Siivosin tuossa äsken keittiön kaappeja, perjantai kun on mun siivouspäivä (vakiintunut siivouspäivä = varhaiskeski-iän oire?). Käsiini osui tiukalle solmulle sidottu pieni pussi, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. Repesin nauruun, kun otin pussin käteeni, koska mieleen muistui näin jälkeenpäin todella huvittava stoori Balin lentokentältä - pääosassa urpoilin tietenkin minä, ihan itsekseni.
Tämän pussin emäntäni Made Pohjois-Balilta lykkäsi kouraani juuri ennen kuin nousin autoon jatkaakseni matkaa kohti Ubudia. Jotta et unohtaisi meitä. Kun laitat kotona ruokaa, voit käyttää tätä suolaa, ja tulemme mieleesi taas. Hymy ja huokaus.
Aivan oikein, pussukka sisältää siis merisuolaa, jota Lesin kylässä tuotetaan perinteisellä menetelmällä merivedestä auringossa haihduttamalla. Suolantuotanto on Lesin ympäristössä tärkeää ja lähes koko rantaviiva on täynnä suola-altaita. Erehdyksissäni kylläkin luulin ensin niissä kasvatettavan soijaa - soy ja salt kuulosti isännän rikkinäisellä englannilla aikalailla samalta. Joka tapauksessa, lahja lämmitti mieltäni, vaikka olinkin jo ehtinyt ostaa samaa kamaa matkamuistoksi tukeakseni suolafarmareita omalta pieneltä osaltani. Mikäs siinä, kyllä tässä rinkkaa, olkalaukkua ja joogakassia kannellessa puoli kiloa suolaa sopii hyvin lisäpainoksi. Heitin pussin joogamattokassiini, varmaankin siitä syystä, että se oli nopein käsillä oleva nyyttini sillä hetkellä.
En käyttänyt joogatessani omaa mattoa enää kertaakaan reissun aikana. Kun viimeisenä Balin aamuna sitten aloin pähkäilemään fiksuinta tapaa koota tavarani yhteen, tipahti suolapussi joogakassista lattialle. Kappas, olin jo unohtanut. Ihana alkumatka tuli mieleeni. Kunnes...
...hymyni hyytyi uskomattoman vilkkaan mielikuvitukseni maalatessa karmivan kauhukuvan päähäni ennen kuin ehdin Singaporea sanoa. Se meni suunnilleen näin: Nina, Singapore, pussi valkoista jauhetta, Singapore, kuolemantuomio, huumausainerikos, pussi valkoista jauhetta. Ihan sama vaikka onkin suolaa, valkoista jauhetta.
Niinpä alkoi kova tuumailu pussukan kohtalosta. Vaakakupissa painoi romantisoitu kuva minusta lisäämässä pimeänä syysiltana kaurapuuroni balilaista suolaa kauniit muistot soiden sinfoniana korvissani sekä se kilahdus, joka kuuluisi käsiraudoista, kun minua vietäisiin tutkintahuoneeseen Changin kentällä sen itsensä (siis ei suolan!) salakuljetuksesta epäiltynä. En muista, epäilinkö todella tulliviranomaisten kykyä erottaa karkea merisuola jostain pulverista, vai oliko tämä yksi niistä hetkistä, kun uskoni ihmisyyteen romahtaa täysin syyttä suotta: Siis on kai olemassa 0,1 prosentin mahdollisuus siihen, että perhe olisikin mukana kansainvälisessä huumebisneksessä ja olisin valikoitunut heidän pahaa aavistamattomaksi muulikseen? Varmaa on vain, että helkutin haperoa taisi aivotoimintani tuolloin olla.
Tuumailuprosessissani oli useampi vaihe ja ensimmäisen päätöksen tein jo hostellilla. Ihan hölmöä Nina, siis eihän tossa ajatuksessa ole mitään järkeä. Hyvä! Pakkasin suolan käsimatkatavaraani. Homma jäi kuitenkin vaivaamaan mua, kirjoitin myös miehelle kysyäkseni hänen mielipidettään asiaan. No joo, kuten arvata saattaa, tyypin mielestä mun teoriat kuulosti aika kaukaa haetuilta, mutta hän sanoi omaan tapaansa kuitenkin mun olevan ainoa, joka tietää, mitä tehdä. Siis kiitti hirveesti kultsi... Suola pysyi kuitenkin olkalaukussani.
Denpasarin lentokentällä suolani läpäisi valaisulaitteen hienosti - tietenkin. Kävin kuitenkin ainakin kaksi kertaa vessassa aikeenani heittää suolapussi roskiin. Kun vielä voin! Istuin kopperossa ja pallottelin jo pussukka kädessäni ottaako vai jättääkö. Nostin roskiksen kantta, mutta suljin sen samantien. Olen kuitenkin niin kova kiintymään muistoihin ja erityisesti matkoilla tapaamiini ihmisiin, että en voinut luopua suolastani. Mitä Made olisi ajatellut? Olin kyllä sellainen riskinottaja, että huhhei. Lopulta suola kulkeutui sääntö-Singaporen (Suomi ei muuten ole sääntömitään Singaporeen verrattuna) kautta Helsinkiin ja kotoisaan keittokomerooni.
Suola olikin purkistani juuri loppu, joten sain hyvän syyn avata Balin tuliaisen viimeinkin. Maistoin sitä muuten. Joo. Se on suolaa. Siitä ei kuulkaa voi edes tullimies erehtyä.
Oonko mä outo? Ehkä vaan hölmö? Vai oliko tää tapaus vaan mun mielikuvituksen syytä? Ainahan sitä täytyy olla varuillaan. Ja kaikissa tullikaavakkeissakin kysytään, oletko saanut jotain lahjaksi. Joo, suolaa. Nyt kyllä naurattaa, muistan kumman elävästi pähkäilyni pitkin lentoaseman käytäviä. Kai meillä kaikilla on heikot hetkemme?
Ja kyllä, Made ja Gede, muistan teitä aina, kun ripottelen bataattiranskalaisiini tätä suolaa. Toivottavasti me vielä joskus tavataan <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti