San Jorge: Elämästä kaqchikel -kylässä | Guatemala

Ihan alkuun mun täytyy sanoa, että olen hahmotellut, suunnitellut ja jopa vähän jännittänyt tämän tekstin kirjoittamista siitä lähtien, kun saavuin kotiin Väli-Amerikasta. San Jorge ja sen ihmiset menivät mulla lujaa tunteisiin ja haluan jakaa kokemani muillekin. Ei tässä sen kummempaa, tää on vaan taas niitä hetkiä, kun pelkään, etten osaa asettaa sanojani oikein. 

Vietin reilu kuukausi sitten kaksi päivää San Jorgen kylässä Atitlánjärven alueella paikallisen perheen vieraana - San Jorgesta ja Mayan Experience Homestaysta voit lukea myös täältä. Kuten aiemmin kerroin, nuo päivät sisälsivät lukuisia antoisia rupatteluhetkiä, kysymystenvaihtoa ja jopa kaqchikelin kielen (ja vastavuoroisesti suomen) opiskelua. Mä haluaisin nyt kirjoittaa näiden juttutuokioiden annin sujuvaksi tarinaksi, joka olisi rehellinen ja todellinen. Haluan kertoa kylästä, niin kuin isäntäperheeni sitä kuvaili. Kertoa tavallisesta elämästä kaqchikel-kylässä. Katsotaan, onnistunko.

Koska mä olen lähes rasittavan kiinnostunut paikallisesta arjesta minne ikinä menenkin, oli luonnollista, että myös Guatemalassa hakeutuisin kotimajoitukseen, jos vain mahdollista. Yövyinkin sitten kaksi yötä neljäntuhannen asukkaan San Jorgessa Cristinan perheen alakertaansa rakentamassa huoneessa, joka toivotti seikkailijasydämet tervetulleiksi. Liikutuin vikana aamuna, kun tajusin, että tuo lappu seinässä on siinä mua varten. Mäkö seikkailijasydän? Vaikken ole edes kovin sosiaalinen yksilö, en osannut taaskaan etukäteen jännittää ventovieraiden kotiin majoittumista. Odotin vaan innolla ihan kaikkea, mitä päivät toisivat tullessaan.

Ensimmäistä kertaa istuimme perheen kanssa yhteisen pöydän ääreen illallisaikaan. Oli hetken hiljaista ja mua alkoi jo vähän jännittää - miten jää rikottaisiin? Enää en muista, mikä lyhyen hiljaisuuden mursi, mutta alun varautuneisuus oli joka tapauksessa nopeasti historiaa. Lappasin lautaselle parsaa ja maissitortillaa samalla kun perheen isä kertoi, mistä kaikista maailmankolkista heidän luokseen on saavuttu. Japanista, Saksasta, Australiasta ja Englannista ainakin. Perheen 12 -vuotias poika katseli ujosti kulmiensa alta, 18 -vuotias isoveli huiteli kylillä. Cristina haki lisää maissilättyjä liedeltä hänen miehensä kysellessä samalla, mahdetaanko myös Suomessa syödä maissia.

Lyhyen ruoka-aiheisen smalltalkin kuivuessa kasaan siirsin keskustelun lähes väkisin itseäni kutkuttavaan aiheeseen eli maya-kieliin. Enpä olisi osannut arvata, että korvani olivat kuulleet ehkä jo useita eri kieliä lyhyen alkumatkan aikana - samaltahan täysin vieraat kielet helposti kuulostavat. Siinä missä San Jorgessa ja läheisissä Sololán ja Panajachelin kaupungeissa puhutaan kaqchiquelia, kuuluu San Pedro ja Santiago de Atitlán zutuhilin kieli- ja kulttuurialueeseen. Ainakin kaqchiquel ja zutuhil eroavat toisistaan niin paljon, että yhteisöt käyttävät keskinäiseen kommunikointiin espanjaa. Meidän on välillä todella vaikea ymmärtää toisiamme, kertoi perheen isä viitaten Guatemalassa eläviin maya-yhteisöihin. Espanjankielen osaaminen on ehdoton edellytys eri yhteisöjen väliselle kommunikoinnille. 

