Kakkua kukkulan juurella

Otsikko kiteyttääkin hyvin meidän kahden päivän visiitin Ljubljanaan muutama kuukausi takaperin - herkuttelua, kiireetöntä olemista ja verkkaisesti etenevää askellusta kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa, kukkulan laella lepäävän linnan porttia. Kukkulalle kavuttiin ensisijaisesti maiseman vuoksi, ja autuas haukotus sävytti päidemme liikettä vasemmalta oikealle, kun miehen kanssa yhteistuumin päätettiin kääntyä kannoillamme linnan ovelta. Aika kallista, ei kovin kiinnostavaa, ja ennen kaikkea mielessäni oli päällimmäisenä kahvila, jonka ohitimme aiemmin aamupäivällä. Kahvila, joka viileänä päivänä lupaili liikaa kaikkea ihanaa.

Nousu Ljubljanan linnan laelle oli kyllä aika jyrkkä, joten ymmärtäähän tuollaisten himojen synnyn nyt vallan hyvin. En kerta kaikkiaan olisi pystynyt keskittymään kulttuuriin, historiaan tai taiteeseen, sillä mun oli pohdittava, ottaisinko takaisin kaupunkiin päästyämme suklaa- vai marjakakkua, täyteläistä raakaversiota vaiko kenties ihan vaan kaakaota jäätelöllä. Ljubljanan yli puoli vuosisataa vanhassa linnassahan voi myös esimerkiksi mennä naimisiin, mutta vain keskiviikkoisin ja lauantaisin - ja tänään oli maanantai. Niinja, mehän ollaan jo naimisissa. Linnan ihastelu toteutettiin siis ulkoa käsin.

Ylhäältä linnan puistosta avautuva näkymäkään ei tarjonnut yllätyksiä meille, jotka jo rohkeasti ennen matkaa guugletimme "Ljubljana" ja saimme kuvahaussa kymmeniä maiseman kaltaisia tuloksia. Onneksi kaiken ei tässä valmiissa maailmassa enää tarvitse yllättää, ja onhan omalla kameralla napattu kuva joka reissurepen ja -ritvan mielestä aina kaikista paras. Kirpeä joulukuinen keskipäivä ei houkutellut jäämään piknikille linnan pihalle, mutta aivan varmasti tilanne olisi toinen vaikka kesäaikaan - täällä järjestetään kuulemma myös paljon ilmaisia tapahtumia konserteista muihin kulttuuririentoihin. Ehkä jostain tällaisesta tapahtumasta muistona puun latvassa killuivat kaksi pastellinväristä ilmapalloa. 

Tämä saattaa olla ärsyttävin kirjoitus, jonka olen onnistunut rustaamaan blogiini. Sen lisäksi, että kertoiluani sävyttää arveluttava sarkasminpoikanen, lässähtää koko postauksen idis kohta vähän niin kuin kasaan. Se kahvila, joka oli muuten aivan ihana, oli se juttu, josta halusin tänne tulla vinkkaamaan. Mutta katsokaas kun, en tullut sitten ottaneeksi selvää paikan nimestä, niin vinkkaaminen on vähän vaikeaa. Siksi olen vihainen itselleni ja äänensävynikin tätä kirjoittaessa on vähintäänkin sitruunainen. Heh.

Oikeasti olin varma, että löytäisin kahvilan jälkeen päin googlen kartasta, ainahan mä löydän. Etsinnät vain olisi kannattanut aloittaa hieman aiemmin, koska vettä on myös Ljubljanan kolmoissillan ali virrannut jo sen verran, ettei mulla ole enää tarkkaa muistikuvaa kahvilan sijainnista. Oikeastaan muistan Ljubljanasta vain hailakan keltaisen valon, punaiset katot ja tiistai-aamuisen ahaa-elämykseni, kun tajusin aamiaisella Organic Garden -vegeravintolassa (muistin nimen!), että myslihän maistuu ihan taivaalliselta kylmän (manteli)maidon kanssa. Olen aina pitänyt jogurtin ja myslin liittoa pyhänä ja rikkoutumattomana ja katsonut oudoksuen vierestä ihmisiä, jotka hotelliaamiaisilla lorauttavat myslinsä sekaan pelkkää maitoa.

