Snorklausta Belizen riutalla & johtopäätöksentöntä pohdintaa kestävästä matkailusta

No niin, viimeinen Belize-postaus tältä erää on omistettu luonnon ihmeille ja pohdinnalle matkailusta biodiversiteetiltään haavoittuviin paikkoihin. Kuten Belizen koralliriutalle, joka todella on pohjoisen pallonpuoliskon suurin koralliriutta ulottuen Belizen edustalla 900 kilometrin pituudeltaan Meksikon rajalta etelään Guatemalan aina rajalle asti. Jo Charles Darwin kutsui riuttaa Länsi-Intian merkittävämmäksi koralliriutaksi.

Belizessä ja etenkin sen saarilla kannattaa lähtökohtaisesti osallistua snorklaus- tai sukellusretkelle, jos haluaa nähdä niitä asioita, joiden vuoksi iso osa turisteista suuntaa alueelle. Belizen riutan suosituin yksittäinen snorklauskohde Hol Chan Marine Reserve vastaanottaa noin 50 000 snorklaajaa vuodessa! Belizen edustalla snorklatessa voisi nähdä manaatteja, haita ja merikilpikonnia, muun muassa. Myös mulle oli itsestään selvää lähteä snorklaamaan riutalle, haaveilin siitä koko matkan ajan. Enkä ihan hirveästi ymmärtänyt miettiä sitä, kuinka luonto kestäisi meidän snorklausmatkan.

Caye Caulkerilta löytyi snorklausputiikkeja kuin kaloja merestä. Yritin turvautua parhaimman valinnassa ystävääni Trip Advisoriin, joka suositteli Caveman Snorkeling Touria parhaaksi. Vaan kiskapa ei ollut auki silloin, kun halusin reissuni buukata, joten päädyimme tutkimaan muitakin vaihtoehtoja. Onneksi. Törmäsimme piskuiseen Reef Friendly Toursiin pääkadulla vaeltaessamme. Kyltti, jossa luvattiin olla ruokkimatta haikaloja turistien viihdyttämiseksi kiinnitti huomiomme. 

Ruvettuamme juttusille riuttaystävällisen snorklausoppaan kanssa opin nopeasti, miten homma haikalojen kanssa Belizessäkin toimii. Viiksihait (ginglymostoma cirratum) ovat ihmiselle vaarattomia, haiksi pienikokoisia uiskentelijoita, jotka asuvat laajasti Belizen edustalla ja ovat osa riutan ekosysteemiä. Eiväthän ne pahemmin meistä ihmisistä välitä, eivätkä tieten tahtoen hakeudu kontaktiin snorklaajien kanssa. Ellei niille sitten anna ruokaa. Shark Alleyn hait ovat lähes kesyjä, sillä snorklaajia kuljettavista veneistä putoavat päivittäiset ruoka-annokset ovat muodostuneet olennaiseksi osaksi niiden ruokaympyrää. Mikä peto se sellainen on, joka ei osaa enää saalistaa ruokaansa, huokaili supliikki korallinystävä suureen ääneen.

Niinpä. Me emme kuitenkaan aikataulusyistä päätyneet tämänkään firman asiakkaiksi, vaan kolmannen eteemme osuneen vaihtoehdon. Jälleen vinkki tuli puskaradiosta, jo Guatemalassa tapaamiltamme tyypeiltä. Stressless Aquatic Tours olisi myös sitoutunut olemaan ruokkimatta haita ja tämän lisäksi pitämään ryhmäkoon pienenä, kymmenessä hengessä. Retki kestäisi viitisen tuntia ja sisältäisi viisi stoppia. Hinta oli 135 Belizen dollaria - aika samoissa muiden snorklausfirmojen kanssa. 

