Raidedraamaa & pettymysten Negombo | Sri Lanka

Kylläpäs nyt tuottaa vaikeuksia pinnistää nämä viimeiset tarinat Sri Lankasta. Aika juoksee hullunlailla eteenpäin ja reissuja on tämänkin jälkeen ollut jo muutama. Ei kun menoksi siis.

Viime kirjoituksessa fiilistelin junamatkaa Gallesta Colomboon. Tän rupeaman jälkeen edessä oli vielä toinen, oletettavasti lyhyempi pätkä Colombosta Negombon rantakohteeseen, jossa vietettäisiin vika yö ennen paluulentoa. Me päätettiin rykäistä myös tää väli junalla, valmiiksi rautatieasemalla kun oltiin. Virhe. Juna puksutti lähtöraiteelleen yli tunnin aikataulustaan myöhässä. Oltiin vielä aiemmin päätetty, että jätetään lounastaminen Negomboon, ja juomavesikin alkoi olla lopussa. Mulla oli univelkaa edellisyön unettomuudesta ja jalat istumisesta aivan turvoksissa. Kuitenkin hakeuduin taas istumaan, kun Negombon juna vihdoin saapui asemalle. Sen verran teki kipeetä seistä. Juu, mä oon vasta 28 -vuotias. Mutta tää on geeneissä, valitettavasti. Turpoo mitä turpoo.

Negombon junassa meille muuten valkeni, ettei ne kaikki reissulla näkemämme täydet junat välttämättä olleetkaan täynnä, vaikka jengiä roikkui ovista ja melkein ikkunoistakin. Srilankalaiset vaan tykkää roikkua oviaukossa! Siis vaikka junassa olisi tilaa peremmälläkin.

Oltiin matkattu raiteilla alle puoli tuntia, kun kolahduksen jälkeen juna pysähtyi kesken kaiken. Alkoi hirveä häslinki, lähestulkoon kaikki junan miehet hyppäsivät alas raiteille ja kerääntyivät junan etuosaan. Anna sen olla lehmä. Tai koira, jooko, mä ajattelin. No ei se ollut. Srilankalainen tapa kävellä keskellä raiteita oli ihmetyttänyt mua alusta asti, mutta jotenkin ajattelin, että ehkä ne vaan tietää, milloin juna on tulossa. Ei ne tiedä. Mun henkilökohtainen väsymyskiukkuturvotusdraamani astui hetkeksi sivuun, kun tämä juna sinetöi yhden ihmiskohtalon. Itse en halunnut katsoa, kun ruumista vietiin paareilla pois, mutta ystäväni mukaan se ei ollut edes kovin rumassa kunnossa.

Huokaisen vieläkin syvään, kun kelaan tuota hetkeä, jona junavaunullinen ihmisiä huomasi kuoleman raiteilla. Hymähdys, naurahdus, olkien kohauttelu. Ei kauhua, ei kyyneliä, ei päivittelyä tai voivottelua, vain nopea toteamus tapahtuneesta ja matka jatkuu. Kuolemankäsitys on kai vain niin erilainen uskonnoissa, joissa keskiössä on elämän kiertokulku ja uudestisyntyminen. Se oli vaan yksi elämä. Silti mietin vielä illalla sängyssäni, että mitenköhän uhrin perheelle kerrottiin tapahtuneesta. Kuka suruviestin vei, miten omaiset löydettiin, itkikö kukaan silloinkaan, kun uutiset saapuivat kuolleen kotiin?

No, sitten sinne Negomboon. Kun saavuttiin illansuussa perille, kirjaimellisesti vihasin koko paikkaa heti. Eikä vihastumiseni mennyt kuin osittain väsykiukun ja raidedraaman piikkiin. Negombo on väsynyt turistihelvetti, lukee mun matkapäiväkirjassa. Ylihintainen lounas (jotain 1500 rupiaa pienestä currylautasesta), jatkuva peräänhuutelu (venäläisiksi veikkasivat meitä useimmiten) ja turistikrääsäkaupat siinä missä muualla maassa olisi ollut hedelmäkauppa tai korkeintaan rotishoppi, sai mut vähän kiehahtamaan yli. Pettymyksen kruunasi reissun kamalin majapaikka, joka oli jotain ihan muuta kuin mitä varaussivustolla luvattiin.

Tosiaan, Negombon turistialue tuntui todella omituiselta kaikkien niiden ihanien paikkojen jälkeen, missä Sri Lankan reppureissullamme kierrettiin. Tunnelma oli väsähtänyt, miltei epätoivoinen, sillä asiakkaita ei luultavasti riitä kaikille niille palveluille, joita alueelle on turisteja varten rakennettu. Negombon rantatiellä en aistinut tippaakaan siitä lämmöstä ja vieraanvaraisuudesta, josta oltiin saatu nauttia koko matkan ajan. Missä on mun Sri Lanka? Rotikoju, hedelmäkauppa, ne hyvien ihmisten hymyt, joita Mirissassa muovituolissani silloin fiilistelin? Ehkä ne löytyy huomenna, kelasin ja yritin päättää, kumpi olisi unettomalle pienempi paha - täysillä pyörivän tuulettimen melu vai paikalleen jähmettynyt trooppinen ilma pienessä huoneessa.

Korpit huusi koko yön, mutta päätin olla mahdollisimman hyväntuulinen aamiaiselle raahautuessani. Olihan tää vika lomapäivä. Ja olihan mulla vieressä ranta ja Intian Valtameri. Ainoo vaan, että likasempaa rantaa en oo koskaan nähnyt. Muovia, lasia, pullonkorkkeja ja eläimenraatoja tuli vastaan koko mun puolituntisen rantadallailun ajan. Näissä mun kuvissa ranta näyttää ihan kivalta, muttei todella sitä ollut. En voi uskoa, että matkanjärjestäjät alkavat lennättää Suomestakin ihmisiä taas Negombon resortteihin. Sri Lankasta löytyy paljon upeampiakin paikkoja. Rannalla on resortteja vieri vieressä, mutta niiden asiakkaat pysyivät visusti aurinkotuoleillaan uima-altaalla. Vain pari hassua turistia tuli mua vastaan rannalla. Siinä vaiheessa, kun meduusa ui jalkani ohitse rantavedessä, tunnustin tappioni ja hautauduin rantapyyhkeeseen tuolissani. Tää loma oli nyt tässä.

Päästiin vielä torjumaan usean itsepintaisen kaupustelijan tuote-esittelyt ennen kuin kaiken kruunu, käärmeenlumoaja saapui luoksemme. Inhoan yli kaiken eläimillä viihdyttämistä, ja kaiken lisäksi pelkään käärmeitä henkeni edestä. Veikkaan, ettei kaverille ole vähään aikaan huutanut kukaan samalla tavalla kuin tämä yks äkänen akka Suomesta. Voi jessus, kuinka pelkäsin sillä hetkellä kun tyyppi kiskoi käärmeparan koristaan. Kaiken kaikkiaan, mun teki mieli luovuttaa koko homma ja painua huoneeseen. 

Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto hotellihuoneen ollessa vielä rantaakin kamalampi, joten jotain oli pakko keksiä. Ja me keksittiin. Hieronta! Vikat pennoset kehiin ja rentouttava hemmotteluhieronta ennen tuskaisen pitkää lentoa kotiin. Hierontapaikaksi valikoitui Jasmin Ayurvedic center, joka oli aivan mainio. Sen palveluita myydään joka kulmalla, ja kyyti paikkaan järjestyy kun vain buukkaa hoidon. Tää oli NIIN hyvä idea.

Käytiin me myös siellä oikeassa Negombon kaupungissa pikaisesti pyörähtämässä - siis siellä missä srilankalaiset elävät turismin ulkopuolista elämäänsä. Kaupungissa ei ole pahemmin nähtävää, mutta ainakaan kukaan ei huudellut meidän perään ja sain ostettua tuliaisroteja kotiin vietäväksi. Kierrettiin vielä vikan kerran hedelmätorilla ja buukattiin itsellemme mukavanoloinen tuktuk-kuski viemään meidät yöllä lentokentälle. Fiilis oli jäätävän haikea, kun tiesin että tää olisi viimeinen iltahämärä Sri Lankassa tältä erää.

Puoli yhdentoista kieppeillä tuttu kuski tuli hakemaan meidät kentälle, josta lento kohti Lontoota lähtisi aamuyöllä. Kuljetuksen sai kahdeksalla tuhannella rupialla. Hotellissamme väittivät, että hinta olisi kymppitonnin, ilkimykset. Oon vieläkin iloinen, että meille osui "viimeiseksi ihmiskontaktiksemme" sydämellinen, rehti kuski. Koska Negombon kokemuksesta huolimatta Sri Lanka oli mulle sydämellinen ja rehti. Ja kaikin puolin mieletön. 

Tiiätkö sen tuoksun, joka tropiikissa tulee aina öisin? Sen, mikä muistuttaa vähän palanutta, mutta ei kuitenkaan. En tiedä, mistä se tulee, mutta oon haistanut sen muuallakin. Joka tapauksessa, kun kiidettiin tuktukillamme yössä kohti Bandaranayaken lentoasemaa, se tuoksu hiipi taas mun nenääni. Herkistyin, olin ihan hiljaa, hengitin vielä sisääni Sri Lankan yötä. Mun elämässä on ollut paljon kotimatkoja, ja hyvä niin, mutta tää tämänkertanen saattoi tulla ihan piirun verran liian aikasin.

Alla vielä muutama otos Negombon keskustasta.