Antigua B/W

Kaksi Antigualle, Guatemalan entiselle pääkaupungille omistettua päivää ovat jo ohi, ja kirjoittelen tätä tekstiä Cobán -nimisessä kaupungissa suunnilleen keskellä Guatemalaa (kai). Palelen riippukeinussa peiton alla, ihan suomenkesämeininki siis.

Sen tarkemmin nyt tässä välissä Antiguan päivien kuvailuun tai ylipäätänsä mihinkään syvällisempään selostukseen matkan kulusta sortumatta haluan julkaista muutamia mustavalkokuvia tästä Unescon maailmanperintökohteesta. Antiguaa sanotaan Keski-Amerikan parhaiten säilyneeksi kolonialistiseksi kaupungiksi ja sen viivotinsuorat mukulakivikadut tosiaan kielivät konkistadorien vaikutuksesta kaupungin syntyyn. Vaikka Antiguan kivitalojen julkisivut loistavat sateenkaaren väreissä, tykästyin kovin siihen, miltä mesta näyttää mustavalkoisen filtterin läpi. 

Guatemalaa ja kohteitamme tuun käymään tiukemmin läpi vasta matkan jälkeen. Ei täältä reissun päältä kannata tuhlata aikaa kännykällä räpeltämiselle saatikka jättää postauksia puolitiehen matkaväsyn tai ajanpuutteen takia. Välillä on kuitenkin kiva päivittää fiiliksiä reissun aikana - sellaisissa postauksissa on aina omanlaisensa, inspiroitunut lataus.  

Nyt kuitenkin luvatut mustavalkoräpsyt Antiguasta, sitten iltapala ja punkkaan, huomenna matka jatkuu Floresin kaupunkiin.

Paras peli ikinä | Guatemala

Saavuin torstaina iltapäivästä San Jorgen kylään, joka sijoittuu jonnekin Panajachelin ja Sololán väliin. Matka Panajachelista kylään taittui nelivedon lavalla hiukset hulmuten. Auto jätti mut keskelle kylää, kirkolle tietenkin. Kiersin kaikki aukion kaupat läpi löytääkseni Mayan Experience homestayn koordinaattorin. Vanha, kultahampainen mies opasti perille perheeni luo ja pian heitin rinkkani uskonnollisilla symboleilla kuorrutetun huoneen lattialle.

Täällä kylässä mulla on ollut vaan aikaa. Istua terassilla ja katsella ylös mäkeen puskevia paikallisia. Nauraa pikkutytöille, jotka yrittää laskea asfaltoitua tietä alas tyhjän vesitankin puolikkaalla. Arvuutella kyyryselkäisen naisen ikää - naisen letit ulottuvat lähes polvitaipeeseen asti. On todellista luksusta, että on aikaa tuhlattavaksi. Voi antaa sen vaan valua sormien välistä ja painua päikkäreille. Euroopassa tapahtuu kauheuksia, mä oon piilossa guatemalalaisessa pikkukylässä ja syön aamiaiseksi maissitortilloja paputahnalla.

Kun pullovesi loppui, oli sitä lähdettävä hakemaan aukion laidan kioskista. Aukiolla on peli käynnissä. Tahattomalla automaatiolla jään seuraamaan. Peli on suorastaan koukuttavaa - nopeita suunnan muutoksia, suuria tunteita, naurua, aitoa pelaamisen riemua. Välillä palloja on useempi kentällä, ei haittaa. Paras peli ikinä.

Mammojen pyykkiranta | Guatemala

Atitlán ja sen kylät on kohdelleet meitä erinomaisesti. Neljä yötä San Pedrossa on nyt nukuttu (vaihtelevalla menestyksellä, viime yönä vetelin ysituntiset, jee!). Tässä pikkukylässä on ollu kaikki mitä mä tarvitsin potkaistakseni lomareissun käyntiin - sopivan vaatimattomat mut enemmän kuin riittävät palvelut, pienet välimatkat naapurikyliin, herkullista ruokaa, lungi meininki ja ihanan tervetullut fiilis myös paikallisväestön puolesta. Niin ja poreallas.

San Pedron lisäksi ollaan vierailtu hippimeininkiin kallellaan olevassa San Marcosissa sekä alueen suurimmassa kylässä Santiagossa. 

Santiago oli ihan extempore, ja onneks käväistiin, sillä oisin voinut jäädä vielä tunneiksi istumaan kylän keskusaukiolle katselemaan leikkiviä lapsia, hymyilemään typerästi vanhoille herrasmiehille olkihatuissaan ja osoittamaan sanatonta ihailua rouville, jotka kantoivat päänsä päällä vadissa päivän satoa torille myytäväksi. Atitlánin alue on maya-intiaanien kotiseutua. Tänään jatkan matkaa toiselle puolen järveä, kotimajoitus odottaa ja toivottavasti opin paljon uutta näistä hymyilevistä ihmisistä.

Hotlalla oon seurannu päivä toisensa jälkeen, kun mammat pyykkää rantavedessä perheensä pyykit. Aamusta myöhäiseen iltapäivään joku on jatkuvasti hankaamassa kirjavaa kangasta kiveä vasten ja puristamassa pesuvesiä vaatteista pois. Sitten vaatteet lentää saaviin ja saavi nousee kevyesti pään päälle, kuinkas muutenkaan.

Musta tuntuu, et täällä ei oo viikonpäiviä. On vaan aamuja ja järvi, joka on aina aamun sarastaessa paikoillaan. Ehkä oon väärässä, ehkä rouvilla on tarkat päivät. Pyykkipäivät.

Ps. Aamulla kun tein jumpan NÄISSÄ maisemissa, hotellin talkkari kysy multa ystävällisesti naama peruslukemilla, että eikö tuollainen rehkiminen väsytä. Olin hetken hiljaa, vilkaisin järvelle ja sanoin, että tavallaan juu. Mitä tohon voi oikeen vastata, kulttuurissa jossa kunnosta pidetään huolta raskaalla työllä, jos pidetään. Virnisteltiin vielä iteksemme molemmat. Mä sille, kuinka ikinä voisin väsyä tällaisiin treenimaisemiin, talkkari varmaankin huvittavalle punanaamaiselle gringalle, joka vapaaehtoisesti laittaa itsensä hikoilemaan. Pääasia kai, et molempia hymyilytti.

5:49 AM | Guatemala

Yks aikaerovammanen täältä maapallon toiselta puolelta moi vaan.  Kyllähän tän näinkin voi tehdä, hipsiä aamu toisensa jälkeen autiolle terassille ja yrittää väsyneenä hengitellä selkään taas ryhtiä. Tuijottaa järven lähes tyyntä pintaa ja jäädä odottamaan auringon ensi säteitä. Sanoinkuvaamattoman kaunis Atitlán -järvi oli paikallaan tänäkin aamuna, mutta kyllä nyt yli kuuden tunnin yöunet vois pikku hiljaa alkaa tehdä hyvää.

Muuten täällä menee loistavasti. Ollaan vaihdettu kymmeniä buenas -tervehdyksiä vastaantulijoiden kanssa, paijailtu katukoiria, juhlittu allekirjoittaneen synttäreitä ja haudattu yks tulivuorelle kiipeämisidea. Ei vaan jaksa. Kyllähän noita tulivuoria Guatemalassa riittää.

Tänään on vuorossa lisää järvenrantakyliä ja ehkä joku ujo pulikointi Atitlánissa. Jos vaan tarkenee. Ja vaikkei tarkenis, pitäis tän rannan ainakin olla sellanen ranta lähes autio.

Maailmalle kirjojen avulla - muutamia kirjasuosituksia kesälukemiseksi

Yksi parhaista keinoista lieventää tai lietsoa - ihan kummin vain - matkakuumetta on mielestäni lukeminen. Hyvän kirjan avulla voi matkustaa sellaiseen maailmankolkkaan, jossa ei edes ole osannut haaveilla käyvänsä. Kirjat sivistävät, sykähdyttävät ja suurentavat maailmankuvaa siinä missä matkailukin. 

Koska löydän itseni aika ajoin kirjaston hyllyjen välistä tai netin syövereistä tuskailemasta takuuvarmasti lukemisen arvoisten kirjojen etsimisen vaikeutta, ajattelin jakaa blogissani muutaman lukuvinkin, jospa vaikka sinä kaipaisit kesälukemista. Mun mielestä parhaat kirjat vievät kauas pois arjesta ja omista ympyröistä - eli useimmiten kaukomaille. Kirja voi käsitellä kevyitä tai vakavampiakin teemoja, mutta ihan hömppää mun lukulistalle ei yleensä päädy. Tässä nyt joka tapauksessa joitain mun mielestä lukemisen arvoisia teoksia, ihan satunnaisessa järjestyksessä. Kirja-arvostelut jätän niille, jotka paremmin sellaisia osaavat ja tykkäävät laatia. Kerron kuitenkin jokaisen kirjan kohdalla maan, jonne pääset sen sivuilta seikkailemaan.

Gaile Parkinin kirjoista Kigalin kakkukauppa sijoittuu Ruandaan, Kigalin kakkukauppa muuttaa taasen Zwasimaahan. Molemmat ovat kevyttä, helppolukuista ja oivaltavaa kuvausta arjesta ja elämästä näissä Afrikan maissa.

Khaled Hosseinin tuotannosta etenkin Leijapoika on jäänyt mieleeni. Muistan, kuinka en pystynyt lopettamaan lukemista, istuin ja luin, laitoin ruokaa ja luin, kävelin jopa jännityksestä ympyrää olohuoneen lattialla ja ahmin kirjan sivuja kyyneleet valuen. Lukemistani Hosseinin kirjoista Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuvat Afganistaniin, Ja vuoret kaikuivat osin Afganistaniin ja osin länsimaihin.

Fabio Gedan Krokotiilimeri vie myöskin Afganistaniin ja myöhemmin pitkälle pakomatkalle lähi-idän läpi Eurooppaan. Luin kirjan jo ennen kuin nykyinen pakolaisten virta Eurooppaan alkoi, ja sen pakotarina palannut mieleeni monta kertaa lukemisen jälkeen.

Chimamanda Ngozi Adichien tuotanto on mielestäni täysi kymppi. Puolikas keltaista aurinkoa on paksu romaani, jonka toivoin pituudestaan huolimatta jatkuvan ikuisesti. Tätä Biafran sodasta kertovaa, Nigeriaan sijoittuvaa teosta ei turhaan ole hehkutettu. Myös muut Adichien kirjat - Purppuran punainen hibiscus (Nigeriassa), Huominen on liian kaukana (Yhdysvalloissa) ja Kotiinpalaajat (Nigeriassa ja Yhdysvalloissa) oli mun mieleen. 

Cecilia Samartinin tuotanto vie ihanasti espanjankieliseen maailmaan (vaikka luinkin kaikki kirjat suomeksi). Ensimmäinen lukemani Samartinin kirja Nora & Alicia sijoittuu vallankumousajan Kuubaan ja sai toden totta mut pohtimaan, haluanko edes koskaan matkustaa tähän saarivaltioon... Kaunis sydän taas on El Salvadorista, köyhistä oloista Yhdysvaltoihin päätyneen Anan tarina. Samartinin kirjoittaman trilogian osat El Peregrino, La Peregrina ja Los Pegerinos taas sijoittuvat Espanjaan (ja osin myös Jenkkeihin) ja raottavat myös mystisen mustalaiselämän verhoja. Kantsii ehdottomasti lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä!

Jostain syystä oon valinnut kirjaston hyllyiltä usein Afrikkaan sijoittuvia teoksia. Johtuukohan siitä, että tää manner on multa vielä vierailematta? Gil Courtemanchen Kigalin sunnuntait on kaunistematon kuvaus Ruandan kansanmurhasta, ja Calixhe Beyalan Asseze afrikkalainen kertoo afrikkalaistytön (en muista, mainittiinko tarkempaa maata, mutta kirjailija on Kamerunista) tarinan maaseudun hökkelistä suurkaupungin kautta Pariisin kaduille. NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet - kirjan tarina on hämmästyttävän samankaltainen Beyalan kirjan kanssa - köyhyydestä irti pyristely ja maastamuutto taitaa olla aika yleisiä teemoja afrikkalaisessa kirjallisuudessa. Tai ainakin siinä, jota meillä Euroopassa julkaistaan.

Just pari päivää sitten käänsin José Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi -nimisen kirjan vikan sivun. Valitsin teoksen hyllystä ihan sen perusteella, että se sijoittuu Lissaboniin, ja huomasin vasta puolessa välissä, että kirjailijahan on saanut nobelin kirjallisuuspalkinnon. En yleensä lue tämän tyyppisiä (vanhahtavaa, ajatuksenvirran synnyttämää tekstiä) kirjoja, mutta tätä en voinut jättää kesken. Kirjassa Lissabon on todella vahvasti läsnä, melkeen kuin yksi päähenkilö, ja oli ihana päästä kulkemaan yhden suosikkikaupunkini kaduille sohvalta käsin!

Tää postaus on tosiaan ajastettu, sillä sain tekstin tempaistua loppuun just ennen Guatemalaan lähtöäni. Nyt reissussa mulla on mukana Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen, joka sijoittuu aika lähelle reissumaisemia eli Meksikoon. Oisin halunnut löytää jotain Guatemalaan sijoittuvaa, mutta vaihtoehtona oli sen verran raskaan oloisia, sisällissotateeman ympärille asettuvia teoksia, että päädyin jättämään ne myöhemmäksi.

Reissukirjan valinta ei muuten oo aina helppoa. Viime kesänä Indonesiassa mulla oli useampikin kirja mukana, mutta en saanut niistä yhtään luettua! Aika ja paikka oli niin vääriä, koska kaikki kirjat sijoittui a) väärälle maantieteelliselle alueelle, b) väärään ilmastovyöhykkeeseen (haluutko lukea palmun alla jostain lumimyrkystä?) tai c) käsitteli jotenkin ihan vääränlaisia teemoja, kuten senhetkiseen mielentilaan liian yltäkylläistä elämää. Mun on nimittäin jotenkin tosi vaikea lukea niin sanotusti ekan maailman ongelmiin pureutuvia teoksia silloin, kun matkustan jossain, jossa ihmiset näyttää mun silmiin pärjäävän paljon vähemmälläkin.

Mites sinä? Käykö opus kuin opus reissuseuraksi, jos se vaan on tarpeeksi hyvä, vai kärsitkö samankaltaisesta väärän miljöön dilemmasta, kuin mä? 

PS. Yritän päästä päivittämään reissutunnelmia blogiini myös matkan aikana, mutta saa nähdä miten käy... Instagram -tililleni nina_hannele kyllä ilmestyy varmasti kuva jos kolmaskin.

IGTT: Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa - kevyttä pohdintaa Suomen matkailullisesta potentiaalista

Instagram Travel Thursdayn heinäkuisena teemana on tällä kertaa kotimaan matkailu. Hieno teema, ajattelin heti, mutta mulla ei taida olla aiheeseen liiemmin mitään avartavaa sanottavaa. Olen nimittäin kotimaan matkailun höyhensarjalainen, oikea surkimus suorastaan - aikuisiän reissut Suomen rajojen sisäpuolella muualle kuin vanhempieni mökille voi oikeasti laskea yhden käden sormilla. Enkä muuten ole mitenkään erityisen ylpeä tästä tilanteesta, mutta minkäs teen - just nyt mun elämässä priorisoidaan ulkomaanmatkoja. 

Voisin toisaalta kirjottaa jotain Helsingistä, kotikaupungistani? Kuviakin oon instassa julkaissut. Njääh, ei nyt kuitenkaan. Entä yleistä Suomen kesän hehkutusta kuvien muodossa? Juuei. Sitten sain idiksen - pohdinpa vähän kuvapostauksen muodossa rakkaan kotimaani matkailupotentiaalia ja heittäydynpä niin rohkeaksi, että kysyn: Onko Suomen matkailullista potentiaalia hyödynnetty oikeasti riittävästi? 

Tai oikeastaan kysymys kuuluisi: Nähdäänkö me suomalaiset oman maamme potentiaali? Mun ei oo nimittäin tarkotus ottaa kantaa mihinkään taloudellisiin/elinkeinollisiin/yhteiskunnallisiin resursseihin, vaan kepeästi pohtia, miten kaunista maatamme voisi esitellä matkailijoille. Ja kuten jo sanoin, oma kokemus etenkin kotimaisista matkailupalveluista on aika suppea - kerro ihmeessä, jos tiedät mainitsemisen arvoisia matkailuyrityksiä olevan olemassa! Alla viisi teemaa, jotka tulivat mieleeni kun selasin omia Suomi-kuviani instaelämäni varrelta.

1. Metsä

Ensimmäisenä mulle tulee mieleen ihan tavallinen, suomalainen metsä. Ei siis välttämättä mikään kansallispuisto tai edes luonnonpuisto, vaan vaikkapa ihan Stadin keskuspuiston metsä. Meille niin arkipäivää, mutta monelle ulkomailta saapuvalle vieraalle ei. Jos mä olin jussina mökillä ihan plääh, ja hiivatin hyttyset, voi ulkkis huokailla onnesta koivujen siimessä. Trooppiselta alueelta kotosin oleva voi nähdä askeettisen metsämme todella eksoottisena, ja miljoonakaupungin asukas ihmettelee, miten lähellä ihmisiä metsä Suomessa kasvaa.

Mä tiiän, että kansallispuistoja ja luonnonpuistoja markkinoidaan osana Suomen matkailua, mutta miks mulla on sellanen fiilis, että ihan tavallinen metsämaisema on unohdettu kokonaan? Ei aina tarvii mennä merta edemmäs... metsään.