Retki alkoi hyvissä tunnelmissa aamiaisen jälkeen, kun meille valikoitiin varusteet ja opetettiin perusjuttuja maskin ja putken käytöstä. Veneessä oli mukana kuljettajan lisäksi kaksi opasta, ja snorklasimme viiden hengen ryhmissä. Tämä oli oikeasti hyvä juttu - mitä isompi ryhmä, sitä ahtaampaa vedessä oikeasti on. Oppaat olivat todellakin sivistyneitä, mitä tuli riutan kasvistoon ja eläimistöön. Ohjeet koralliystävälliseen snorklaukseen tulivat tutuiksi ja niiden noudattamista valvottiin. Suhteellisen kovasta merenkäynnistä huolimatta olin tyytyväinen siihen, miten kaikki eteni. Näin manaatin, aivan uskomattoman suloisen pullukan kelluvan veden pinnassa horisontissa. Kaukana, mutta hyvä niin. Näin myös lukemattomia määriä erilaisia kaloja, kotiloita ja kasveja korallin ympäristössä. Kaiken kruunasi sen hetki, kun opas veti mua kädestä alueelle, jossa kymmenet hait pörräsivät vatsani alla. Näky oli mahtava, ihan kuin telkassa.

Maskini meni jälleen hieman huuruun, joten nousin ylös vedestä putsaamaan sitä. Ilo vaihtui pettymykseen alle sekunnissa. Olin Raggamuffin Toursin veneen vieressä, ja sieltä tiputeltiin tasaiseen tahtiin safkaa alas haipataljoonalle. Ilmankos viihtyivät niin hyvin juuri siinä spotissa. Mulle tuli huijattu olo, mikä tietysti jälkeenpäin ajateltuna on ihan tyhmää. Halusin nähdä haita, kuvittelinko oikeasti että näkisin niitä, jos kukaan ei olisi houkutellut niitä paikalle? Mutta miten retkenjärjestäjä voi kehua pitäytyvänsä ruokinnasta, jos opas kuitenkin ohjasi mut kädestä pitäen kilpailijan luokse, joka haita surutta ruokki? Onko tyytyväisen asiakkaan hinta todella tämä? Onko se turistin vika, että hainruokinnasta ei päästä eroon? Kun serkunkin perhe viime vuonna matkusti Seattlesta asti ja pääsi uimaan viiksihaiden sekaan, niin miksen minäkin, vaatii ehkä joku jenkkituristi.

Olen tässä kahlannut nettiä jo muutaman tunnin löytääkseni edes jotain dataa siitä, kuinka suuri biitti snorklausretken hinnasta menee suoraan koralliriutan suojelutyöhön. Haluaisin nimittäin päästä edes jonkinlaiseen lopputulemaan siitä, voiko snorklausretkiä riutalle perustella luonnon kannalta ollenkaan. En ole löytänyt mitään summia, olisi pitänyt suoraan kysyä paikan päällä. Yleensähän turismia herkille alueille perustellaan kahdella asialla: Suojelutyön rahoittamisella sekä oppimisen ja luonnon arvostuksen nousemisella ihmisten keskuudessa. 

Arvostavatko ihmiset luontoa enemmän, jos pääsevät seuraamaan läheltä sen ihmeitä? Mun kohdalla tämä kyllä on toiminut, ja muun muassa liha on jäänyt ruokavaliostani lopullisesti pois tänä vuonna niin monen upean luontomatkailukokemuksen (etenkin Sri Lankan norsut, valaat ja leopardi tekivät syvän vaikutuksen) myötä. Halu suojella maapalloa on kasvanut, vaikka toteutukseni ei päivittäin hiokaan täydellisyyttä. 

Mutta tuo rahoituspuoli, siitä olisin halunnut saada tietoa. Belize on köyhä maa, jota aika ajoin myös hurrikaanit kohtelevat niin rajusti, että jälleenrakennus vie isoja summia budjeteista. Belizen koralliriutta on Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1996, ja oletettavasti osa suojelubudjetista tulee sieltä. 

Riutalla snorklaaminen ja sukeltaminen ilman opasta on kielletty. Tämä on tietenkin huippujuttu, sillä muuten alueen hyvinvointia olisi vielä vaikeampi pitää silmällä. Tässä mielessä snorklausretket ovat perusteltuja. Kuten sanottua, ainakin Stresslessin oppaat olivat hyvin biologian kirjansa lukeneita, ja jos olisin pinnalla pysyttelemiseltäni voinut keskittyä kuuntelemaan, olisi oppinut kaikkien näkemieni lajien englanninkieliset nimetkin päivän aikana. Tyypeille riutta tuntui olevan rakas. Niin, ja tarjoaahan se myös elinkeinon suoraan kymmenille ja välillisesti ehkä jopa sadoille ihmisille. Riutta myös suojelee Belizeä luonnonmullistuksilta, myrskyiltä, tsunameilta ja sen sellaisilta.

Muuten, tämän tutkimusraportin mukaan 65 % snorklaajista virtsasi veteen päivän aikana. Niin no, minnekäs muualle? Näin länsimaalaisen silmin ehkä hieman löyhänoloinen tutkimusraportti Hol Chanin suojelualueen kantokyvystä ja turismista toteaa ympäripyöreästi, että turismi Belizen riutalle on kontrollissa, kunhan vain oppaiden ammattitaidosta ja kuljetuskalustosta pidetään huolta.

Onko tämä mun pohdinta nyt tarpeeksi johtopäätöksetöntä oikeuttaakseen otsikon oikeellisuuden? En minä pieni ihminen voi mitään vastausta tähänkään dilemmaan keksiä. Halusin vain omalta osaltani herättää ajatuksia, kertoa kamppailevani edelleen eettisten kysymysten parissa matkaillessani sekä kertoa Caye Caulkerin snorklausretkivalikoimasta ja siitä, että valita voi yrittää sen parhaan mahdollisen vaihtoehdon, jos merelle mielii. Ihan turha mun on sanoa, ettenkö edelleen liikuttuisi, kun ajattelen sitä horisontissa kelluvaa manaattia. Se on mulle niin kuin merien norsu. Ja norsuhan on siis mulle eläimistä rakkain. Myös hain näkeminen kosketusetäisyydeltä (en tietenkään koskenut!) oli ikimuistoista. 

Sanotaan, että matkustaminen ei kuulu ekologiseen täydellisyyteen pyrkivän elämään. Ehkä näin, mutta mä en olisi näinkään kiitollinen ja toisaalta valveutunut, ellen olisi saanut matkustaa. Luonnonpuistossa käyskentelevät elefantit, korkealle taivaalle nouseva valaan vesisuihku, pienen pieni värikäs tulipääseppä puun oksalla, vaatimaton illallispöytä pienessä guatemalalaiskylässä jumalan selän takana, nicaragualaisteinit, joille päädyttiin ostamaan annokset ruokaa siksi, että sitä nälkäistä katsetta ei voinut sietää kukaan. Kaikki nää on muokanneet mun maailmankuvaa. Tän takia mä hölmösti vieläkin kuvittelen, että matkustamalla voi parantaa maailmaa. 

Caye Caulker oli kaunis, mutta mulla oli jo hassu ikävä Guatemalaan, kun suunnattiin kohti Belize Cityä ja lentokenttää. Guatemala Cityn kautta alkaisi mun kolmenkymmenen tunnin kotimatkani, mutta ennen sitä kuvittelin vielä saavani mahan täyteen tuoretta mangoa ainakin kerran.

San Jorge: Elämästä kaqchikel -kylässä | Guatemala

Ihan alkuun mun täytyy sanoa, että olen hahmotellut, suunnitellut ja jopa vähän jännittänyt tämän tekstin kirjoittamista siitä lähtien, kun saavuin kotiin Väli-Amerikasta. San Jorge ja sen ihmiset menivät mulla lujaa tunteisiin ja haluan jakaa kokemani muillekin. Ei tässä sen kummempaa, tää on vaan taas niitä hetkiä, kun pelkään, etten osaa asettaa sanojani oikein. 

Vietin reilu kuukausi sitten kaksi päivää San Jorgen kylässä Atitlánjärven alueella paikallisen perheen vieraana - San Jorgesta ja Mayan Experience Homestaysta voit lukea myös täältä. Kuten aiemmin kerroin, nuo päivät sisälsivät lukuisia antoisia rupatteluhetkiä, kysymystenvaihtoa ja jopa kaqchikelin kielen (ja vastavuoroisesti suomen) opiskelua. Mä haluaisin nyt kirjoittaa näiden juttutuokioiden annin sujuvaksi tarinaksi, joka olisi rehellinen ja todellinen. Haluan kertoa kylästä, niin kuin isäntäperheeni sitä kuvaili. Kertoa tavallisesta elämästä kaqchikel-kylässä. Katsotaan, onnistunko.

Koska mä olen lähes rasittavan kiinnostunut paikallisesta arjesta minne ikinä menenkin, oli luonnollista, että myös Guatemalassa hakeutuisin kotimajoitukseen, jos vain mahdollista. Yövyinkin sitten kaksi yötä neljäntuhannen asukkaan San Jorgessa Cristinan perheen alakertaansa rakentamassa huoneessa, joka toivotti seikkailijasydämet tervetulleiksi. Liikutuin vikana aamuna, kun tajusin, että tuo lappu seinässä on siinä mua varten. Mäkö seikkailijasydän? Vaikken ole edes kovin sosiaalinen yksilö, en osannut taaskaan etukäteen jännittää ventovieraiden kotiin majoittumista. Odotin vaan innolla ihan kaikkea, mitä päivät toisivat tullessaan.

Ensimmäistä kertaa istuimme perheen kanssa yhteisen pöydän ääreen illallisaikaan. Oli hetken hiljaista ja mua alkoi jo vähän jännittää - miten jää rikottaisiin? Enää en muista, mikä lyhyen hiljaisuuden mursi, mutta alun varautuneisuus oli joka tapauksessa nopeasti historiaa. Lappasin lautaselle parsaa ja maissitortillaa samalla kun perheen isä kertoi, mistä kaikista maailmankolkista heidän luokseen on saavuttu. Japanista, Saksasta, Australiasta ja Englannista ainakin. Perheen 12 -vuotias poika katseli ujosti kulmiensa alta, 18 -vuotias isoveli huiteli kylillä. Cristina haki lisää maissilättyjä liedeltä hänen miehensä kysellessä samalla, mahdetaanko myös Suomessa syödä maissia.

Lyhyen ruoka-aiheisen smalltalkin kuivuessa kasaan siirsin keskustelun lähes väkisin itseäni kutkuttavaan aiheeseen eli maya-kieliin. Enpä olisi osannut arvata, että korvani olivat kuulleet ehkä jo useita eri kieliä lyhyen alkumatkan aikana - samaltahan täysin vieraat kielet helposti kuulostavat. Siinä missä San Jorgessa ja läheisissä Sololán ja Panajachelin kaupungeissa puhutaan kaqchiquelia, kuuluu San Pedro ja Santiago de Atitlán zutuhilin kieli- ja kulttuurialueeseen. Ainakin kaqchiquel ja zutuhil eroavat toisistaan niin paljon, että yhteisöt käyttävät keskinäiseen kommunikointiin espanjaa. Meidän on välillä todella vaikea ymmärtää toisiamme, kertoi perheen isä viitaten Guatemalassa eläviin maya-yhteisöihin. Espanjankielen osaaminen on ehdoton edellytys eri yhteisöjen väliselle kommunikoinnille. 

Lapset aloittavat espanjan opiskelun esikoulussa neljän vuoden iässä, siihen asti he puhuvat useimmiten vain äidinkieltään. Peruskoulu alkaa kuusivuotiaana. Perheen nuorempi poika matkaa joka aamu Panajacheliin, sillä perhe haluaa panostaa lasten opintoihin. Valtiollisen kyläkoulun luokkakoko hipoo kuuttakymmentä (!), ja vaikka yksityinen koulu rokottaa suuren osan perheen tuloista, uskoo Cristina uhrauksen olevan sen arvoinen. Opintokuluihin lisätään vielä vanhemman pojan yliopistomaksut. Yliopistoa isoveli käy Sololássa aineenaan tietotekniikka. Molemmat pojat kertoivat rakastavansa opiskelua.

Peruskouluopinnot koostuvat meillekin länsimaalaisillekin kovin tutuista aineista, kuten matematiikasta, luonnontieteistä, äidinkielestä ja käsi- sekä puutöistä. Uskonnonopetusta ei koulussa ole, eikä erillistä pyhäkouluakaan tunneta.

Vaikka uskonto ei opetussuunnitelmaan kuulukaan, on se läsnä voimakkaasti kylän ja sen ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Istuessani (jälleen kerran) siinä mun pienellä terassilla, kantautui lähitaloista reipasta musisointia. En olisi arvannut, että musiikki on uskonnollista. Hekin ovat protestantteja, kommentoi Cristina musiikkia muistaen, että kerroin aiemmin suomalaisten olevan pääosin luterilaisia. Tyydyin vastaamaan hymyllä ja mietin mielessäni, että mun rippikouluaikaan Tikkurilan kirkossa ei kyllä laulettu ihan yhtä reippaalla temmolla.

Guatemalassa 42 prosenttia väestöstä on protestantteja, eli hieman yllättäen protestanttien osuus väestöstä on lähes yhtä suuri kuin katolisten, joita on 45 prosenttia (lähde). Guatemalassa, aivan kuten muuallakin Latinalaisessa Amerikassa, näkee myös aika ajoin lähetystyötä tekeviä mormoneja ja jehovan todistajia.

Cristinan perhe on katolinen. Tämä ei jää epäselväksi kenellekään, joka astuu heidän keittiöönsä - Pyhä Nikolaus valvoo jokaista ateriaa. Yhteinen ruokarukous ja sunnuntaikirkko ovat osa arkea. Torstaisin perheen pojat käyvät soittamassa hengellistä musiikkia kirkolla. Musisointi on kuulema niin suosittua, että soittajille on jaettu vuorot eri viikonpäiville.

Mulle jäi sellainen tunne, että kristinusko istuu tiukasti kiinni nyky-mayoissa. Kaikissa Atitlánjärven kylissä uskonto on näkyvästi esillä kristillisinä iskulauseina leikkipuistoissa, infotauluissa ja jopa minimarketin seinässä. Puhumattakaan siitä, kuinka monen pienen kaupan ja kuppilan nimi viittaa jollain tapaa uskontoon. Mun Mayan Experience Homestay-koordinaattori löytyi La Bendición -minimarketista, eli siis siunaus -marketista. Teinipojalla, joka myi mulle nettiliittymän puhelimeen, oli kännykässään Jeesuksen kuva taustakuvana. Ikoneita on ripoteltu joka puolelle, samaan volyymiin en taida olla vielä törmännyt muissa kristityissä maissa.

Elämä tässä pienessä kylässä on yksinkertaista ja näyttää ainakin ulkopuolisen silmiin hyvin rutiininomaiselta. Aamulla matkataan töihin, osa nousee kylänraittia ylös jo ennen auringonnousua saapuakseen ajoissa työhönsä kauempana kylästä. Perheen isä työskentelee mukavan lähellä keskusaukion laidalla sijaitsevalla paloasemalla - hauska muuten, että Guatemalassa noudatetaan samanlaisia kahdenkymmenenneljän tunnin työvuoroja kuin suomalaisilla paloasemilla. Cristina on kotiäiti, mutta valmistaa ylimääräisellä ajallaan muovihelmistä kaula- ja rannekoruja.

Ajattelin kotiäitiyden olevan täällä(kin) normaali kulttuurillinen ominaisuus, jota ei pahemmin kyseenalaisteta. Olin väärässä. Kaikki kylän naiset, jotka vain onnistuvat löytämään töitä, käyvät työssä, kertoi Cristina. Raha on näillä seuduilla todella tiukassa. Maanviljely on vuoristoisella alueella hankalaa, eikä suurella osalla kylän asukkaista ole maita, joita viljellä. Mayan Experience Homestayn tulot tulevat siis tarpeeseen.

Korukaupallakaan ei suuresti elintasoa nosteta, sillä Cristinalta puuttuvat reilut myyntikanavat. Hän joutuu myymään korunsa pääasiassa pilkkahinnalla (3 quetzalia/ 30 senttiä) Panajachelissa jälleenmyyjille, jotka sitten myyvät niitä eteenpäin muun muassa meille turististeille. Mä maksoin yhdestä korusta Cristinalle suoraan 25 quetzalia eli vajaat kolme euroa. Yhden korun tekeminen kestää yli kolme tuntia, ja toki materiaalitkin maksavat. En olisi voinut olla iloisempi voidessani ostaa koruja muistoksi ja tuliaisiksi itse korujen tekijältä, hänen pyytämäänsä hintaan.

Yksi kotimajoituksen mukavista aspekteista on tietenkin ruoka ja perheen kanssa yhdessä syöminen. Täällä pääsin näkemään, mistä paikallisten ruokavalio oikeasti koostuu - tuskin niistä herkullisista vegeburritoista, joita San Pedrossa vetelin nimittäin.

Maissi ja etenkin maissijauho on tärkeä osa jokapäiväistä ruokavaliota. Maissitortilloja valmistetaan joka aterialle. Muut tärkeät elementit perheen keittiössä ovat papu ja chili. Pavut muussataan usein tahnaksi ja tuore tai kuivattu chili pilkotaan aivan pieneksi kulhoon, josta jokainen lisää sitä sitten ruokaansa oman maun mukaan. Cristina käyttää ruoan valmistukseen puulämmitteistä hellaa. Keittiöstä löytyi myös modernimpi kaasuhella, mutta sillä ei kuulema tule läheskään yhtä hyvää ruokaa.

Kuvissa näkyvät parsat ja salaatit eivät muuten kuulu perheen päivittäiseen ruokavalioon - ne ovat pöydässä mua varten.

Aamiainen perheessä on sama joka päivä: Paputahnaa, maissitortilloja, munakasta ja juustoa, todas las mañanas. Juusto ja kananmuna ovat tärkeitä proteiininlähteitä, lihaa syödään kyllä, muttei joka aterialla.

Rakastan mangoja, ja koko Guatemalan reissu olikin mulle yhtä suupielistä valuvan makean mangomehun juhlaa, sillä satokausi oli parhaimmillaan. Tulin Sololán markkinoilta kotiin kolmen quetzalin mangoni kanssa päivitellen päässäni sitä, kuinka halvalla taas lähti. Onneksi en hihkunut mangon edullisuutta ääneen. Cristina ei osta hedelmiä, sillä ne maksavat liikaa. Myös vihannekset ovat liian kalliita - parsakaali kolme quetzalia, salaattikerä kuusi -kuuluakseen perheen päivittäiseen ruokavalioon. Joskus Cristina kävelee Sololán plazalta ylös torille vain säästääkseen yhden quetzalin bussilipun hinnasta.

Kaikesta huolimatta lähdin San Jorgesta ihan hyvillä mielin. Perheen pojat käyvät hyviä kouluja, perheen isällä on työ ja heidän talonsa on oikein kaunis ja hyvin rakennettu. Kotimajoitusprojekti tuo lisätuloja kylään, toivottavasti näin on jatkossakin. Tässä kylässä opin niin elämästä kaqchiquel-kylässä, kuin myös elämästä yleensä. Sydämellinen vastaanotto, uteliaat lapset ja ylpeys omista juurista saa mut liikuttumaan aina, kun muistelen San Jorgea, yhtä sadoista samankaltaisista pikkukylistä Guatemalan ylängöillä.

En halua ikinä unohtaa tätä fudispeliä aukiolla, iltapäivän kääntyessä iltaan. Mä kirkon portailla, usva vuorenrinteillä ja pojat pallon kimpussa. Ihan harmitti, kun äidit viimein kutsuivat lapsensa syömään ja aurinko painui mailleen.

Seuraavana päivänä mä painuin bussipysäkille päätien varteen mielessäni jo seuraava kohde. Antigua olisi loikka toiseen todellisuuteen, takaisin cappuccinojen ja vegeburritojen maailmaan.

Päätin muuten, etten julkaise kasvokuvia isäntäperheestäni. Kuvissa näkyvät ihmiset ovat siis satunnaisia linssiini osuneita kyläläisiä.

Ja ai niin, bonuksena vielä pieni kaqchiquelin sanasto - veikkaan että jos nyt opettelet nämä seuraavat fraasit ja matkaat sitten kaqchiquel-kansan luo, saatat olla ensimmäinen matkailija, joka tervehtii kyläläisiä heidän omalla kielellään.

San Jorge & Mayan Experience Homestay | Guatemala

Äiti ja neljä lasta. Kukko ja kaksi kanaa. Pikkupoika Bayer Münchenin paidassa. Lava-autollinen juomavesitynnyreitä. Harmaahiuksinen mummo avojaloin, hiukset niskassa kahdella letillä. Toinen fudispaitanen. Kaksi teinityttöjä perinteisissä vaatteissaan, pikkutyttö kintereillään. Nainen kantamukset päälaellaan. Jostain kantautuu musiikkia. Kukko kiekuu. Lierihattuinen mies vastaa hymyyni kädenheilautuksella. 

Istun mun pienellä terassilla San Jorgen kylässä. Täällä ei oo nettiä, ei ravintoloita, ei satavarmasti mysliä jogurtilla aamiaiseksi. Mut ei multa puutu mitään, lähden kohta ostamaan juomavettä. Niin ja nettiliittymän. Tuli luvattua miehelle, etten tyystin jää kadoksiin. Pari päivää ollaan erossa, nelivedon takapuskurilla seisten tyyppi lähti kylänraittia ylös ja katosi horisonttiin. Nyt ollaan vaan mä, mun päiväkirja ja kamera. Ollaan ihan hyvä kombo. (Matkapäiväkirjasta 14. heinäkuuta 2016)

Guatemalan matka alkoi siis neljällä Atitlánjärvellä vietetyllä päivällä. Nää aamukasteesta illan ukkoskuuroihin kestäneet päivät virittivät mut oikeelle taajuudelle, ja olin enemmän kuin valmis jatkamaan matkaa. Jätettiin San Pedro taaksemme kirkkaassa auringonpaisteessa.

Seuraavan kohteen mä otin haltuuni yksin. Jo ennen reissua meillä oli tiedossa, että mieheni olisi käväistävä Panamassa kesken kaiken, joten päätin ottaa vapaudestani kaiken irti ja tehdä sitä, mistä todella tykkään ja hoitaa itseni paikalliseen perheeseen asumaan. Tiedättekö, nää kaksi päivää San Jorgen kylässä, kaqchikel-intiaanien mailla, meni mulla todella tunteisiin. En unohda koskaan. Ja oon onnellinen siitä, että jäin tänne yksin - sain hengittää kylän tunnelmaa ja tutustua sen ihmisiin ihan rauhassa, omalla tavallani.

San Jorge La Laguna on 4000 asukkaan kylä, joka on rakennettu vuorenrinteeseen Sololán ja Panajachelin kaupunkien välimaastoon. Kylän asukkaat kuuluvat mayakansa kaqchikeleihin ja mä asuin kaksi päivää yhden paikallisen perheen luona - omassa huoneessani toki, maksavana asiakkaana.

Mayan Experience Homestay on projekti, jossa kuusitoista kylän perhettä majoittavat matkailijoita vuorollaan luoksensa. Mä majoituin Cristinan ja hänen perheensä luona. Yhdeksällätoista eurolla/yö sain käyttööni oman huoneen ja kaksi ateriaa päivässä. En haluu saivarrella, mutta rahalla ei tietenkään voi mitata sitä, millaista oli tutustua tähän perheeseen ja kuulla heidän elämästään ja todellisuudestaan tuhansien kilsojen päässä napapiiriltä. Just tän takia mä matkustan.

Matka Panajachelin lauttarannasta San Jorgeen taittui lava-auton lavalla. Näillä seuduilla lava-autoihin liftaaminen on normaali käytäntö, ja kuljettajat veloittavat kyydistä usein muutaman quetzalin. Kun hyppäsin rinkkoineni alas pölyiselle keskusaukiolle, muistin, etten ollut kirjoittanut ylös ohjeita siitä, miten löytäisin perheeni luo. Muistaakseni mun pitäisi löytää kauppa, jonka seinällä lukee Mayan Experience. Aukion laidalla oli viisi kauppaa, ja valehtelematta kiersin niistä jokaisen, kunnes oikea löytyi. Vanha, jälleen kultahampainen ja olkihattuinen mies toivotti mut tervetulleeksi ja ohjasi oikeaan taloon. Vastassa mua oli arviolta 10 -vuotias poika, jonka silmäripset oli kilometrin pituiset.

Tää on taas niitä paikkoja, joissa tunnen olevani kokonaisen galaksin päässä kotoa, ajattelin kun istuin muovituoliin oveni ulkopuolelle ja aloin seurata ohikulkevia ihmisiä. Mikä mut aina ajaa näihin kyliin matkoillani? Balilla se oli Les, Sri Lankassa Kataragama, nyt Guatemalassa San Jorge. Oon istunut aikuisiässäni aika monen kaukaisen pikkukylän terassilla ja ihmetellyt elämää. Muuten muistan, kuinka lukiossa haaveiltiin matkustamisesta ystäväni kanssa ja mä sanoin, että haluan jonnekin kauas kalastajakylään, sellaiseen jonka nimeä kukaan kotona ei ole koskaan kuullut. Sitten vaan istuisin rannalla ja miettisin, että kukaan ei tiedä, missä oon. Aika uskollinen oon osannut haaveelleni olla, vaikka tuo teiniangstinen salailuaspekti onkin jäänyt pois viimeistään tän blogin myötä.

Tosiaan, nelihenkinen isäntäperheeni toivotti mut suurella sydämellä tervetulleeksi. Palomies-isä, kotiäiti-äiti sekä 12- ja 18- vuotiaat pojat asuivat oranssissa paritalon puolikkaassa, jonka alakertaan oli rakennettu ylimääräinen huone meitä uteliaita varten. Kananpojat juoksivat katoksen alla ja keittiön puu-uunissa kyti jatkuvasti tuli.

Illallispöydän teemaksi muodostui uteliaisuus, kun kilpaa kyseltiin toisiltamme elämänmenosta, opeteltiin suomea ja kaqchikelia sekä lopulta päästiin keskusteluissamme siihen pisteeseen, että todettiin onnen koostuvan suunnilleen samoista asioista - perheestä, terveydestä ja mahdollisuudesta käydä koulua ja oppia - niin San Jorgessa kuin napapiirilläkin. Tässä näin niin kuin tiivistettynä iltojemme anti, kirjoitan vielä oman postauksen San Jorgen arjesta ja elämästä erikseen, sillä muistiinpanoja päiväkirjaan kertyi monta sivua ja haluan blogini välityksellä kertoa tarinoita maailmalla tapaamistani ihmisistä muillekin.

Sekä minä että perhe oltiin innoissamme yhteisestä kielestä - suurin osa perheessä vierailleista matkailijoista kun eivät espanjaa ole puhuneet, on kulttuurivaihto jäänyt usein elekielen tasolle. Muuten, kuvittelin Guatemalassa puhuttavien mayakielten olevan vähän kuin murteita tai erilaisia versioita yhdestä ja samasta kielestä. Olin väärässä, sillä kielet kuulemma eroavat toisistaan usein valtavasti. Espanjankieli onkin tärkeä yleiskieli, jonka osaaminen helpottaa kommunikointia yli yhteisörajojen. Oletan myös, että osaamalla espanjaa alkuperäisväestö voi myös paremmin huolehtia asemastaan yhteiskunnassa.

Mitä tekemistä San Jorgessa sitten oli? No ei mitään, ja se tuntui niin hyvältä. Oikein uin siinä ylimääräisessä ajassa, jonka auringon rytmin mukana elävä kylä mulle tarjosi. Istuin terassilla, istuin kirkon portailla, istuin yhteisen pöydän ääressä ja sivelin paputahnaa maissitortillalle. Yritin käsittää, miten erilaisista lähtökohdista ihmiset ponnistavat maailmaan, muotoilin päässäni kysymyksiä, joita kohteliaasti esittäisin isäntäperheelleni ja ihailin yhteisön halua pitää kiinni perinteisestä elämäntyylistään. Kirjavat asut, oman kielen vaaliminen ja tiivis perheyhteisö tekivät muhun vaikutuksen samalla kun ajatukset eriarvoisuudesta sinkoilivat pienessä päässäni. Onneksi oon jo ymmärtänyt, ettei elintasoeroista kannata turhaan tehdä suoria johtopäätöksiä onnellisuudesta.

Jos riemusta kiljuvien pikkufutareiden määrässä laskettaisiin, olisi San Jorge aika onnellinen mesta.

Varasin Mayan Experience Homestay -majoituksen muuten ihan hostelworldin kautta. Majoittujat jaetaan tasan kaikkien kuudentoista osallistuvan perheen kesken, jotta myös tulot jakautuisivat mahdollisimman tasapuolisesti. Kokemus oli ikimuistoinen, mutta kanssamaatkaajien olisi hyvä tietää, että majoitus ja ruokailu perhemajoituksessa ovat aika vaatimattomat, niin kuin elämä kylässä ylipäätään.

Allekirjoittaneelle tää vaatimattomuus teki vaihteeksi enemmän kuin hyvää. Ja vaikken ehkä ymmärrä maailmaa yhtään sen paremmin kuin ennenkään, tuun aina liikuttuneena muistamaan perheen kuopuksen palavan innon opetella suomenkielisiä sanoja ja sen, millaisella ylpeydellä Cristina esitteli mulle sivutyönä tekemiään helmikoruja. On lähtökohdat mitkä tahansa, tärkeintä on yrittää.