Brunch Café -nimiseen pieneen kahvilaan. Netissä sitä kehuttiin Lissabonin edullisimmaksi brunssiksi. Paikan päälle päästyämme kävi ilmi, että todella, tyypit myy brunssia hintaan 5 €. Ainoa vaan, että se koostui pitkälti munasta ja croissusta - ei uppoo mulle. Onneksi listalla oli paljon muutakin, sekä valmiita brunssimenuita ja sitten yksittäisiä annoksia. Mä yhdistelin aamiaiseni marjajogurtista ja myslistä sekä fetabagelista ja ah, niin aromikkaasta kahvista että jessus sentään. Ennen kuin päivittelet sitä määrää, mitä vedän aamiaisella napaani, kerrottakoon että meillä ei miehen kanssa reissatessa ole tapana syödä lounasta (seliseli). Myöhäinen aamiainen, välipala ja sitten illallinen on meidän ravintoympyrä maailmalla. 

Tämä mun kombo maksoi hieman alle 15 euroa - ei varmasti halvimmasta päästä Lissabonissa, mutta mielestäni hinnan arvoinen ehdottomasti. Palvelu oli myös todella ystävällistä, ja sisustus jotenkin kivan... pastelli? Brunch Café löytyy Alfaman kaupunginosasta, kuitenkin läheltä Baixaa ja lähes merenpinnan tasosta. Rua da Alfandega 120 onpi osoite, maanantaisin suljettu.

Fetabagel ja marjajuggee rouheella myslillä, saa kopioda!

Brunch café

Sunnuntaita varten olin jo keskittänyt huomioni parhaaseen mahdolliseen brekumestaan, eli Quinoaan. Mistä tiesin, että se on paras? Koska se tarjoaa luomulaatuisesta lähiruoasta valmistettuja kaikkiamahdollisiaihaniaruokia, ja kaiken lisäksi sitä kehuttiin maasta taivaisiin monellakin brunssisivustolla. Kyseessä on buffetbrunssi, joka kustansi 15 euroa hengeltä, sisältäen kaikki juomat paitsi erikoiskahvit. Kahvin lisäksi tarjolla oli erilaisia tuorepuristettuja mehuja ja muutamaa eri luomuteetä. Tarjolla oli hyvä valikoima suolaista ja makeaa, mun mielestä on kiva jos brunssipöydässä on nämä kaksi elementtiä hyvässä balanssissa. Piirakoita, luomuleipää, salaatteja, juustoja, leikkeleitä, pasteijoita, hummusta, guacamolea, jogurttia, mousseja, kakkuja... Kun istut pöytään, sulle kiikutetaan myös kulhollinen munakokkelia kaiken kaveriksi. Jos diggaat buffatyylisestä brunssista, on tämä sun paikka. 

Brunssibuffa on siis sunnuntaisin, aamiaista toki myydään muinakin viikonpäivinä listalta. Quinoa sijaitsee osoitteessa Rua Alecrim, 54, Chiadossa. Tämä oli inspiroiva paikka, on kiva, että luomu- ja lähiruokainnostus on leviämään päin ainakin Euroopassa.

Eikö ookin kivan näkönen paikka tämä Quinoa?

Rua Alecrim

Yksi syömiseen liittyvä juttu mua jäi vähän harmittamaan Lissabonin reissulta. Käytiin lauantai-iltana pyörähtämässä Mercado da Ribeirassa Cais do Sodré:lla, kun mieheni paikallinen tuttu suositteli paikkaa. Kyseessä on kauppahalli, tai oikeastaan suuri ravintolatori, jossa on kymmeniä erilaisia ravintoloita hallin laidoilla. Keskellä ovat korkeat pöydät täynnä iloisia lissabonilaisia. Halli oli tupaten täynnä ja valinnanvaraa ehkä liikaa meidän sen hetkiseen mielentilaan, joten päädyttiin illastamaan muualle. Tiedänpähän yhden mestan, minne mennä seuraavalla kerralla.

Alfaman kujilla

Näin sunnuntaisin on ihana vaan fiilistellä milloin mitäkin. Istun nojatuolissa villasukat jalassa, lemppariaamiainen on syöty ja lumihiutaleet leijuu ikkunan editse. Ihan täydellinen hetki palata aurinkoiseen Lissaboniin siis!

Viime marraskuun puolivälissä lennettiin miehen kanssa pitkää viikonloppua viettämään Lissaboniin. Marraskuu ei jotenkin sytytä Euroopan citybreikkejä ajatellen, joten halusimme pelata varman päälle säiden suhteen ja matkata tarpeeksi kauas. Oikeasti olin hinkunut Lissaboniin jo pitkään - se ei vain ilmeisesti koskaan tullut mieleeni juuri silloin, kun seuraavaa kaupunkilomaa buukattiin. Nimittäin, kymmenen vuotta sitten, hädin tuskin aikuisiän saavuttaneina kullannuppuina, olimme tyttöjen reissulla Algarvessa ja teimme myös päiväretken Lissaboniin. Kaupungista jäi nuoreen, elämännälkäiseen mieleeni jotain epämääräisiä onnen tunteita mutkaisilla pikkukaduilla ja poika, joka roikkui keltaisen ratikan takaovesta jyrkässä, mukulakivisessä mäessä. Pakkohan Lissaboniin on palata, ajattelin usein. Palasinkin lopulta, mutta yllättävän kauan siihen meni.

Majoituimme tunnelmallisessa Alfamassa, siis sillä entisellä (?) työväenluokan kukkulalla keskustan itäpuolella. Mun kohdalla aluevalinta osui kuin varpaat kylppärinkynnykseen aamukolmelta, eli aivan nappiin siis. Niitä pikkukatuja, kauniita ja vähän rähjäisiä taloja, pyykkejä kuivumassa seinien välissä, naapurit aamukahvilla kadunkulmassa. Toki täältäkin, lähempää Sé:n katedraalia ja Castelo de Sao Jorgea (Pyhän Yrjön linnoitus?) löytyy ihan turistikatuja, mutta syvemmälle Alfamaan sukeltaessa saa kyllä seikkailla aika itsekseen. Alfama oli kyllä rauhallisempaa kuin mitä opaskirjoissa lupailtiin, muutamaa fadoravintolaa lukuun ottamatta tunnelma oli aika unelias - liekö marraskuulla jotain tekemistä asian kanssa? Bilettäjän kannattaa ehkä harkita majoittuvansa Bairro Alton puolella, jossa kadut alkavat elää vasta myöhään illalla.

Tekemistä Lissabonista löytyy varmasti, jos sitä kaipaa. Me ei olla museoihmisiä, joten niihin en lähde vinkkejä jakelemaan. Nähtävyyksiinkin suhtauduttiin harkinnalla ja jätettiin esimerkiksi Santa Justan hissi välistä (oikeesti onko sinne mitään järkeä jonottaa?). Pyörittiin Alfaman, Baixa-Chiadon ja Bairro Alton alueilla, eli siellä missä muutkin matkailijat yleensä. Marraskuussa Lissabonin kujilla ei ollut tungosta, mutta tsekkaamillamme nähtävyyksillä eli Belemin tornilla, Jeesus-patsaalla (juu, tänne oli pakko mennä, jotta mieheni voi lähettää katoliselle perheelleen kuvia) ja Sintran kaupungissa oli kyllä populaa vähän enemmän. Jeesus-patsaalta on muuten upeat näköalat, ihan niiden takia kannattaa matkata toispuoljokkee, jos tekemisen puute iskee!

Edit: Jeesus-patsas on siis oikealta nimeltään Cristo Rei, eli Kristus-patsas, just se sama mikä näkyy vastarannalla kaikkialle :) 

Muutama olisollukivatietää -juttu ihanasta Lissabonista:

• Belemin torni ei ole Belem -nimisen ratikkapysäkin lähellä. Rehellisesti sanottuna me ei jaksettu ottaa tästä asiasta millään tasolla edes selvää, hypättiin vaan siihen ratikkaan 15 jonka tiedettiin menevän oikeaan suuntaan. Jäätiin Belem -nimisellä pysäkillä pois ja palloiltiin aikamme, kunnes tajuttiin että tuo torni ei olekaan ihan kävellen saavutettavissa. Pahaa aavistamattomina käveltiinkin sitten taksitolpalle ja maksettiin parin minuutin taksimatkasta viisi euroa - siis aivan himona liikaa. Tää oli meiän bad, tyyppi tekee varmaan mukavan tilin kun poimii päivittäin meidän kaltaisia eksyneitä turreja kadunkulmasta ja vie perille. Ei jaksettu alkaa kinaamaan, oltiin hyvän erinomaisen brunssin jälkeen onnellisia ja tuli fiilis, ettei se multa mitään oo pois tuo femma. Tapelkoon joku joka paremmin sen osaa :)
• Juna Sintraan EI LÄHDE kymmenen minuutin välein, niin kuin kaikissa nettilähteissä luki. Vuoroväli on puolituntia. Kantsii siis vähän suunnitella Sintran reissua, eikä vaan madella asemaa kohti niin kuin aikaa olisi koko loppuelämä.
• Ainakin Alfamassa on ilmaisia, yleisiä hissejä, joilla säästää jalkaparkojaan olennaisesti jos ne vain löytää. Yksi on Rua du Madalenan huudeilla, Pingo Doce -kaupan sisällä. Se noudattaa kaupan aukioloaikoja, ja pääset hetkessä seitsemän kerrosta Alfaman sydämeen, Costa do Castelolle. Laita google mapsiin vaikka Pingo Doce, Largo do Chão do Loureiro. Tokihan me tiedettiin, että tämä hissi jossain on, kun asuntomme omistaja niin opasti. Löydettiin se kuitenkin vasta sunnuntaina, pohkeiden jo kramppaillessa.

Käytännössä meillä oli kaupungissa aikaa kolme ja puoli päivää, joista yksi meni Sintran vierailuun. Tässä ajassa ehti aivan hyvin päästä Lissabonin tunnelmaan - ihanaa olla kaupungissa, joka on tarpeeksi urbaani ja toimiva mutta kuitenkin niin kiireetön. Toki lisäpäivät eivät olisi haitanneet. Tai viikot. Tai loppuelämä. Mä rakastuin Lissaboniin. Tiedän, että se on varmasti paljon muutakin kuin Baixa, Alfama ja Bairro Alto niin hyvässä kuin pahassa, mutta jotenkin luotan omaan arvostelukykyyni sen verran, että kun se vaaleanpunainen fiilis jotain paikkaa kohtaan syntyy, niin sitä on turha kyseenalaistaa. Vikana aamuna miehen vielä nukkuessa lähdin aamukävelylle Alfamaan ja eksyin niin perusteellisesti, että jouduin avaamaan mobiilinetin puhelimesta löytääkseni takaisin ajoissa. Juoksin loppumatkan kainalot hiessä ja missasin varmasti monta ihanaa kadunkulmaa ja ikkunankarmia. Niinpä, Lissabon, meiltä taisi jäädä juttu kesken.

Tämä eläkeläispari tuli vastaan maanantaiaamuisella kujakierroksellani ja katseemme kohtasivat varovasti. Rohkaistuin hymyilemään ja sanoin bom dia, huomenta. Molempien suupielet venyivät leveään hymyyn vastaten tervehdykseeni niin sydämellisesti, että sulin varmaan Tejo-joelle asti. Lissabonin viikonloppu kääräistiin näin mitä kauneimpaan pakettiin. Kiitos Lissabon!

PS. Ois kiva tietää, mikä kaupunki on tehnyt just suhun isoimman vaikutuksen :)

Reissaajan huono omatunto

Helsingin Sanomissa julkaistiin 16. tammikuuta artikkeli, jossa kerrottiin turisteille suunnatun kotimajoituksen ajavan paikalliset kirjaimellisesti kodeistaan Lissabonissa. Vierailin vastikään marraskuussa tässä samaisessa kaupungissa, ja rakastuin palavasti. Salamarakkauttani Lissabonia kohtaan tuskin hälvensi se, että majoituimme ihastuttavassa Alfaman kaupunginosassa, kauniissa matkailijoita varten tuunatussa airbnb-asunnossa, josta oli ehkä kaupungin parhaat näkymät Tejo-joelle. Siis ei voi olla totta, joutuivatko artikkelin sukupolvien ajan tätä työläiskorttelia asuttaneet Borgesit lähtemään kotoaan mun takia?!

Ei nyt sentään, samasta kämpästä tuskin on kyse. Mutta tämä koko homma herättää niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia, että mun on pakko istua alas kirjoittamaan niistä.

Maailma on muuttunut globalisaation myötä niin helposti saavutettavaksi, että myös raha liikkuu vaivattomammin. Matkailu ja maahanmuutto liikuttaa rahaa entistä enemmän. Puhuttaessa reilusta matkailusta ajatellaan usein kehittyviä maita, ekologisuutta sekä luonnon ja paikalliskulttuurin kunnioittamista. Mun on pakko tunnustaa, että tällainen halpojen asuntojen "poistaminen" paikallismarkkinoilta ei ole ilmiönä tullut mieleenikään. Kuten aiemmin olen kertonut, on airbnb mun mielestä aika nerokas palvelu, mutta näköjään silläkin on puolensa ja puolensa. En tiedä, kuinka suuri osa sivuston asunnoista on todellisuudessa kokoaikaisia loma-asuntoja, mutta itse olen majoittunut vain kaksi kertaa täysin matkailutarkoitukseen muokatussa kämpässä, mainitussa Lissabonissa sekä Berliinissä.  

Mitä tästä pitäisi nyt ajatella? Pitääkö potea huonoa omatuntoa? Minä poden nyt. Pyrin kaikessa kulutuksessani olemaan mahdollisimman eettinen olosuhteisiin nähden, pakko kai tähänkin on joku ratkaisu löytää? Tykkään äänestää jaloillani, voinko jatkossa vain valita asunnon, joka on ilmiselvästi jonkun koti? Onko sillä mitään merkitystä ilmiön laajenemiseen?

Vaikeita kysymyksiä. Laajemmassa mittakaavassa olen itse sitä mieltä, että matkailu todellakin avartaa puolin ja toisin ja että hyvin tehtynä se on kelpo tapa kuluttaa ylimääräiset pennoset maailmassa, joka on jo hukkumaisillaan materiaan. Rahan pitää liikkua (siksihän me sen keksimme, eikö?), ja minä liikutan sen mieluiten harrastuksiin, palveluihin ja ravintoon, koska ainakin kuvittelen tämän olevan kestävää ja monelta kantilta hyödyllistä kulutusta. Edellä mainitut myös tuovat enemmän sisältöä elämääni kuin tavarat.  

Se, että turismi nostaa paikallista hintatasoa tehden kotikaupungista monelle suhteettoman kalliin asua, on mielestäni kamalaa. Enkä mä halua viiden vuoden päästä palata Alfamaan ja huomata, että ikkunasta, josta mummo asetteli pyykkejänsä kuivumaan, kurkkaakin toinen turisti. Voi kunpa asiat pysyisivät kutakuinkin ennallaan, ja tilaa löytyisi niin turisteille kuin niille lissabonilaisille, jotka eivät halua sijoiltaan liikahtaa. Ainakin kaupungissa on herätty tähän, ja Euroopassa kun ollaan, voisi kuvitella, että raha ei merkitse ihan kaikkea ja ilmiötä voisi jarruttaa lailla ja säädöksillä. Toinen puoli tässä asiassa on se, että majoituksesta maksettava korvaus menee suoraan paikallisten kulutukseen (vai meneekö?), ehkä tämä on kuitenkin parempi kuin valuttaa rahaa byrokratian pyörteisiin kansainvälisessä hotelliketjussa yöpymällä? Toisaalta hotellit luovat enemmän työpaikkoja. Vitsi, mikä noidankehä!

En pysty nyt kehittämään mitään selkeitä vastauksia omille kysymyksilleni, mutta postauksen otsikkoon palatakseni otan vielä kantaa matkailijan mahdolliseen huonoon omatuntoon. Mulla on kokemusta muutamastakin keissistä, jossa matkailulla on ollut olennainen osa paikallisen yhteisön tukemisessa. Olen ollut mukana vapaaehtoisprojektissa, jossa kehitettiin matkailupalveluita tukemaan luonnonsuojelukeskuksen omavaraisuutta Panamassa. Myös matkatessa olen törmännyt matkailun positiiviseen hyödyntämiseen, esimerkiksi Pohjois-Balilla korallikuolemaa ja liikakalastusta pyrittiin hillitsemään luomalla paikallisille vaihtoehtoisia elinkeinoja, kuten majatalon pitämistä. Jotta postaus ei lähde rönsyilemään, lupaan kertoa näistä myöhemmin omassa osiossaan. 

Olen kuitenkin nähnyt konkreettisesti, että matkailu voi olla reilua, kunhan matkailijakin sitä on - osaten myös tarvittaessa vaatia eettisyyttä palveluntarjoajalta. Maailma muuttuu eikä globalisaation virtaa voi pysäyttää, hyppään siis jollaan, annan virran viedä ja teen parhaani. Haluan aina antaa enemmän kuin saada, kun matkustan. Käytännössä tämä on mahdotonta, koska mikään ei anna mulle niin paljon kuin matkailu ja uusien kulttuurien ja maailmankolkkien kohtaaminen, mutta mielestäni se on hyvä tavoite. Voin opettaa kierrätystä, kertoa tarinoita maailmalta ja vaikka yrittää saada paikallisen perheen lapset ymmärtämään jo nuorina, kuinka upeassa yhteisössä he elävät ja miten sitä kannattaa vaalia. 

Ja samalla tietysti tuoda sitä rahaakin ihmisille. Koska mun mielestä on ihan ok, että mun osa mun pennosista kiertää kaukaisiin maailmankolkkiin, just sille perheelle, joka myy vesimelonia kadunkulmassa. Tai sille tyypille, joka ajaa paikallisbussia kiemuraisilla vuoristoteillä ja eikä aina saavu illaksi kotiin. Tai sille kundille, joka myy mulle ylihintaisen charterkyydin paikasta A paikkaan B vaan koska voi. Huippua, jos mä pystyn antamaan takas edes vähän siitä, mitä matkustaessa saan.

Kuvat Lissabonin asunnosta ja sen huudeilta.