Junassa | Sri Lanka

10.3.2016 Klo 10.55 junavuoro Galle – Colombo. Matkalla Negomboon, vaihdetaan junaa ja ehkä kottuillaan Colombossa. Kottuillaan, siis syödään kottua, kasvistaikinapaistosta. Toinen supernokkela srilankalaiseen ruokaan liittyvä sanaleikki syntyi tyhjästä yhtenä aamuna kello kuusi, kun istuin silmät rähmässä sängynreunalla ja lappasin rotia suuhuni. ”Täytyyhän sitä joku roti olla!” totesin yllättyneenä itsekin järkyttävän väsyneestä nokkeluudestani. Oltiin lähdössä bongaamaan valaita, se oli meidän neljäs ja onneks vika kuuden aamu.

Tää juna ei oo niin moderni kuin se Kandyn juna, jossa matka eeppisesti alkoi kymmenisen päivää sitten. Mut oon onnellinen, et oon täs junas ja vielä peppu mukavasti penkissä. Meni viime yö nimittäin vaihteeks harakoille. Kaikki on silti ok, oon onnellinen. Juna ei puksuta, se rämisee menemään kiskoilla. Sisäseinät on maalattu mintunvihreellä, mun lempivärillä.

 

Ei saatu vierekkäisiä paikkoja, mä istuin välinpitämättömän olosen paikallisen miehen viereen. Rinkka ei mahdu hattuhyllylle, mut mun onni on rikkinäinen käsinoja, jonka ansiosta voin istuu sivuttain jalat käytävällä. Samat myyjät juoksee edestakas limupullojen ja rotikorien kanssa. Ne onnettomat, jotka nousi kyytiin Hikkaduwasta, yrittää tsempata seisomapaikoillaan hiki otsalla valuen. Sanoinko jo, että oon onnellinen istumapaikasta?

Käytävän toisella puolen istuu aasialaistyttö selfiekeppi jatkuvasti ojossa. Tytön takana rivin viimeisenä istuu nuori pariskunta, jonka pieni poika ei millään haluaisi imeä tissiä. Hymyilen naiselle, hän hymyilee takaisin. Poika tuijottaa mua pitkään, mietin, mitäköhän musta merkki hänen otsassaan tarkoittaa. Jatketaan hymyilemistä puolin ja toisin. Saan pojan nauramaan. Tätä kuvaa mä en voi ikuistaa kamerallani, piirrän sen mieleeni. Aika näyttää, pysyykö se siellä. Mutta ainakin voisin taas hetken muistaa, että tuntemattoman hymy voi pelastaa päivän.

Kaivan taas esiin yhden loputtomista eväsroteistani ja syön sen suoraan muovipussista. Kun seuraavan kerran katsahdan taakseni, naisen hymy on aavistuksen leveämpi. Ehkä mun vegeroti sai hänet ajattelemaan, että meillä on jotain yhteistä. Kaikki tän pallon ihmisii. (Matkapäiväkirjasta 10.3.2016)

Ensimmäisissä kuvissa näkyvä mies lauloi ja rummutti koko sydämestään junavaunulle. Yllätyin, kun mun käsi karkasi lompakkoon ja noukki kolikot muusikolle vaivanpalkaksi. 

Joskus jotkut ohikiitävät hetket haluaa vaan muistaa ikuisesti. Tämä junamatka, välitila kahden kaupungin välillä, kaukana kotoa, on just sellanen. Virnisteltiin poikavauvan kanssa toisillemme lopulta koko junamatkan. Kun noustiin pois Colombossa, perhe jäi junaan. Jonnekin pohjoiseen tämä juna jatkoi rämistelyään. Hetki oltiin samoilla raiteilla.

Ai niin, se merkki pojan otsassa oli selvitettävä: Musta bindi eli kastimerkki piirretään perinteisesti hindulaisuudessa lapsen otsaan torjumaan pahan silmää. Kiitos taas kerran, kuukkeli.