Sunnuntaiaamun taikaa Little Venicessä

Joskus arjesta irti pääsemiseen tarvitaan vain yksi kaunis hetki. Sellainen oikeanlainen hetki. Hetken pituudella eikä välttämättä tapahtumapaikallakaan ole merkitystä, oleellista on vaan se, että hetki on niin hyvä, että läsnäolon taitoa ei tarvitse erikseen harjoittaa ja carpe diem -fiilikset tulee ihan vaan itsestään. Tuskin oon ainoa, jolle näitä hetkiä tulee usein helpommin matkoilla. 

Lokakuun ensimmäinen sunnuntaiaamu oli mulle todella hyvä. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen Lontoon Paddingtonissa sijaitsevan vuokrahuoneemme pehmeiden täkkien välistä ja hiippailin hetken löhöiltyäni ulos. Kurkkasin vielä nopeasti taakseni oven raosta varmistuakseni, että mies jatkoi tyytyväisenä uniaan. Jes, painoin oven hiljaa kiinni ja jatkoin rappuun. Mä ja mun kamera oltiin valmiita fiilistelemään lontoolaista sunnuntaiaamua.

Little Venice on kahden kanaalin - Grand Union Canalin ja Regent's Canalin - sekä Browning's poolin muodostama alue Westminster Cityssä, lähellä Paddingtonin asemaa. Itse en ollut kuullutkaan Lontoon pikkuvenetsiasta, ja päästelin aikamoisia ihastuksen huokauksia suustani perjantaiyönä, kun raahauduttiin väsyneinä vuokrakämpille tuolta Paddingtonin juna-asemalta, jonne sairaan kallis Heatrow Express meidät jätti. Karttasovelluksen reitti kulki pitkin kanaalin vartta ja vedessä kelluvat vanhat, värikkäät jokilaivat oli kuin jostain vanhasta lasten kirjasta. Mun on pakko päästä tänne kuvaamaan ajan kanssa, ajattelin.

Niinpä siis astelin sunnuntaiaamuna ovesta ulos ja vastassa aamuyhdeksältä mulla oli hiljaiset kadut. Little Venice on pääasiassa ihan asuinaluetta, vaikka muutamia ravintoloita ja kahviloita sieltä löytyykin. Kukaan muu ei näyttänyt olevan hereillä. Kunnes pääsin kanaalinvarteen. 

Jokilaivan kannella mies laski kahvikuppinsa* laivan katolle ja käynnisteli moottoreita. Mä taisin vähän hieraista silmiäni - en tiedä, miksi kuvittelin, että nämä paatit olisivat jo viimeiset matkansa nähneitä. Ulkonäkö tais pettää, jälleen. Jokilaiva irtosi rannasta, kaveri otti kulauksen kahvistaan ja katosi kulman taakse. Syksyn valo oli haalean keltaista ja heijastui vedestä kirkkaana.

Vaikka kadut olivat tyhjiä, kanaalinrannat oikein kuhisivat elämää kellon madellessa kohti keskipäivää. Ystävyksiä kahvilla, juoksijoita aamulenkillä, laivanomistajia kunnostuspuuhissaan. Pikkulapset antoivat sorsille leivänmuruja samalla kun ensimmäiset ihmiset kerääntyivät jonottamaan Camden Lockiin vievään vesibussiin. Kymmenellä punnalla (muistaakseni) olisi päässyt Camden Towniin vesiteitse. Mä muistin, että Paddingtonin metriksen kupeessa oli Starbucks, eikä mikään estänyt mua tuhlaamasta hilujani isoon cappuccinoon tällaisena kirpeänä aamuna. Eikä pöllyttelemästä sen päälle paksua kerrosta kanelia. Ihan uskomatonta, että oon tänään täällä, ja huomenna taas duunissa, naurahtelin kävellessäni takaisin kämpille päin.

Kävelin lopulta kanaalin rantaa edes takaisin tunnin verran, kunnes tajusin, että meidänhän pitäisi tsekata ulos yhteentoista mennessä. Tiesin kuitenkin jo, että pidentäisin mun taikahetkeä vielä vähän lisää istumalla bongaamani suloisen laivakahvilan terassille aamupäiväkahveille, matkaseura pitäisi vaan käydä ensin nappaamassa mukaan. Ihana Waterside - kahvila löytyi Paddingtonin metroaseman puoleiselta kanaalin rannalta, noin viiden minuutin kävelymatkan päästä asemalta.

Kaiken kaikkiaan, tää sunnuntaiaamu oli yks parhaista tänä vuonna. Verkkainen, taianomainen, turvallinen ja samalla aistit terävöittävä hetki uudessa ympäristössä. Tunsin itseni onnekkaaksi, etuoikeutetuksi, onnelliseksi. Ihan vaan tän aamukävelyn takia kannatti matkustaa puoleksitoista vuorokaudeksi Lontooseen. Usko pois.

*Saattoi se olla teetäkin, tietysti, Englannissa kun oltiin. Mutta hei, britit juovat jo tuplasti enemmän kahvia kuin teetä! Daily Mail syyttää artikkelissaan juuri Starbucksia syypääksi kuihtuvaan teekulttuuriin. No niin, minkäs teet, on se seattlelaisketjun cappuccino megamaitovaahtoineen vaan niin ylivoimaisen hyvää. Niin.