Lapset aloittavat espanjan opiskelun esikoulussa neljän vuoden iässä, siihen asti he puhuvat useimmiten vain äidinkieltään. Peruskoulu alkaa kuusivuotiaana. Perheen nuorempi poika matkaa joka aamu Panajacheliin, sillä perhe haluaa panostaa lasten opintoihin. Valtiollisen kyläkoulun luokkakoko hipoo kuuttakymmentä (!), ja vaikka yksityinen koulu rokottaa suuren osan perheen tuloista, uskoo Cristina uhrauksen olevan sen arvoinen. Opintokuluihin lisätään vielä vanhemman pojan yliopistomaksut. Yliopistoa isoveli käy Sololássa aineenaan tietotekniikka. Molemmat pojat kertoivat rakastavansa opiskelua.

Peruskouluopinnot koostuvat meillekin länsimaalaisillekin kovin tutuista aineista, kuten matematiikasta, luonnontieteistä, äidinkielestä ja käsi- sekä puutöistä. Uskonnonopetusta ei koulussa ole, eikä erillistä pyhäkouluakaan tunneta.

Vaikka uskonto ei opetussuunnitelmaan kuulukaan, on se läsnä voimakkaasti kylän ja sen ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Istuessani (jälleen kerran) siinä mun pienellä terassilla, kantautui lähitaloista reipasta musisointia. En olisi arvannut, että musiikki on uskonnollista. Hekin ovat protestantteja, kommentoi Cristina musiikkia muistaen, että kerroin aiemmin suomalaisten olevan pääosin luterilaisia. Tyydyin vastaamaan hymyllä ja mietin mielessäni, että mun rippikouluaikaan Tikkurilan kirkossa ei kyllä laulettu ihan yhtä reippaalla temmolla.

Guatemalassa 42 prosenttia väestöstä on protestantteja, eli hieman yllättäen protestanttien osuus väestöstä on lähes yhtä suuri kuin katolisten, joita on 45 prosenttia (lähde). Guatemalassa, aivan kuten muuallakin Latinalaisessa Amerikassa, näkee myös aika ajoin lähetystyötä tekeviä mormoneja ja jehovan todistajia.

Cristinan perhe on katolinen. Tämä ei jää epäselväksi kenellekään, joka astuu heidän keittiöönsä - Pyhä Nikolaus valvoo jokaista ateriaa. Yhteinen ruokarukous ja sunnuntaikirkko ovat osa arkea. Torstaisin perheen pojat käyvät soittamassa hengellistä musiikkia kirkolla. Musisointi on kuulema niin suosittua, että soittajille on jaettu vuorot eri viikonpäiville.

Mulle jäi sellainen tunne, että kristinusko istuu tiukasti kiinni nyky-mayoissa. Kaikissa Atitlánjärven kylissä uskonto on näkyvästi esillä kristillisinä iskulauseina leikkipuistoissa, infotauluissa ja jopa minimarketin seinässä. Puhumattakaan siitä, kuinka monen pienen kaupan ja kuppilan nimi viittaa jollain tapaa uskontoon. Mun Mayan Experience Homestay-koordinaattori löytyi La Bendición -minimarketista, eli siis siunaus -marketista. Teinipojalla, joka myi mulle nettiliittymän puhelimeen, oli kännykässään Jeesuksen kuva taustakuvana. Ikoneita on ripoteltu joka puolelle, samaan volyymiin en taida olla vielä törmännyt muissa kristityissä maissa.

Elämä tässä pienessä kylässä on yksinkertaista ja näyttää ainakin ulkopuolisen silmiin hyvin rutiininomaiselta. Aamulla matkataan töihin, osa nousee kylänraittia ylös jo ennen auringonnousua saapuakseen ajoissa työhönsä kauempana kylästä. Perheen isä työskentelee mukavan lähellä keskusaukion laidalla sijaitsevalla paloasemalla - hauska muuten, että Guatemalassa noudatetaan samanlaisia kahdenkymmenenneljän tunnin työvuoroja kuin suomalaisilla paloasemilla. Cristina on kotiäiti, mutta valmistaa ylimääräisellä ajallaan muovihelmistä kaula- ja rannekoruja.

Ajattelin kotiäitiyden olevan täällä(kin) normaali kulttuurillinen ominaisuus, jota ei pahemmin kyseenalaisteta. Olin väärässä. Kaikki kylän naiset, jotka vain onnistuvat löytämään töitä, käyvät työssä, kertoi Cristina. Raha on näillä seuduilla todella tiukassa. Maanviljely on vuoristoisella alueella hankalaa, eikä suurella osalla kylän asukkaista ole maita, joita viljellä. Mayan Experience Homestayn tulot tulevat siis tarpeeseen.

Korukaupallakaan ei suuresti elintasoa nosteta, sillä Cristinalta puuttuvat reilut myyntikanavat. Hän joutuu myymään korunsa pääasiassa pilkkahinnalla (3 quetzalia/ 30 senttiä) Panajachelissa jälleenmyyjille, jotka sitten myyvät niitä eteenpäin muun muassa meille turististeille. Mä maksoin yhdestä korusta Cristinalle suoraan 25 quetzalia eli vajaat kolme euroa. Yhden korun tekeminen kestää yli kolme tuntia, ja toki materiaalitkin maksavat. En olisi voinut olla iloisempi voidessani ostaa koruja muistoksi ja tuliaisiksi itse korujen tekijältä, hänen pyytämäänsä hintaan.

Yksi kotimajoituksen mukavista aspekteista on tietenkin ruoka ja perheen kanssa yhdessä syöminen. Täällä pääsin näkemään, mistä paikallisten ruokavalio oikeasti koostuu - tuskin niistä herkullisista vegeburritoista, joita San Pedrossa vetelin nimittäin.

Maissi ja etenkin maissijauho on tärkeä osa jokapäiväistä ruokavaliota. Maissitortilloja valmistetaan joka aterialle. Muut tärkeät elementit perheen keittiössä ovat papu ja chili. Pavut muussataan usein tahnaksi ja tuore tai kuivattu chili pilkotaan aivan pieneksi kulhoon, josta jokainen lisää sitä sitten ruokaansa oman maun mukaan. Cristina käyttää ruoan valmistukseen puulämmitteistä hellaa. Keittiöstä löytyi myös modernimpi kaasuhella, mutta sillä ei kuulema tule läheskään yhtä hyvää ruokaa.

Kuvissa näkyvät parsat ja salaatit eivät muuten kuulu perheen päivittäiseen ruokavalioon - ne ovat pöydässä mua varten.

Aamiainen perheessä on sama joka päivä: Paputahnaa, maissitortilloja, munakasta ja juustoa, todas las mañanas. Juusto ja kananmuna ovat tärkeitä proteiininlähteitä, lihaa syödään kyllä, muttei joka aterialla.

Rakastan mangoja, ja koko Guatemalan reissu olikin mulle yhtä suupielistä valuvan makean mangomehun juhlaa, sillä satokausi oli parhaimmillaan. Tulin Sololán markkinoilta kotiin kolmen quetzalin mangoni kanssa päivitellen päässäni sitä, kuinka halvalla taas lähti. Onneksi en hihkunut mangon edullisuutta ääneen. Cristina ei osta hedelmiä, sillä ne maksavat liikaa. Myös vihannekset ovat liian kalliita - parsakaali kolme quetzalia, salaattikerä kuusi -kuuluakseen perheen päivittäiseen ruokavalioon. Joskus Cristina kävelee Sololán plazalta ylös torille vain säästääkseen yhden quetzalin bussilipun hinnasta.

Kaikesta huolimatta lähdin San Jorgesta ihan hyvillä mielin. Perheen pojat käyvät hyviä kouluja, perheen isällä on työ ja heidän talonsa on oikein kaunis ja hyvin rakennettu. Kotimajoitusprojekti tuo lisätuloja kylään, toivottavasti näin on jatkossakin. Tässä kylässä opin niin elämästä kaqchiquel-kylässä, kuin myös elämästä yleensä. Sydämellinen vastaanotto, uteliaat lapset ja ylpeys omista juurista saa mut liikuttumaan aina, kun muistelen San Jorgea, yhtä sadoista samankaltaisista pikkukylistä Guatemalan ylängöillä.

En halua ikinä unohtaa tätä fudispeliä aukiolla, iltapäivän kääntyessä iltaan. Mä kirkon portailla, usva vuorenrinteillä ja pojat pallon kimpussa. Ihan harmitti, kun äidit viimein kutsuivat lapsensa syömään ja aurinko painui mailleen.

Seuraavana päivänä mä painuin bussipysäkille päätien varteen mielessäni jo seuraava kohde. Antigua olisi loikka toiseen todellisuuteen, takaisin cappuccinojen ja vegeburritojen maailmaan.

Päätin muuten, etten julkaise kasvokuvia isäntäperheestäni. Kuvissa näkyvät ihmiset ovat siis satunnaisia linssiini osuneita kyläläisiä.

Ja ai niin, bonuksena vielä pieni kaqchiquelin sanasto - veikkaan että jos nyt opettelet nämä seuraavat fraasit ja matkaat sitten kaqchiquel-kansan luo, saatat olla ensimmäinen matkailija, joka tervehtii kyläläisiä heidän omalla kielellään.