Tajuttiin vasta sisällä temppelissä, että oltiin ainoat, joilla on vielä kengät jalassa. Nopeasti hyppäsin pois fläbäreistäni. Myöhemmin seuraavana iltana meille kerrottiin, että temppelialueella ollaan ilman kenkiä siksi, että voidaan tuntea maan eri muodot, tuntumat, pinnat ja lämpötilat. Myös hattu otetaan pois, jotta yhteys ympäristöön olisi syvempi.
Kävellään pitkin pitkää hiekkatietä, joita molemmin puolin reunustaa myyntikojut. Tarjolla on lootuksenkukkia ja öljypulloja. Ollaan jäädä kirjaimellisesti lapsilauman jalkoihin. Lapsilla on koulupuvut ja kaikilla tytöillä saparot. Tytöt vilkuilee meitä uteliaina. Lehmät aterioivat roskatynnyreistä.
Perillä hiekkatien päässä meitä odottaa suuri valkoinen temppeli, jota kaikki paikallaolijat näyttävät kiertävän myötäpäivään. Liitytään joukkoon. Kun ollaan päästy kierros loppuun, haluan istua alas. Ihan vaan hiljentyä seuraamaan, kuinka kävijät rukoilevat ja asettelevat lootuksenkukkia alttarille. Ilta alkaa taittaa lilan ja oranssin sävyihin, fiilis on taianomainen. Mun viereen istuu perhe, jonka lapset yrittää jutella vähän englanniksi. Perheen 7 -vuotias tytär on todella kaunis. Kun perhe jonkin ajan kuluttua nousee ja lähtee, jään katsomaan tytön perään. Toivon hiljaa, että tytön kaikki unelmat kävisivät toteen.
Kun kävellään takaisin kohti porttia, lehmät nostaa katseensa roskatynnyreistä hetkeksi ja jatkaa sitten kiireetöntä mutusteluaan. (Matkapäiväkirjasta 4.3.2016)
Kataragaman kuuluisin ja ehkä ainoa nähtävyys on Kataragaman temppelialue, joka koostuu useiden eri uskontojen pyhäköistä. Ajatus temppelialueesta, joka toivottaa tervetulleiksi niin muslimit, hindut kuin buddhalaiset, tuntui musta melkein liian pasifistiselta ollakseen totta, vaikka kyllähän maailmassa on muitakin paikkoja, jotka ovat tärkeitä samaan aikaan eri uskonnoille. Temppelialue on laaja ja haasteellinen hahmottaa, jos sitä ei ole muistanut hieman tutkiskella etukäteen - kuten meille kävi. Opaskirjaahan tällä matkalla ei ollut mukana ja netin toimivuus asteikolla yhdestä kymmeneen oli noin yksi ja puoli, joten tän postauksen otsikko voisi yhtä hyvin olla ummikot temppelillä. Pukukoodi eli polvet ja olkapäät peitossa oli sentään meille ennalta tuttu, ja kengät jalasta potkaistuani toivoin, että mun etikettivirheet olisivat siinä.
Tämän iltapäivän temppelivierailuamme Kataragamassa väritti satunnainen arvailu siitä, minkä uskonnon pyhäkkö milloinkin ohitettiin, kun englanninkieliset opasteet loistivat poissaolollaan. Pieniä pyhäkköjä näytti olevan siellä täällä jo ennen kuin astuimme sisään elefantein koristellun aidan ainoasta portista. Maha Devale, eli alueen hindupyhäköistä tärkein, avautui eteemme. Päätimme kuitenkin vielä jatkaa matkaa pitkin leveää hiekkatietä ja katsoa, mihin se johtaa. Satapäinen koululaisryhmä vyöryi kikatellen ohitsemme. Molemmin puolin tietä kojut vieri vieressä kauppasivat öljypulloja ja lootuksenkukkia. Kun vihdoin pääsimme tien päähän, nousi taivaanrantaa vasten suuri valkoinen rakennus. Olimme tulleet buddhalaiselle temppelille, Kiriveheralle. Paikallaolijat kiersivät temppeliä myötäpäivään, ja liityimme joukkoon.
En muista, paljon kello oli, kun istuttiin alas Kiriveheran aidan seinustalle, mutta puoli seitsemän seremonian alkamiseen oli vielä aikaa. Ystäväni lähti metsästämään vesipulloa kuivien kurkkujemme pelastukseksi. Mä jäin tunnelmoimaan iltaa. Nautin illan seesteisestä tunnelmasta ja väritin ohikulkeville ihmisille elämäntarinoita mielessäni. Lootuksenkukka jos toinenkin jätettiin alttarille ja öljyä valutettiin temppelin nurkassa olevaan suureen öljylamppuun, joka edustaa buddhalaisuudessa elämää. Pian viereeni istui perhe, josta kirjoitin matkapäiväkirjaani kappaleen. Etten unohtaisi äitiä, isää, kolmea lasta ja isoäitiä, jotka leveästi hymyillen istuutuivat viereeni. Yritin harjoitella tasapuolisesti what is your name -keskustelua kaikkien lasten kanssa, mutta lapsia kiinnosti enemmän mun kolibritatska. Mitäköhän Sri Lankassa ajatellaan tatuoinneista? Ei tullut kysyttyä.
Olin vaipunut tyytyväiseen, observoivaan tilaan, josta luopuminen tuntui vähintäänkin raskaalta. Kello alkoi kuitenkin lähestyä puolta seitsemää, eikä seremoniasta näkynyt merkkiäkään. Frendi oli jo muutamaan kertaan pahaenteisesti veikkaillut, että oltais väärässä paikassa. Ja niinhän me oltiin. Kello löi puoli seiska ja temppelin meno jatkui muuttumattomana. Voihan. Alue on niin suuri, että pelkäsin meiän missaavan koko seremonian, missä ikinä se järjestettäisiinkin.
Lähdettiin askeltamaan takaisin samaan suuntaan, mistä tultiinkin. Lähestyessämme Maha Devalea, Skandalle eli Shivan pojalle omistettua hindutemppeliä, alkoi hidastempoinen mutta rytmikäs musiikki voimistua. Bingo, ajattelin. Iltaseremonia eli evening puja onkin hindulainen traditio. Temppelimaa oli täynnä hedelmävateja piteleviä ihmisiä. Jotkut pitelivät käsissään palavaa kookospähkinää. Palanut kookos heitetään maahan ja sen toivotaan halkeavan kahtia hyvän onnen merkiksi. Pihan laidalla pöydät notkuivat uhrilahjoista.
Pimeys oli jo laskeutunut kun vihdoin uskaltauduimme asettua temppeliin vievään jonoon. Englantia osaamaton mies viittoili kädessä roikkuvia sandaalejamme kohti useasti, ennen kuin ymmärrettiin että ne tulisi jättää temppelin ulkopuolelle. Mitään omaa paikkaa kengille ei ollut, joten jätettiin ne vaan maahan ja toivottiin löytävämme ne samasta paikasta myöhemmin. Olen aiemmin osallistunut balilaisiin seremonioihin, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden. Olikin iso ylläri, että tämä rituaali oli ohi sekunneissa. Sisään, pysähdys Bramiinin eli hindupapin edessä, siunauksen vastaanotto ja ulos temppelistä. Jono liikkui sukkelaan, mutta kasvoi silti jatkuvasti pihamaalla.
Jos emme olisi olleet niin janoisia, olisimme varmasti jäänet pidemmäksikin aikaa ihmettelemään iltaa temppelillä. Janotti itse asiassa näköjään niin kovasti, että seremoniasta ei löydy yhtään kuvaa mun kamerasta. Lähdettiin takaisin kohti Manik Ganga -jokea ja sen yli vievää siltaa koukaten vielä moskeijan kautta. Moskeija sijaitsee lähinnä alueen uloskäyntiä ja on todella vaatimaton ja hiljainen muihin pyhäkköihin verrattuna. On kuitenkin todella mielenkiintoista, miten sama maaläntti tässä eteläsrilankalaisessa pikkukaupungissa on niin keskeinen kolmelle eri uskonnolle.
Tämän iltapäivän temppelivierailuamme Kataragamassa väritti satunnainen arvailu siitä, minkä uskonnon pyhäkkö milloinkin ohitettiin, kun englanninkieliset opasteet loistivat poissaolollaan. Pieniä pyhäkköjä näytti olevan siellä täällä jo ennen kuin astuimme sisään elefantein koristellun aidan ainoasta portista. Maha Devale, eli alueen hindupyhäköistä tärkein, avautui eteemme. Päätimme kuitenkin vielä jatkaa matkaa pitkin leveää hiekkatietä ja katsoa, mihin se johtaa. Satapäinen koululaisryhmä vyöryi kikatellen ohitsemme. Molemmin puolin tietä kojut vieri vieressä kauppasivat öljypulloja ja lootuksenkukkia. Kun vihdoin pääsimme tien päähän, nousi taivaanrantaa vasten suuri valkoinen rakennus. Olimme tulleet buddhalaiselle temppelille, Kiriveheralle. Paikallaolijat kiersivät temppeliä myötäpäivään, ja liityimme joukkoon.
En muista, paljon kello oli, kun istuttiin alas Kiriveheran aidan seinustalle, mutta puoli seitsemän seremonian alkamiseen oli vielä aikaa. Ystäväni lähti metsästämään vesipulloa kuivien kurkkujemme pelastukseksi. Mä jäin tunnelmoimaan iltaa. Nautin illan seesteisestä tunnelmasta ja väritin ohikulkeville ihmisille elämäntarinoita mielessäni. Lootuksenkukka jos toinenkin jätettiin alttarille ja öljyä valutettiin temppelin nurkassa olevaan suureen öljylamppuun, joka edustaa buddhalaisuudessa elämää. Pian viereeni istui perhe, josta kirjoitin matkapäiväkirjaani kappaleen. Etten unohtaisi äitiä, isää, kolmea lasta ja isoäitiä, jotka leveästi hymyillen istuutuivat viereeni. Yritin harjoitella tasapuolisesti what is your name -keskustelua kaikkien lasten kanssa, mutta lapsia kiinnosti enemmän mun kolibritatska. Mitäköhän Sri Lankassa ajatellaan tatuoinneista? Ei tullut kysyttyä.
Olin vaipunut tyytyväiseen, observoivaan tilaan, josta luopuminen tuntui vähintäänkin raskaalta. Kello alkoi kuitenkin lähestyä puolta seitsemää, eikä seremoniasta näkynyt merkkiäkään. Frendi oli jo muutamaan kertaan pahaenteisesti veikkaillut, että oltais väärässä paikassa. Ja niinhän me oltiin. Kello löi puoli seiska ja temppelin meno jatkui muuttumattomana. Voihan. Alue on niin suuri, että pelkäsin meiän missaavan koko seremonian, missä ikinä se järjestettäisiinkin.
Lähdettiin askeltamaan takaisin samaan suuntaan, mistä tultiinkin. Lähestyessämme Maha Devalea, Skandalle eli Shivan pojalle omistettua hindutemppeliä, alkoi hidastempoinen mutta rytmikäs musiikki voimistua. Bingo, ajattelin. Iltaseremonia eli evening puja onkin hindulainen traditio. Temppelimaa oli täynnä hedelmävateja piteleviä ihmisiä. Jotkut pitelivät käsissään palavaa kookospähkinää. Palanut kookos heitetään maahan ja sen toivotaan halkeavan kahtia hyvän onnen merkiksi. Pihan laidalla pöydät notkuivat uhrilahjoista.
