Sunnuntaiaamun taikaa Little Venicessä

Joskus arjesta irti pääsemiseen tarvitaan vain yksi kaunis hetki. Sellainen oikeanlainen hetki. Hetken pituudella eikä välttämättä tapahtumapaikallakaan ole merkitystä, oleellista on vaan se, että hetki on niin hyvä, että läsnäolon taitoa ei tarvitse erikseen harjoittaa ja carpe diem -fiilikset tulee ihan vaan itsestään. Tuskin oon ainoa, jolle näitä hetkiä tulee usein helpommin matkoilla. 

Lokakuun ensimmäinen sunnuntaiaamu oli mulle todella hyvä. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen Lontoon Paddingtonissa sijaitsevan vuokrahuoneemme pehmeiden täkkien välistä ja hiippailin hetken löhöiltyäni ulos. Kurkkasin vielä nopeasti taakseni oven raosta varmistuakseni, että mies jatkoi tyytyväisenä uniaan. Jes, painoin oven hiljaa kiinni ja jatkoin rappuun. Mä ja mun kamera oltiin valmiita fiilistelemään lontoolaista sunnuntaiaamua.

Little Venice on kahden kanaalin - Grand Union Canalin ja Regent's Canalin - sekä Browning's poolin muodostama alue Westminster Cityssä, lähellä Paddingtonin asemaa. Itse en ollut kuullutkaan Lontoon pikkuvenetsiasta, ja päästelin aikamoisia ihastuksen huokauksia suustani perjantaiyönä, kun raahauduttiin väsyneinä vuokrakämpille tuolta Paddingtonin juna-asemalta, jonne sairaan kallis Heatrow Express meidät jätti. Karttasovelluksen reitti kulki pitkin kanaalin vartta ja vedessä kelluvat vanhat, värikkäät jokilaivat oli kuin jostain vanhasta lasten kirjasta. Mun on pakko päästä tänne kuvaamaan ajan kanssa, ajattelin.

Niinpä siis astelin sunnuntaiaamuna ovesta ulos ja vastassa aamuyhdeksältä mulla oli hiljaiset kadut. Little Venice on pääasiassa ihan asuinaluetta, vaikka muutamia ravintoloita ja kahviloita sieltä löytyykin. Kukaan muu ei näyttänyt olevan hereillä. Kunnes pääsin kanaalinvarteen. 

Jokilaivan kannella mies laski kahvikuppinsa* laivan katolle ja käynnisteli moottoreita. Mä taisin vähän hieraista silmiäni - en tiedä, miksi kuvittelin, että nämä paatit olisivat jo viimeiset matkansa nähneitä. Ulkonäkö tais pettää, jälleen. Jokilaiva irtosi rannasta, kaveri otti kulauksen kahvistaan ja katosi kulman taakse. Syksyn valo oli haalean keltaista ja heijastui vedestä kirkkaana.

Vaikka kadut olivat tyhjiä, kanaalinrannat oikein kuhisivat elämää kellon madellessa kohti keskipäivää. Ystävyksiä kahvilla, juoksijoita aamulenkillä, laivanomistajia kunnostuspuuhissaan. Pikkulapset antoivat sorsille leivänmuruja samalla kun ensimmäiset ihmiset kerääntyivät jonottamaan Camden Lockiin vievään vesibussiin. Kymmenellä punnalla (muistaakseni) olisi päässyt Camden Towniin vesiteitse. Mä muistin, että Paddingtonin metriksen kupeessa oli Starbucks, eikä mikään estänyt mua tuhlaamasta hilujani isoon cappuccinoon tällaisena kirpeänä aamuna. Eikä pöllyttelemästä sen päälle paksua kerrosta kanelia. Ihan uskomatonta, että oon tänään täällä, ja huomenna taas duunissa, naurahtelin kävellessäni takaisin kämpille päin.

Kävelin lopulta kanaalin rantaa edes takaisin tunnin verran, kunnes tajusin, että meidänhän pitäisi tsekata ulos yhteentoista mennessä. Tiesin kuitenkin jo, että pidentäisin mun taikahetkeä vielä vähän lisää istumalla bongaamani suloisen laivakahvilan terassille aamupäiväkahveille, matkaseura pitäisi vaan käydä ensin nappaamassa mukaan. Ihana Waterside - kahvila löytyi Paddingtonin metroaseman puoleiselta kanaalin rannalta, noin viiden minuutin kävelymatkan päästä asemalta.

Kaiken kaikkiaan, tää sunnuntaiaamu oli yks parhaista tänä vuonna. Verkkainen, taianomainen, turvallinen ja samalla aistit terävöittävä hetki uudessa ympäristössä. Tunsin itseni onnekkaaksi, etuoikeutetuksi, onnelliseksi. Ihan vaan tän aamukävelyn takia kannatti matkustaa puoleksitoista vuorokaudeksi Lontooseen. Usko pois.

*Saattoi se olla teetäkin, tietysti, Englannissa kun oltiin. Mutta hei, britit juovat jo tuplasti enemmän kahvia kuin teetä! Daily Mail syyttää artikkelissaan juuri Starbucksia syypääksi kuihtuvaan teekulttuuriin. No niin, minkäs teet, on se seattlelaisketjun cappuccino megamaitovaahtoineen vaan niin ylivoimaisen hyvää. Niin.

Kasvisruokaa Lontoossa

Kenellekään ei liene yllätys se, että Lontoossa on hyvät valikoimat kaikenlaista nannaa kasvisruokaa rakastaville tyypeille. Meillä kävi aika hyvin ravintolavalintojen kanssa ja esittelenkin nyt huvin vuoksi omat löytömme parin viikon takaa.

Vaikka just pääsin kehumasta, yks juttu mut Lontoossa kyllä yllätti, kun yritin vähän etukäteen katsella aamiaispaikkoja netistä: Kasvisruokavaihtoehtojen vähyys (tai poissaolo!) brekulistoilla. Kyllä mä siis tiedän joo, että enkuissa jengi nauttii tyypillisesti vähän lihaisammista aamiaispöydistä, mutta kun Lontoosta pitäisi tosiaan löytyä ihan mitä vaan! En tosin tehnyt mitään syväluotaavaa tutkielmaa aamiaispaikoista ja niiden valikoimista, joten voi olla myös, että ne kymmenisen paikkaa, jotka jaksoin tsekata, oli juuri sattumalta pekonilla kyllästettyjä.

Saavuimme Lontooseen perjantain ja lauantain välisenä yönä, joten vedeltiinkin sitten myös sikeitä hieman normaalia pidempään lauantaiaamuna. Halusin suunnata heti lauantaina Brixtonin markkinoille, ja tarkoitus oli saada itsemme muonitettua tässä samaisessa tapahtumassa. Bakers&Flea kuulostaa aivan mahtavalta, eikö vaan?

Harmi vaan, että kaikkiin Brixton Villagen kauppakäytävien kahviloiden pöytiin oli ihmisiä ihan jonoksi asti. Ja me oltiin syöty viimeksi Helsingissä. Myöskään munakokkelit lähiravintoloista eivät kiinnostaneet pätkän vertaa, joten mieheni päätti etsiä netistä lähellä olevia vegaanirafloja. Kello oli jo lähes yksi iltapäivällä, joten aamiaisen voisi joka tapauksessa virallisesti skipata ja siirtyä lounaan metsästykseen.

Vegbarissa (45 Tulse Hill) olisi Tripadvisorin mukaan herkullista ruokaa, vaikkakin hieman kalsea interiööri. Mua ei pahemmin pöytäliinojen värit enää kiinnostaneet, kun nälkäkiukku oli jo puskemassa ulos, joten päätettiin suosiolla kävellä kartan osoittamat 16 minuuttia ravintolaan ja syödä siellä, oli mikä oli. Sanoinko muuten tekstin alussa, että Lontoosta on helppo löytää kasvisruokaa? Tähän mennessä tää mun tarina kertoo kaikkea muuta, hehheh.

Vartin kävelyn jälkeen päästiin viimein ensimmäistä kertaa pöydän ääreen Lontoossa. Ja tää mesta oli kaiken kävelyn ja kärvistelyn arvoinen. Voi että, mitä sipsariherkkuja ruokalistalta löytyikään. Banging burrito, chilli cheese dog, tofish n chips... Ja miten hauskasti ja nokkelasti menu oli koottu, eikä täällä muuten menty terveys edellä. Vegaanisafkan ei todellakaan tarvitse tarkoittaa salaattia, totesi ravintolan  roteva omistaja, joka intohimoisesti hääri itse hellan ääressä. No ei niin! 

Tilasin pääruoaksi taas burriton. Ai miten niin taas? No, näitä tuli vedeltyä myös Guatemalassa. Ison plussan Vegbar sai myös juomavalikoimastaan, mun lasista löytyi ainakin inkivääriolutta ja mansikkamehua. Ekassa kuvassa on alkupalat, siniset tacot. Tacojen "juusto" oli muuten blendattu maissista, aika hyvä idis!

Jäätiin vielä ruokailun jälkeen suustamme kiinni Vegbarin tiskille, ja portugalilaissyntyinen omistaja kasasi nenämme eteen lautaselle vielä vähän maistiaisia menuusta. Belizestä asti miestäni vaivannut kysymys siitä, mitä ihmettä on jackfruit, selvisi viimein. Jakkipuun hedelmää käytettiin tässä ravintolassa nyhtölihan korvikkeena ainakin tacoissa. Se muistuttaa mun mielestä aika paljon artisokkaa. 

Viimeinen niitti mun mahalle oli sitten bbq-kastikkeessa kuorrutetut soijawingsit. Kaikki oli niin hyvää. Ja niin epäterveellistä. Ja vegaania. Niin ja kohtuuhintaista.

Vegbar ei sijaitse todellakaan mitenkään keskeisellä paikalla Lontoossa, mutta jos päädyt esimerkiksi Brixtoniin pyörimään, voi tämän paikan pitää mielessä.

Mun ei todellakaan pitänyt syödä enää jälkkäriä. Söin kuitenkin, kun me ei vain pystytty ohittamaan tätä pientä leipomoa matkalla takaisin Brixton Villageen. Pikkuruisessa Ms. Cupcakessa (408 Coldharbour Ln) oli jono lähes ulos asti. Voi että olin onnellinen, kun työnsin lusikalla suloista kuppikakkuani ääntä kohti. Tää on ihan naurettavaa, ajattelin kun pinnistelin täyden mahani kanssa. Ja ihan parasta.

Ihastun helposti ravintoloihin, joissa näkyy tekijän intohimo ruokaa kohtaan. Vaikka en vegaani olekaan, on vegaanipaikat usein sellaisia, joissa tämä kriteeri täyttyy helposti. Mun kuppikakku oli ihan ältsin makea, vieläkin silmät kostuu ajatuksesta. Todellinen hyvän karman kuppikakku, monella tavoin.

Halusin hirveesti istua edes vähän aikaa lauantai-iltaa perinteisessä brittipubissa. Kun vuonna 2009 oltiin ystäväni kanssa Lontoossa, me saavuttiin pubin ovelle hieman ennen yhtätoista ja oltiin kuin puulla päähän lyötyjä, kun mies tiskin takana sanoi pistävänsä paikan just kiinni. Tää virhe täytyi ottaa takaisin.

Olinkin iloisesti yllättynyt, kun huomasin, että meidän lähipubin ruokalistalta löytyi mustapapu-quinoa hamppari. Illallispaikan valinta oli siis helppo. Hamppari ei ollut paras ikinä, muttei yhtään huonokaan. Pubin tunnelma oli ihana, aika keski-ikäinen, melkein kun mun lapsuuden lempparisarjasta Sydämen asialla. The Bridge Housesta (13 Westbourne Terrace Rd) oli myös lyhyt matka meidän kämpille.

Mulla ja pizzalla on sellainen juttu, että sen pitää olla valkoista. Siis ilman tomaattikastiketta. Bar Centrale (43 Chalk Farm Rd) Camden Townissa tarjosi just sellaista valkopizzaa, mistä haaveilin. Rapea ja maukas pohja, eikä juustossa nyt tällä kertaa tarvitse säästellä, kiitos vaan. Tuore rucolahan sopii valkopizzan päälle kuin nenä päähän.

Tällaisia safkoja minireissumme Lontooseen tarjosi mulle. Trippi oli kyllä ruokailujen osalta aika raskas, näemmä. Olin kuvitellut syöväni Lontoossa lähinnä etnistä ruokaa niin hinnan kuin kasvispainotteisuudenkin vuoksi, mutta tästähän tulikin ihan mättöreissu. Yksikään pääruoka ei maksanut yli kymmentä puntaa, mikä oli tietenkin iloinen yllätys mulle - olin kuvitellut Lontoon olevan kallis myös ruokailun osalta. Sanovat, että Lontoon on halventunut Brexitin jälkeen, onkohan näin?

Haluaisin kyllä seuraavalla Lontoon matkalla istahtaa ajan kanssa Brixton Villagen käytävälle katettuun pöytään ja tilata listalta ainakin vuohenjuustotoastin ja jonkun ihanan leivoksen, lattea unohtamatta. Markkinoiden tunnelma oli nimittäin tosi kiva.

Ens kerralla sitten siis.

Lontoon Brixton

Pyörähdetäänpäs ihan hetkeksi Etelä-Lontoon Brixtoniin, jossa pyörähdin ihan oikeasti siis viime viikonloppuna. Halusin löytää jotain aitoa, rouheeta ja värikästä (taidan käyttää aina samoja adjektiiveja, auts) Lontoosta, en ainoastaan niitä tunnetuimpia maamerkkejä. Pieni tutkiminen tuotti jälleen kerran tulosta, kun useampikin lontoolaisblogi suositteli Brixton Villagen viikonloppumarkkinoita teksteissään. Mun on tosi vaikea hahmottaa, kuinka eteläistä Lontoota Brixton oikeasti on, mutta ainakin se sijaitsee ilmansuunnissa mitattuna Thamesilta etelään... 

Brixton otettiin suunnaksi heti lauantaina aamupäivällä - tarkoitus olisi nauttia jonkinmoinen brunssi markkinoilla, olihan tuon lauantaisen tapahtuman nimi lupaavasti Bakers&Flea. Metromatka King's Crossilta Brixtoniin sujui itse asiassa yhdessä hujauksessa, vaikka nälkä kaikuikin mun vatsanpohjasta joka kerta, kun erehdyin avaamaan suuni. Brixton on vaaleansinisen eli Victoria-linjan viimeinen pysäkki etelässä. Sinne pääsee myös esimerkiksi bussilla 59 Southbankin kupeesta.

Brixtonin kauppahalli sijaitsi alle viiden minsan kävelymatkan päässä metrikseltä. Ja totta tosiaan, kuppiloita hallin käytävillä riitti, ja jokaisen ulkopuolella pienet pöydät ja tuolit kutsuivat ottajaansa. Paitsi että... moneen ravintolaan oli useamman seurueen jono. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun lähdettiin metsästämään unelmien aamiaista liian nälkäisenä. 

No, s*** happens, me ei vaan kyetty jäämään odottamaan vapautuvaa pöytää, joten tripadvisor astui kehiin. Aamiainen vaihtuikin lopulta kunnon sipsikaljavegaanilounaaseen, jonka jälkeen vyöryttiin takaisin kauppahallin käytäville nauttimaan siitä tunnelmasta, jota nälkäisenä ei ehditty fiilistelemään. Mutta, joskus vielä palaan Brixtonin kauppahalliin brekulle! 

Kauppahallin lisäksi elämää löytyi yllin kyllin myös kaupunginosan kaduilta. Jonkinlainen lattariruokafestari meets vapaan taiteen tekijät -tapahtuma veti värikästä porukkaa puoleensa. Ai että oli kiva vaan seistä keskellä diskotanssia heiluvia tanssivia mummoja, iloisia lapsiperheitä ja vähän, noh, erilaista nuorisoa. Aamuinen sadekin oli väistynyt ja taivas oli taas sininen.

Mun mielestä Brixton oli myös oikein viehättävää seutua noin muuten. Siis katukuvaltaan. Punaista tiiltä, sopivasti katutaidetta ja paljon pieniä ravintoloita, kahviloita ja pubejakin. Shoppailtavaa en tosin pahemmin bongannut, en edes löytänyt sitä markkinoiden flea -osuutta ollenkaan... En tosin pahemmin etsinytkään, shoppailu kun ei kuulu harrastuksiini noin muutenkaan.

Brixton oli sellaista Lontoota, jota mä lähdin etsimään. Mestaa, jolla on sitä spirittii. Kantsii käydä, jos et ole vielä ehtinyt! Brixtonista tuli etäisesti mieleen Camden Town silloin seitsemän vuotta sitten, kun se ei ollut vielä pilalla. Paitsi että Brixton on ihan snadisti vieläkin kivempi.

Joo-o, makuja on moneksi, mutta mä tykkään, kun kaduilla näkyy oikea elämä. Siis sellanen, joka saa vähän haista pahallekin välillä. Lontoossa on hitokseen rahaa, mutta niin siellä on myös kaikkea muutakin. Etnisyyttä, eriarvoisuutta, naurua, tuimia ilmeitä ja jäätävän sokerisia kuppikakkuja. Töherryksiä, taidetta, likaisia lätäköitä ja mahtava skaala pienyrittäjiä pikkuputiikkiensa ovilla. Eilisen ja huomisen muotia sekä jengiä, jota ei trendit vois kiinnostaa pätkän vertaa.

Mä tosiaan ihan innostuin Lontoosta Tän Brixtonin visiitin perusteella. Uskoisin, että Lontoosta löytyy muitakin samankaltaisia kaupunginosia seuraaville reissuille. Vaikka tosiaan, Brixtonin kauppahalli on mulle kyllä sen yhden brunssin velkaa. Täytyy seuraavalla kerralla vaan päästä vähän aiemmin sieltä vuokrakämpän ovesta ulos.