Päätin nyt kuitenkin julkaista muutaman kuvan vinkiksi, sillä onneksi kamerani napsuu matkoilla aika tiuhaan. Ja kas kummaa, otin sitten kuitenkin kuvan kahvilan nimestä, ihan osoitteen kera! Aikamoinen nimihirviö, mutta johtanee perille suklaanhimoiset. Myös vihreä tee oli täällä suorastaan herkullista, ei yhtään terveellisen makuistakaan. Tää kahvila on kyllä nimenomaan talvikahvila lämpimine interiööreineen ja tuhtine herkkuineen - kesällä olisin varmaan hinkunut terassille joen rantaan.

Ljubljanassa on muutenkin kiva valikoima kasvispainoitteisia kahviloita ja ravintoloita. Ympäri Eurooppaa levittäytynyt vegaanipikaruokapaikka Loving Hut sijaitsee lähellä rautatieasemaa ja hostelli Celikaa, ja vegeburrito siellä maksoi alle viisi euroa. Balizika café hieman vanhan kaupungin ulkopuolella tarjosi teestä, panineista ja hedelmälautasista koostuvan aamiaisemme alle kahdellakympillä. Tuo aiemmin mainitsemani Organic Café keskustassa oli hienoinen upgreidaus kahdesta edellämainitusta - joissakin ravintoloissa vaan huomaa, kun kokki rakastaa ruokaa, jota valmistaa ♥

Hintatasoltaan Ljubljanan trendikkäät vegepaikat olivat muuten lähellä Helsingin hintoja, mistä yllätyin kovin. Toisaalta, enpä mä Sloveniasta tai Ljubljanasta kovinkaan paljoa ottanut selvää etukäteen, ihan ennakkoluuloihini taisin tällä kertaa perustaa ajatukseni ennen maahan saapumista.

Mulle jäi sellainen olo, että Ljubljanalla on joku salaisuus, jota se ei kertonut mulle. Ehkä mä olin sille väärä tyyppi, tai aika ei ollut oikee, tiedä häntä. Mulla on vaan tosi vahva fiilis siitä, että jotain makeeta mulla jäi nyt Ljubljanasta näkemättä. Tiedätkö sä, mitä se vois olla?

Käveltiin ja nyökyteltiin vaan - tänne on pakko tulla uudestaan

Haluan vielä kirjoittaa yhden postauksen Venetsiasta. Muistan, kuinka ensimmäisenä iltana, vihdoin, kävelimme miehen kanssa yli Rialton sillan ja eksyimme jonnekin San Polon kujille. Jauhoimme vain yhdestä asiasta; halusta jo palata.

Okeiokei, oon kaikenlaisista matkakohteista innostuvaa sorttia, eikä mulle todellakaan ole kovin harvinaista reissatessani suoltaa innokkaita paluulupauksia jo siinä vaiheessa, kun rinkka on laskettu hotellihuoneen lattialle. Venetsiassa lupaukset olivat kuitenkin normaalia ponnekkaampia muutamasta syystä. Ensinnäkin, saavuimme kaupunkiin yli 15 tuntia aikataulusta myöhässä ja oleskelumme kutistui kahdesta kokonaisesta päivästä yhteen. Olimme surullisia siitä, ettemme ehtisi nähdä kaikkea suunniteltua kaupungissa. Toiseksi, Venetsia otti lukko-otteen tästä skeptikosta noin kolmessa sekunnissa, ja ihmettelen edelleen, miten olen joskus voinut kuvitella voivani kuolla käymättä Venetsiassa. 

Nuo ensimmäistä sekuntia Venetsian kamaralla näyttivät tältä:

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Venetsia kyllä vilautti taianomaisuuttaan jo S. Zaccarian lauttapysäkillä, mutta ennen selviämistämme läpi kansoitetun San Marcon aukion hotellille ja pikaisesti huoneen kautta pizzapöytään, ei lupauksia jaeltu. San Marcosille palasimme reissulla muuten tasan kerran - vahingossa. 

Venetsiassa haisee, Venetsiassa ruoka on kallista ja huonoa, venetsialaiset vihaavat turisteja, Venetsiassa ei kuule enää edes italiaa... Kaikkea sitä kuuleekin! Ihan tosissaan, en tiedä tekeekö näiden lauseiden uskominen musta ennakkoluuloisen, mutta pidin niitä kelposyinä sille, miksei Venetsiaan nyt ihan heti ensimmäisenä tarvitsisi mennä. Myytti toisensa jälkeen kumoutui, kun seikkailimme pitkin hiljaisia kanaalikaunottaria, nautimme kympin pasta-annoksista ja vaihdoimme sanan jos toisenkin eteemme osuneiden paikallisten kanssa. Ehkä mahtavinta Venetsiassa on kuitenkin sen valo - en ole missään nähnyt mitään niin omaleimasta, kuin kuulaan sinisestä vedestä heijastuvat säteet. Venetsia on valoisa pilviselläkin säällä.

Voisin jakaa muutaman vinkin Venetsiaan, sillä pari oisinhalunnutietää -hetkeä meille ehti tulla puolessatoista päivässä. Ensimmäinen neuvo muotoiltiin jo matkalla lentoasemalta kaupunkiin: Jos saavut yli puoli vuorokautta aikataulusta myöhässä Marco Pololle ja olet sekä nälkäinen että väsynyt ODOTTAMAAN, älä ihmeessä ota tuota niin kätevää Alilagunan lauttaa San Marcolle. Lautta mateli eteenpäin kiertäen lähes koko Venetsian ja saaden aikaan inhottavan stressirefluksin joka kerta, kun livuimme laituriin ja kysyin (aina hieman vähemmän) toiveikkaana matkakumppanilta, joko tämä on meidän pysäkki. Ei, puoleentoista tuntiin tämä ei ollut meidän pysäkki. Niille, joita matkan pituus ja pitkäveteisyys ei haittaa, on tämä varmaan ihan pittoreski maisemamatka ympäri Venetsian. 

Kakkosvinkkini liittyy ruokaan ja ravintoloihin. Olin tunnollisesti etsinyt meille hyviä ravintolavaihtoehtoja, olinhan kuullut, että Venetsiassa hinta-laatusuhde ei aina kohtaa. Löytämäni ravintolat olivatkin sitten niin suosittuja, ettei mihinkään mahtunut syömään ilman pöytävarausta. Todella kehuttu kasvispainotteinen ravintola La Zucca käännytti oveltaan kaikki, jotka eivät olleet osanneet varausta etukäteen tehdä. Tämä harmitti meitä eritoten - ja taas nyökyteltiin, että Venetsiaan täytyy palata.

Söimme muuten hyvin joka ikisellä aterialla Venetsiassa. Korjaan, todella hyvin. Ja kaikki ravintolat löytyivät lopulta sattumalta. Pasta alla Vongole Buranon Ristorante Ai Cesendelissä oli paras ikinä syömäni äyriäispasta, pizzat Anonimo Venezianossa hotellimme alakerrassa osoittautuivat erinomaisiksi ja täpötäyteen varatusta La Zuccasta meidät ohjattiin toiseen täyteen varattuun ravintola Bacarrettoon, josta kuitenkin saimme tunniksi pöydän ja nautimme pikaiset pasta alla Normat. Muistelen rakkaudella myös kadulta ostamiamme pieniä suupaloja, arancineja sun muita. Ruoka ♥

On ihan totta, että Venetsiassa on paljon turisteja, mutta joulukuun alussa meitä ei ollut mielestäni yhtään liikaa. Iltaisin oli jopa mukavaa, että kadulla oli porukkaa. Hiljaiset, lähes jumalanhylkäämät kadut ja kanaalit löysimme Castellon ja Cannaregion kaupunginosista. Kyllä Venetsiasta vielä onneksi löytää lehtikioskeja, hedelmäkojuja ja koiriaan ulkoiluttavia paikallisia. Ravintola Bacarettossa illasti lisäksemme vain yksi aasialaispariskunta, loput olivat paikallisia.

Cannaregion ja Castellon lisäksi myös Dorsoduro on hieman väljempää aluetta, mutta aivan samanlainen hiljaisuus ei sen kaduilla levännyt kuin edellä mainituissa osissa kaupunkia. Dorsoduroon tutustuimme myös gondolista käsin.

Venetsia siis hurmasi minut aika kauttaaltaan. On mahtavaa aina välillä syödä sanansa, niellä ylpeytensä ja todeta olleensa ennakkoluuloineen aika idiootti. Tiedän, että Venetsia jakaa mielipiteitä, ja meikäläinen istuu nyt tukevasti siinä lokerossa, jonka luukulla jaetaan I ♥ Venice -t-paitoja. Uskallan veikata, että monikaan Venetsiaan pettynyt ei ole vieraillut siellä joulun alla - sesongin ulkopuolella matkustamisesta ei tässäkään kohtaa ole turhaan vouhotettu. Sekä paikalliset että turistit hyötyvät tasaisemmin ympäri vuoden jakautuvasta matkailijavirrasta. 

Mä aion oikeasti palata Venetsiaan. Mutta ensin menen jonnekin muualle.

Yksi Burano, kiitos!

Tilaisin yhden Buranon just nyt tähän Helsingin liepeille. Sen ei ole pakko olla saari, enkä vaadi kapeita kanaaleja rytmittämään kortteleita. Sen kaduilla ei tarvitse lounasaikaan tuoksua pasta alla vongole eikä näyteikkunoiden tarvitse kilpailla jouluasetelmillaan. Sen asukkaiden ei tarvitse osata italiaa eikä astua taloistaan kanaalin varteen vain vaihtaakseen kuulumisia naapurinsa kanssa. Kapeista kujista, suloisista kukka-asetelmista ja ovenpieleen kuivumaan ripustetuista sateenvarjoistakin olen valmis joustamaan. Kalastajien ei tarvitse rantautua aivan ravintolan edustalle kauppaamaan saalistaan suoraan keittiöön.

Mutta nämä värit. Nämä haluan ja tarvitsen just nyt, vuoden pimeimpään ja harmaimpaan aikaan. Olkoonkin, että Buranon talot ovat saaneet maalipintansa estääkseen sumussa navigoivia kalastajia törmäämästä rantakiviin eivätkä parantaakseen asukkaidensa talvista alakuloa. Voinko tilata kaupunkisuunnittelijoilta yhden Buranon?

Buranoon kannatti ehdottomasti piipahtaa, vaikka matka pienelle saarelle kesti 40 minuuttia yhteen suuntaan ja menopaluukin kustansi snadisti kirpaisevat 15 euroa. Burano on pikkarainen, mutta sulattaa sydämet. Ristorante Ai Cesendelissä söin maailman tuoreimman alla vongolen.

Buranoon pääsee kätevästi, jos jaksaa dallailla Venetsian läpi Fondamente Nuoven vaporettopysäkille. Kannattaa muuten jaksaa, sillä tuolla Castellon alueella turistilaumat käyvät vähiin ja voit todella nauttia hiljaisten kanaalien tunnelmasta. Lisää Venetsiaa taas jossain vaiheessa, nyt jatkan talviuniani.