Pimeys oli jo laskeutunut kun vihdoin uskaltauduimme asettua temppeliin vievään jonoon. Englantia osaamaton mies viittoili kädessä roikkuvia sandaalejamme kohti useasti, ennen kuin ymmärrettiin että ne tulisi jättää temppelin ulkopuolelle. Mitään omaa paikkaa kengille ei ollut, joten jätettiin ne vaan maahan ja toivottiin löytävämme ne samasta paikasta myöhemmin. Olen aiemmin osallistunut balilaisiin seremonioihin, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden. Olikin iso ylläri, että tämä rituaali oli ohi sekunneissa. Sisään, pysähdys Bramiinin eli hindupapin edessä, siunauksen vastaanotto ja ulos temppelistä. Jono liikkui sukkelaan, mutta kasvoi silti jatkuvasti pihamaalla.
Jos emme olisi olleet niin janoisia, olisimme varmasti jäänet pidemmäksikin aikaa ihmettelemään iltaa temppelillä. Janotti itse asiassa näköjään niin kovasti, että seremoniasta ei löydy yhtään kuvaa mun kamerasta. Lähdettiin takaisin kohti Manik Ganga -jokea ja sen yli vievää siltaa koukaten vielä moskeijan kautta. Moskeija sijaitsee lähinnä alueen uloskäyntiä ja on todella vaatimaton ja hiljainen muihin pyhäkköihin verrattuna. On kuitenkin todella mielenkiintoista, miten sama maaläntti tässä eteläsrilankalaisessa pikkukaupungissa on niin keskeinen kolmelle eri uskonnolle.
Tällaisen länsimaalaisen matkailijan silmin Kataragamassa uskonnot tuntuvat elävän sovussa keskenään, kun katukuvaan mahtuu etenkin hindulaisuuden kuin buddhalaisuuden symboleja vieri viereen. Tunnelma kaupungissa on hengellinen, mikä varmaan osaltaan edesauttaa tätä fiilistä. Myönnän kuitenkin tähän samaan hengenvetoon, että aika pinnalliseksihan tämä kokemus eri uskonnoista ja niiden yhteiselosta parin viikon Sri Lankan reissulla kokonaisuudessaan jäi. Maalla on kuitenkin rankka lähihistoria, kun sisällissodassa hindulaiset tamilit ja buddhalaiset singaleesit olivat vastakkain. Onneksi tällä hetkellä rauha on maassa, toivotaan tietenkin sydäntemme pohjasta, että tilanne jatkuisi yhtä vakaana tulevaisuudessa.
Oon sitä tyyppiä, jolle paras nähtävyys on tarpeeksi erilainen arki, jota saan vaan ihmetellä sivusta. Mulle Kataragamasta jäi päällimmäisenä mieleen just tää hengellinen tunnelma pimenevässä illassa sekä uteliaat, käsikynkässä kävelevät koululaistytöt. Kataragama on just sellainen paikka, johon palaisin mielelläni, mutta jonne jo sieltä lähtiessäni tiedän, etten todennäköisesti kuitenkaan koskaan palaa. Oon kuitenkin erittäin tyytyväinen siihen, että tää hassu, pieni kaupunki tuli valittua meidän matkareitille. Ja vielä olisi jäljellä kauan odotettu Yalan safari, ennen kuin jatkaisimme taas matkaamme eteenpäin.
Puja -seremonia järjestetään Maha Devalen temppelillä kello 18.30 alkaen päivittäin.
Puja -seremonia järjestetään Maha Devalen temppelillä kello 18.30 alkaen päivittäin.
Lähteenä käytin:
Buddhism Q & A. http://indianabuddhistvihara.org/buddhist-q--a.html
Kataragama temple map. http://kataragama.org/pix/kgama_map.jpg
Lakpura Travels. https://www.lanka.com/about/destinations/kataragama/
Kataragama.org. http://kataragama.org/kataragama-puja.htm
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti