Olipa kerran rantoja rakastava tyttö

Olipa kerran rantoja ja palmuja rakastava tyttö. Eräänä talvena noin kaksikymmentä vuotta sitten tämä onnekas tyttö matkusti perheineen Teneriffalle. Tämä oli yksi ensimmäisistä rantalomista, joilta tytöllä on muistoja. 

Lennon laskeuduttua Reina Sofian lentoasemalle tulvahtivat lämpimät ilmavirrat tyttöä vastaan jo ennen kuin hänen jalkapohjansa koskettivat lentopetrolin kyllästämää asfalttia. Tyttö oli pakahtua odotuksen onnesta - viikko lämpöä, rantoja, ravintolaruokaa coca colan kanssa nautittuna sekä tietenkin hiihtoloman sallima vapaus arjen velvollisuuksista. Matkatavarahihnalta perhe - äiti, isä, tyttö ja sen veli - suuntasi kohti tuloaulaa ja kohtasi siellä oranssiin pukeutuneen, iloisesti hymyilevän ja kevyesti ruskettuneen matkaoppaan. Bussi numero kaksi, olkaa hyvä, ohjeisti opas. Oikeasti tytöllä ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten opas perhettä ohjeisti, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on, että juuri näillä hetkillä syntyi unelma, joka sinetöisi monta asiaa tytön elämässä.

Koko viikon tyttö ajatteli oppaan hymyä ja huolettoman oloista olemusta. Retkellä Teide-tulivuorelle tyttö seurasi oppaan liikkeitä herkeämättä. Istuessaan isän vuokraaman auton kyydissä tyttö tiesi, että tätä etelän tuoksua hän tulisi ikävöimään aina. Kotiin oli kuitenkin palattava.

Aikaa kului ja tyttö kasvoi. Hän matkusti lähes joka talvi etelään perheensä kanssa aina täysi-ikäisyyteen asti. Lukiossa hän haaveili vaihto-oppilasvuodesta, mutta keksi, että mitä nopeammin hän pääsisi ylioppilaaksi, sitä nopeammin Suomen pölyt voisi karistaa vaikka lopullisesti saappaistaan. Palo muualle oli siis kova. Lopulta tyttö päätyikin asumaan Espanjaan ja aina Panamaan asti, sekä matkustelemaan pitkin palloa. Matkat seikkailunjanoinen tyttö, tai tässä vaiheessa ehkä jo nainen, suunnitteli ja toteutti kuitenkin aina itsenäisesti. Yksikään matkatoimisto ei voisi tarjota sellaista matkaa, joka voittaisi itse laaditut suunnitelmat, hän ajatteli.

Tyynenmeren rannalla jossain päin Costa Ricaa tytön silmiin osui ilmoitus, jossa haettiin matkaoppaita seuraavalle kesälle Turkkiin. Paluulippu Väli-Amerikasta oli jo hankittu, mutta jääminen Helsinkiin ei houkutellut. Hakemuksen tyttö teki ennätysajassa, sillä olihan unelmaa matkaoppaan työstä perusteltu itselle jo yli kymmenen vuoden ajan. Muutaman viikon päästä, sähkön taas kerran palattua tuulisen yön jälkeen, sähköpostissa odotti tervetuliaiskirje Turkkiin. Naisesta siis tuli matkaopas.

Oppaan työ oli ja ei ollut juurikin sitä, mitä nainen oli kuvitellut. Tosiaan, tähän ikään mennessä hän oli myös kouluttautunut matkailualalle, eli tiesi varsin hyvin, mitä oli lähdössä tekemään. Kuten aina, jotkut asiat tulivat yllätyksenä, mutta ei niistä sen enempää. Nainen oli onnellinen, että tämä(kin) unelma tuli toteen. Hän sai seistä lentokentän pääovilla univormussaan (ei tosin oranssissa) ja opastaa onnellisia matkalaisia loman viettoon.

Aikaa kului taas, ja kesäkauden loputtua tyttö palasi Panamaan. Panamassa kun oli joku, joka odotti. Tästä paluusta lähtien nainen onkin rakentanut elämäänsä yhdessä tämän jonkun kanssa. Ensin Panamassa, sitten Suomessa. On matkustettu yhdessä ja erikseen, ja erilaisilla kokoonpanoilla. On suunniteltu vaikka minkälaisia reissuja eri puolille maailmaa, osa on toteutunut, osa odottaa parempaa hetkeä. Mutta aina päällepäsmärinä on tainnut olla sama tyttö, joka ei koskaan unohtanut oranssiraitaista paitaa palmujen reunustaman lentokenttäbussiparkin laidalla.

Nainen matkusteli aina kun pystyi, ja pitkän harkinnan jälkeen uskalsi viimein avata kotikutoisen matkabloginsa, josta oli jo pitkään haaveillut. Bloggaaminen tuntui mielekkäältä ja ruokki matkakuumetta mukavasti. Nainen piti kirjoittamisesta, mutta ehkä parasta oli saada räkäistyä pihalle ne kaikki matkakuvat, joita kukaan ei muuten jaksaisi katsoa kuin ehkä sangrialla lahjottuna (nainen oppi Madridissa asuessaan tekemään oikeasti hyvää sangriaa). Naisella oli myös kevyehkö, mukava, tosin valitettavan haasteeton työ, ja energiaa jäi mukavasti bloggaamiseen ja muihinkin harrastuksiin.

Niin, kunnes eräänä päivänä. Eräänä syyspäivänä, joitain kuukausia sitten, tapahtui jotain odottamatonta. Muutamia oikeiden henkilöiden kanssa vaihdettuja lauseita, nopeita päätöksiä, kymmeniä en voi uskoa tätä todeksi -pään pudisteluja ja tsadam, nainen sai unelmiensa työpaikan viestintäassistenttina. Hän saisi tehdä työkseen kaikkea, mitä rakastaa ja missä haluaa kehittyä! Työ olisi haastavaa, mutta nainen ei sekuntiakaan harkinnut jättävänsä tilaisuutta välistä. Aikaa se tulisi viemään enemmän kuin ennen, energiaa myös. Lomatkin paloivat, viikon palkaton tosin järjestyi ongelmitta, tarvitsevathan kaikki lomaa.

Talviloman lähestyessä nainen ja se joku Panamasta olivatkin suuren kysymyksen edessä: Mitä tehdä viikolla keskellä kylmintä eurooppalaista talvea? Minne mennä? Kovin kauaksi he eivät halua lähteä, ei ainakaan nainen, joka on sanalla sanoen aivan poikki ensimmäisistä kuukausista uudessa, ihanassa työssään. Blogiakaan hän ei ole jaksanut päivittää entiseen tapaan. Nainen ei myöskään jaksaisi juuri nyt kulkea rinkka selässä paikasta toiseen, vaikka onkin sielultaan gipsy. 

Tarinan loppu on ennalta arvattavissa. Ympyrä sulkeutui kahdenkymmenen vuoden jälkeen oranssiin pukeutuneen oppaan sanoihin Isrotel Riviera? Bussi numero kaksi, kiitos.

San Pedron lihavat katukoirat

...Ja kylän seiniä koristava, värikäs katutaide toimivat mun malleina, kun harjoittelin valokuvaamista Guatemalassa. Matkaan tässä postauksessa kuvien muodossa takaisin Atitlánjärven San Pedroon, jonka rentoa ja idyllistä meininkiä suositan ilomielin kaikille Guatemalan matkailijoille.

Opetettiinko sulle lapsena, että katukoiria ei saa silittää? Niin mullekin. En ole vuosiin totellut.

Oikeasti nyt on käynyt niin, että muutosvoimalla ladattu syksy on hyökännyt mun kimppuun ja saanut mut suuntaamaan vimmaisen katseeni hetkeksi enemmän tulevaan kuin menneeseen. Kesälomasta tarinoiminen täällä blogissa tuntuu just nyt vähän hölmöltä. Olis pitäny kirjoittaa nopeammin, rykäistä tekstiä toisen perään, tuottaa arkistoon juttuja julkaistavaksi. Olla oman elämäni pieni juttunikkari, tehokas ja kaukaa viisas. Mutta ei, oon antanut juttujen syntyä omalla painollaan, välillä tekstiä on syntynyt vähän hapuillen ja inspiraation tasot vaihtelevat päivästä toiseen. Enemmän on niitä laiskoja päiviä.

Oikeasti musta on ihan ok, että blogi jää välillä taka-alalle ja muu elämä haukkaa isomman osan mun ajastani, tämähän on yksi mun harrastuksista. Toisaalta, silloin kun kirjoitan, haluaisin tekstieni olevan lukemisen arvoisia. Nyt ei tunnu irtoovan yhtään mitään. Tiesin kyllä vuodenvaihteessa blogiani aloitellessa, että näitä fiiliksiä varmaankin tulee ja päätin, etten antaisi sen stressata. Kyllä se inspis sieltä taas ilmaantuu aikanaan. Ehkä joudun hakemaan sitä Lontoosta ensi viikolla.

Parempi siis sulkea kone, laittaa kynttilät palamaan ja raottaa partsin ovea niin, että syksyn tuoksu pääsee sisään. Kyllä mun runosuoneni tästä vielä puhkeaa kukkaan ja pääsen jatkamaan Väli-Amerikan juttuja Belizestä. Kuka tietää, vaikka se tapahtuisi ihan vaikka ylihuomenna.

PS. Eläinrakkaille tiedoksi, että nämä San Pedron katukoirat olivat todella hyvässä lihassa ja onnellisen näköisiä tyyppejä. Kai koirat ovat tavallaan jonkun, vaikka kukaan ei tiedä tarkkaan kenen. Ruokitaan siis varmuuden vuoksi myös naapurin rakki, tuumasi kahvilanpitäjä portinpielessä seisoskellessaan. Ihania hauvoja, kerta kaikkiaan. Ja ihmisiä.

Höpinää Berliinistä

Saavutaan tihkusateiseen Berliiniin ja huokaisen helpotuksesta. Berliini sytyttää edelleen, saa mun sydämen pamppailemaan sateessakin. En nimittäin oo aikasemmin osunu kaupunkiin sateisessa enkä ees kovin harmaassa säässä. Nyt tiiän, tää on ihan aitoo lovee, ei aurinkoisten iltapäivien luomaa hyvänolontunnetta.

Kiivetään meiän Kreuzbergin vuokrahuoneeseen kuudenteen kerrokseen ja kiroon mielessäni, kuinka hukkaan on taas valunu mun tunnit kuntosalilla. Syytetään puuskutuksesta vaikka reppua ja lentoväsymystä. Sitä samaa, joka turvottaa jalat ja saa silmät kuivumaan. Kun ovi vuokrakämppään aukeaa, hieron silmiäni. Joo, just tällänen kämppä mulla olis, jos asuisin Berliinissä. Ja just nää näkymät.

Illalla haluun syödä pizzan. Mä syön pizzaa ehkä kaks kertaa vuodessa. Jo aamulla päätin, et tänään on pizzapäivä (kävin sitä varten aamulenkilläkin). Ja siin pizzassa ois parasta olla ilmakuivattuu kinkkuu ja rucolaa päällä. Ei jakseta lähteäkään siihen italialaiseen, jonka löysin aiemmin jostain blogista, ja laiskasti googlaan korvaajan huudeilta. Löytyyhän sellanen.

Pieni italialainen, melkeen kun huone vaan, puupöydillä pitkät, valkoiset kynttilät. Tunnelma on onnellinen, viereisessä pöydässä pari perhettä viettää yhdessä iltaa. Yks lapsista työntää pizzansa kirjaimellisesti poskeensa ja verkkareihin pukeutunut kiharapäinen äiti nauraa ja sanoo mulle saksaks jotain, mitä en ymmärrä. Vaan Berliinissä voi lähteä ravintolaan verkkareissa ja saada sen näyttämään siltä, ku mikään muu asu ei oikeestaan ois ollu parempi.

Pizza tulee viimein pöytään, mua varten parmankinkulla ja rucolalla tuunattuna. Harmittaa vietävästi, ettei tää oo mun elämäni paras pizza. Koska just täällä mä haluisin syödä elämäni pizzan. Kynttilänvalossa, maahanmuuttajaperheen ravintolassa, rotevan italialaismamman katseen alla. Ravintolan koira, Catarina, vaeltaa pöytien välissä siivoomassa tähteitä parempiin suihin. Mun mielestä joka ravintolalla pitäis olla oma ravintolakoira. Mun pizza on ihan hyvää. Catarina kaataa tuolin saalistaessaan pudonnutta kinkkupizzankannikkaa. Nauravat perheet vie puheensorinansa mukanaan tihkusateeseen. Ihana Berliini.

Pussi balilaista suolaa ja hikipisarat otsalla

Siivosin tuossa äsken keittiön kaappeja, perjantai kun on mun siivouspäivä (vakiintunut siivouspäivä = varhaiskeski-iän oire?). Käsiini osui tiukalle solmulle sidottu pieni pussi, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. Repesin nauruun, kun otin pussin käteeni, koska mieleen muistui näin jälkeenpäin todella huvittava stoori Balin lentokentältä - pääosassa urpoilin tietenkin minä, ihan itsekseni.

Tämän pussin emäntäni Made Pohjois-Balilta lykkäsi kouraani juuri ennen kuin nousin autoon jatkaakseni matkaa kohti Ubudia. Jotta et unohtaisi meitä. Kun laitat kotona ruokaa, voit käyttää tätä suolaa, ja tulemme mieleesi taas. Hymy ja huokaus.

Aivan oikein, pussukka sisältää siis merisuolaa, jota Lesin kylässä tuotetaan perinteisellä menetelmällä merivedestä auringossa haihduttamalla. Suolantuotanto on Lesin ympäristössä tärkeää ja lähes koko rantaviiva on täynnä suola-altaita. Erehdyksissäni kylläkin luulin ensin niissä kasvatettavan soijaa - soy ja salt kuulosti isännän rikkinäisellä englannilla aikalailla samalta. Joka tapauksessa, lahja lämmitti mieltäni, vaikka olinkin jo ehtinyt ostaa samaa kamaa matkamuistoksi tukeakseni suolafarmareita omalta pieneltä osaltani. Mikäs siinä, kyllä tässä rinkkaa, olkalaukkua ja joogakassia kannellessa puoli kiloa suolaa sopii hyvin lisäpainoksi. Heitin pussin joogamattokassiini, varmaankin siitä syystä, että se oli nopein käsillä oleva nyyttini sillä hetkellä.

En käyttänyt joogatessani omaa mattoa enää kertaakaan reissun aikana. Kun viimeisenä Balin aamuna sitten aloin pähkäilemään fiksuinta tapaa koota tavarani yhteen, tipahti suolapussi joogakassista lattialle. Kappas, olin jo unohtanut. Ihana alkumatka tuli mieleeni. Kunnes...

...hymyni hyytyi uskomattoman vilkkaan mielikuvitukseni maalatessa karmivan kauhukuvan päähäni ennen kuin ehdin Singaporea sanoa. Se meni suunnilleen näin: Nina, Singapore, pussi valkoista jauhetta, Singapore, kuolemantuomio, huumausainerikos, pussi valkoista jauhetta. Ihan sama vaikka onkin suolaa, valkoista jauhetta. 

Niinpä alkoi kova tuumailu pussukan kohtalosta. Vaakakupissa painoi romantisoitu kuva minusta lisäämässä pimeänä syysiltana kaurapuuroni balilaista suolaa kauniit muistot soiden sinfoniana korvissani sekä se kilahdus, joka kuuluisi käsiraudoista, kun minua vietäisiin tutkintahuoneeseen Changin kentällä sen itsensä (siis ei suolan!) salakuljetuksesta epäiltynä. En muista, epäilinkö todella tulliviranomaisten kykyä erottaa karkea merisuola jostain pulverista, vai oliko tämä yksi niistä hetkistä, kun uskoni ihmisyyteen romahtaa täysin syyttä suotta: Siis on kai olemassa 0,1 prosentin mahdollisuus siihen, että perhe olisikin mukana kansainvälisessä huumebisneksessä ja olisin valikoitunut heidän pahaa aavistamattomaksi muulikseen? Varmaa on vain, että helkutin haperoa taisi aivotoimintani tuolloin olla.  

Tuumailuprosessissani oli useampi vaihe ja ensimmäisen päätöksen tein jo hostellilla. Ihan hölmöä Nina, siis eihän tossa ajatuksessa ole mitään järkeä. Hyvä! Pakkasin suolan käsimatkatavaraani. Homma jäi kuitenkin vaivaamaan mua, kirjoitin myös miehelle kysyäkseni hänen mielipidettään asiaan. No joo, kuten arvata saattaa, tyypin mielestä mun teoriat kuulosti aika kaukaa haetuilta, mutta hän sanoi omaan tapaansa kuitenkin mun olevan ainoa, joka tietää, mitä tehdä. Siis kiitti hirveesti kultsi... Suola pysyi kuitenkin olkalaukussani.

Denpasarin lentokentällä suolani läpäisi valaisulaitteen hienosti - tietenkin. Kävin kuitenkin ainakin kaksi kertaa vessassa aikeenani heittää suolapussi roskiin. Kun vielä voin! Istuin kopperossa ja pallottelin jo pussukka kädessäni ottaako vai jättääkö. Nostin roskiksen kantta, mutta suljin sen samantien. Olen kuitenkin niin kova kiintymään muistoihin ja erityisesti matkoilla tapaamiini ihmisiin, että en voinut luopua suolastani. Mitä Made olisi ajatellut? Olin kyllä sellainen riskinottaja, että huhhei. Lopulta suola kulkeutui sääntö-Singaporen (Suomi ei muuten ole sääntömitään Singaporeen verrattuna) kautta Helsinkiin ja kotoisaan keittokomerooni. 

Suola olikin purkistani juuri loppu, joten sain hyvän syyn avata Balin tuliaisen viimeinkin. Maistoin sitä muuten. Joo. Se on suolaa. Siitä ei kuulkaa voi edes tullimies erehtyä.

Oonko mä outo? Ehkä vaan hölmö? Vai oliko tää tapaus vaan mun mielikuvituksen syytä? Ainahan sitä täytyy olla varuillaan. Ja kaikissa tullikaavakkeissakin kysytään, oletko saanut jotain lahjaksi. Joo, suolaa. Nyt kyllä naurattaa, muistan kumman elävästi pähkäilyni pitkin lentoaseman käytäviä. Kai meillä kaikilla on heikot hetkemme?

Ja kyllä, Made ja Gede, muistan teitä aina, kun ripottelen bataattiranskalaisiini tätä suolaa. Toivottavasti me vielä joskus tavataan <3.