San Pedron lihavat katukoirat

...Ja kylän seiniä koristava, värikäs katutaide toimivat mun malleina, kun harjoittelin valokuvaamista Guatemalassa. Matkaan tässä postauksessa kuvien muodossa takaisin Atitlánjärven San Pedroon, jonka rentoa ja idyllistä meininkiä suositan ilomielin kaikille Guatemalan matkailijoille.

Opetettiinko sulle lapsena, että katukoiria ei saa silittää? Niin mullekin. En ole vuosiin totellut.

Oikeasti nyt on käynyt niin, että muutosvoimalla ladattu syksy on hyökännyt mun kimppuun ja saanut mut suuntaamaan vimmaisen katseeni hetkeksi enemmän tulevaan kuin menneeseen. Kesälomasta tarinoiminen täällä blogissa tuntuu just nyt vähän hölmöltä. Olis pitäny kirjoittaa nopeammin, rykäistä tekstiä toisen perään, tuottaa arkistoon juttuja julkaistavaksi. Olla oman elämäni pieni juttunikkari, tehokas ja kaukaa viisas. Mutta ei, oon antanut juttujen syntyä omalla painollaan, välillä tekstiä on syntynyt vähän hapuillen ja inspiraation tasot vaihtelevat päivästä toiseen. Enemmän on niitä laiskoja päiviä.

Oikeasti musta on ihan ok, että blogi jää välillä taka-alalle ja muu elämä haukkaa isomman osan mun ajastani, tämähän on yksi mun harrastuksista. Toisaalta, silloin kun kirjoitan, haluaisin tekstieni olevan lukemisen arvoisia. Nyt ei tunnu irtoovan yhtään mitään. Tiesin kyllä vuodenvaihteessa blogiani aloitellessa, että näitä fiiliksiä varmaankin tulee ja päätin, etten antaisi sen stressata. Kyllä se inspis sieltä taas ilmaantuu aikanaan. Ehkä joudun hakemaan sitä Lontoosta ensi viikolla.

Parempi siis sulkea kone, laittaa kynttilät palamaan ja raottaa partsin ovea niin, että syksyn tuoksu pääsee sisään. Kyllä mun runosuoneni tästä vielä puhkeaa kukkaan ja pääsen jatkamaan Väli-Amerikan juttuja Belizestä. Kuka tietää, vaikka se tapahtuisi ihan vaikka ylihuomenna.

PS. Eläinrakkaille tiedoksi, että nämä San Pedron katukoirat olivat todella hyvässä lihassa ja onnellisen näköisiä tyyppejä. Kai koirat ovat tavallaan jonkun, vaikka kukaan ei tiedä tarkkaan kenen. Ruokitaan siis varmuuden vuoksi myös naapurin rakki, tuumasi kahvilanpitäjä portinpielessä seisoskellessaan. Ihania hauvoja, kerta kaikkiaan. Ja ihmisiä.

Ketä kiinnostaa?

Fanfaarit - jee, blogini on jo kuukauden vanha! Mun etiäiset siitä, että blogin kirjoittaminen voisi sopia hyvin mun harrastukseksi, taisi olla ihan oikeita. Olen aina tykännyt kirjoittaa ja kuvaaminenkin on kivaa. Niin monella reissullakin mietin, että jos mulla olis blogi, kirjottaisin tästä ja tästä... En kuitenkaan oikeen tienny mistä aloittaa. Vuoden vikana päivänä sitten istuin flunssassa saikulla kotona ja ennen kun oikeen huomasinkaan, olin vääntänyt jonkinlaisen blogipohjan ja heittänyt lähes hatusta hommalle nimenkin. Nyt kadun siis vain sitä, etten aloittanut aikasemmin, heh.

Mitäs niitä pelkoja mulla olikaan ennen aloittamista? No ainakin sen valkoisen paperin kammo - entä jos en keksi mistä kirjoittaa? En halua kirjoittaa blogia, joka päivittyy pari kertaa kuussa. Oon aika yllättynyt siitä, että oon kirjoittanut paljon enemmän kuin kuvittelin. Eiköhän nää jutut kohta lopu... No ei lopu! Niin paljon ideoita mulla on ja Sri Lankan reppureissukin siisteine juttuineen on tulossa, että ei hätää. Paljastettakoon myös, että lankesin uuden kameran ostoon tällä viikolla, koska haluaisin oikeasti alkaa vähän kehittää itseäni myös valokuvauspuolella. Se joka leikkiin ryhtyy...

Tietysti salaa vähän pelkäsin myös, ettei mun jutut kiinnosta ketään. Kirjoitan paljolti itseni vuoksi juu, mutta olis se musta vähän hassua sanoa, ettei mua kiinnostais blogiini eksyneet lukijat ollenkaan - tietysti kiinnostaa ja paljonkin! Mun hartain pikkutoiveeni ja koko homman aloittamisen kirkkain kiintopiste oli se, että joku lukisi mun tekstin ja saisi siitä jotain itselleen. Ihan mitä vaan - reissuvinkin, matkakuumeen tai vaikka hyvät naurut. Tai edes fiiliksen, että kannatti lukea. Kunnianhimosta meininkiä siis ;)

Tähän mennessä blogin matkailumateriaalia on ammennettu lähinnä ajoilta, jolloin blogi oli haave vain. Jatkossa haluaisin keskittyä vielä enemmän hyvien reissuvinkkien ja inspiroivien kuvien tuottamiseen, mutta täytyy sanoa, että ne muutamat kerrat kun olen ottanut läppärin syliin ja lähettänyt mieleni hetkeksi kauas matkamuistoihin, on olleet todella ihania. Vanhojen reissujen muisteleminen on mielenterveydelle kuulkaas hyödyllistä, kun kiitollisuuskäyrä elettyä elämää kohtaan alkaa taas nousta! Eli todennäköisesti sekoitan jatkossakin uutta ja vanhaa fiiliksen mukaan. Muutenkin höpinäni tulevat aina olemaan vahvasti fiilistelypainotteisia - "oikeessa" elämässä on saanut kirjoittaa niin paljon tylsää asiatekstiä, että täällä annan sanojeni mieluusti riehua kaikissa sateenkaaren väreissä.

Niin, musta olisi tosi kiva tietää, ketä kiinnostaa. Mutta mä ymmärrän kyllä, jos haluat pysyä piilossa, kyllä muakin vähän ujostuttaa. Mitä suurin kiitos ja kumarrus sulle kuitenkin, jos olet lukenut mun raapustuksia!

Laitanpa tähän vielä muutaman foton kuukauden takaiselta Stokiksen reissulta - vaikka sen kunniaks, että se oli mun blogin eka kohde, hih. Jatketaan harjoituksia <3

Blogin nimi

Nimen antaminen blogille voi olla helppoa tai vaikeaa, nimi voi olla spontaani oivallus tai sitä on voitu hioa viikkokausia. Useimmiten nimen takana on ainakin jonkinlainen tarina.  Blogille valittu nimi tietenkin kertoo myös kirjoittajasta sisällön takana. Valotankin tässä postauksessa hieman enemmän sitä, mitä nimen rannalla lähes autiolla taakse kätkeytyy.

Noh, ensimmäiseksi tunnustan, että nimeä on "hiottu" huimat muutama minuutti (pyörittelin sanoja rannalla ja lähes edestakaisin...). Kuten jo avauspostauksessani kerroin, haluaisin muovata tästä pienestä blogistani itselleni hyvän mielen paikan, joten laitoin silmät kiinni ja kuvittelin olevani siellä, missä oloni on huoleton ja sydämeni vapaa turhista suojakilvistä. Hästäg henkinenkoti (hehheh) voisi lukea alla olevassa kuvassa, jos julkaisisin sen nyt sosiaalisessa mediassa. 

Koska maailma ja sen tutkiminen on blogini kantava teema ja pakkomielteeni jatkuva inspiraationi lähde, viittaa rannalla lähes autiolla myös omiin matkailumieltymyksiini. Matkustan mielelläni niin ranta-, kaupunki- kuin luontokohteissakin, mutta etenkin kaukomatkoilla meren ääreen on jossain vaiheessa päästävä. Kun valitsen rantakohdettani, välttelen viimeiseen asti tupaten täysiä aurinkotuolirivistöjä. En vaadi rannaltani palveluita, askeettisimmassa tapauksessa nappaan aamulla mukaani pullon vettä ja pussin kuivattuja banaanilastuja, joita sitten mussutan leuka polvissa palmun alla.

Ei rantojeni TÄYSIN autioita tarvitse olla - olisihan se aika itsekäs ja vähän tylsäkin ajatus jo sinällään. Hienointa on eksyä rannalle, jossa näkee paikallisen elämän syklejä - kalastajia nousemassa rantaan, lapsia lennättämässä leijaa, paikallisia perheitä viettämässä iltapäivää varjon alla. Juuri tällainen paikka oli viime kesänä vierailemani kalastajakylä Balin pohjoisosassa. Ylipäätänsä auringon ottaminen on minulle toissijaista, eikä paikallisten edessä aina edes kehtaa hillua uikkareissa. Kun matkustaa, on hyvä muistaa meren tärkeys myös paikallisille yhteisöille.

Mielestäni rannikko on kaunis säästä ja vuodenajasta riippumatta. Talvisella rannalla maisemassa on särmää ja myrskyissä meri näyttää todellisen voimansa - minua luonnon voimakkuus kumma kyllä rauhoittaa. Alla oleva kuva on otettu Latvian Jurmalassa toukokuun alussa. Ajoimme tiukalla aikataululla vuorokaudeksi vuokraamallamme autolla väliä Riika - Vilna edestakaisin, ja sain kun sainkin taivuteltua aamu-unisen mieheni lähtemään matkaan aikaisin, jotta ehtisimme tehdä mutkan Jurmalan kautta paluumatkalla Riikasta Vilnaan. Niin kuin lähes aina, mutkan kautta koukkaaminen kannatti. Saimme lähes goottisen rannan itsellemme, ja tunsimme olevamme todella kaukana kaikesta.

Helsingissäkin meri on tärkeä arjen terapeutti, onneksi asun juoksumatkan päässä rannasta. Suomessakin on varmasti paljon kaunista rantaa, mutta tässä vaiheessa joudun tuomaan esiin yhden heikkouteni - olen kotimaanmatkailun suoranainen musta lammas. Karkeasti sanottuna olen käynyt Järvenpäätä kauempana ehkä kymmenen kertaa elämäni aikana, jos mökkimatkoja ei lasketa. Yritän parantaa tässäkin asiassa, ja tavoitteeni on vierailla vuosittain uudessa kotimaan kohteessa (suosituksia otetaan vastaan, olen oikeasti ihan noviisi!). Viime kesänä sain ruksittua Hangon yli listaltani.

All in all, rannalla lähes autiolla tulee ajansaatossa toivottavasti käymään läpi monta upeaa rantaa. Todellisuudessa nimi on kuitenkin enemmän symbolinen, sisältäen toteutuneita ja toteutumattomia matkaunelmia, jatkuvaa kaukokaipuuta ja välillä naurettaviin mittasuhteisiin kasvavaa reissufiilistelyä. Kirjoitettua tulee varmasti muustakin, onhan työssäkäyvän matkaajan elämä jatkuvaa tasapainottelua arjen ja reissaamisen välillä. 

Sen lisäksi, että blogi toimii omana julkisena reissuvihkonani, olisi mahtavaa, jos siitä olisi joskus jotain konkreettisista hyötyä kanssamatkaajille. Itse olen saanut blogimaailmasta paljon kullanarvoisia vinkkejä matkoilleni - sellaisia, joita ei oikeastaan mikään kaupallinen taho tarjoa. Toivon todella, että saan laitettua hyvän kiertämään omilla reissutarinoillani. 

Alku

Kauankohan olen tätä ajatusta pyöritellyt? Ajatusta, haaveenpoikasta, oman blogin perustamisesta. Olen käynyt läpi useat tekosyyt (ei ole aikaa, ei bloggaritasoista kameraa, entä jos en keksi mistä kirjoittaa, entä jos ketään ei kiinnosta?), miksi bloggaaminen ei olisi hyvä idea. Onneksi uusi vuosi kolkuttelee ovella ja antaa hyvän syyn heittää tekosyyt takavasemmalle. Yritän nyt ainakin!

Haluaisin rakentaa blogistani itselleni kaikessa yksinkertaisuudessaan ilon ja inspiraation paikan. Pääasiassa tulen kirjoittamaan matkoistani ja samalla varmaankin maailmasta sellaisena kun sen näen. Aiemmin, olen asustanut maailmalla vähän siellä sun täällä, nyt jälleen helsinkiläistyneenä matkustan edelleen aina kun voin. En kuitenkaan lupaa, ettenkö kirjoittaisi myös muusta, mitä mieleeni juolahtaa.

Tämä olkoon alku blogilleni. Lämpimästi tervetuloa!