Alla olevat kuvat on napattu Mustikkamaalta Korkeasaaren kupeesta ja Kumpulasta.

2. Hiljaisuus 

Tää on ihan mun lemppari. Suomi on hiljainen maa - paitsi silloin kun voitetaan euroviisut tai lätkän MM, mutta nämä on ihan spesiaalikeissejä. Melkein kymmenen vuotta sitten istuin Olympiastadionin viereisillä kallioilla ecudorilaisen vieraani kanssa ja tämä ihmetteli, miten maamme suurin kaupunki voi olla näin hiljainen. Jostain Manskulta kuului vaan ratikan verkkainen kolina kiskoilla. En ollut koskaan aiemmin ajatellut asiaa, mutta näinhän se on - maalla tai kaupungissa, meillä ei pyritä syyttä suotta aiheuttamaan ääniä, hiljaisuus saa olla.

Mielestäni suomalainen hiljaisuus on vielä jotenkin erityislaatuista - se ei ole painostavaa, se on jotenkin luonnollista, siinä on hyvä olla. Ja koska hiljaisuus on maailmassamme katoava "luonnonvara", voisi tätä käyttää enemmänkin matkailumarkkinoinnissa. 

Viime kesänä Balilla osallistuin joogatunnille tunnetussa Yoga Barn -studiossa, jonka salin lasiseinän takaa avatui paratiisimaisema. Siellä sain idean: Miten siistiä ja eksoottista voisikaan olla joogatunti lumivaipan keskellä, kaamoksen hämärässä? 

3. Tarinat/ perinteet /tapahtumat

Lattareilla on karnevaalit, kiinalaisilla lohikäärmetanssit, ruotsalaisillakin melkein joka vuosi euroviisut (anteeksi stereotyyppiset esimerkit) , mutta meillä ei Suomessa tapahdu mitään hypetyksen arvoista! Väärin. Me ei vaan hypetetä. Oikeastihan meillä on vaikka mitä perinteisiä, moderneja ja älyttömiäkin tapahtumia, joista voisi puhua suuremmalla ylpeydellä. Mitä väliä. jos menee vähän överiksi? Kun esittelin vaihto-oppilasvuonna Espanjassa Suomen kesätapahtumia, jäi ilmakitaran MM-kisat parhaiten tyyppien mieleen. Onneks saunakulttuurilla ylpeilemiseen on vihdoin Löylyn myötä herätty ainakin Helsingissä - oli jo aikakin.

Toisaalta kyse ei tarvitse olla edes mistään kovin organisoidusta tai kaupallisesta. Istuin mökkirannassa jussina ja kuuntelin sontsan alla järven toiselta puolen kuuluvaa laulua - mökkikylän asukkaat ne siellä veisasi suuren, rakkaudella kasatun kokkonsa ympärillä niin kuin joka vuosi. Jopa mulle, kaupunkilaiskakaralle, homman seuraaminen tuntui eksoottiselta ja sai hymyn huulille. 

4. Talvi

Tää on ehkä vähän vaikee - ja en nyt puhu talvesta Lapista, jossa en ole ikävä kyllä edes koskaan käynyt. Jo silloin, kun opiskelin matkailua, puhuttiin paljon sesonkimatkailun haasteista ainakin Helsingin seudun matkailussa. Tänne on helppo houkutella kesällä, mutta millä ilveellä matkailijat saadaan innostumaan Etelä-Suomesta talviaikaan? Suomelinnan lautta kulkee talvellakin on aika säälittävä ongelmanratkaisuyritys.

Olin ihan kikseissä, kun tammikuussa käytiin testaamassa Uunisaaren saunasunnuntai. Lunta oli hiljan tullut tupaan oikein olan takaa ja pikkupakkasta väritti kuulaan keltainen aurinko taivaanrannassa. Täydellistä! Helsinki on maailman kaunein kaupunki! Ja kun lumi seuraavalla viikolla vaihtui loskaan ja aurinko sitkeään harmaaseen pilvipeitteeseen, oltiin kai niin sanotusti ongelman ytimessä. Jyynevönou, millaista säätä se huomenna pukkaa. 

Silti talvi täytyy nähdä voimavarana, koska se ei lähde pois. Voisko joku Pääkkönen seuraavaksi perustaa vaikka talvivaate- ja varustevuokraamon, jotta saataisiin ainakin matkailijoiden varustus säänkestäväksi? Etenkin Visit Finlandin hamuamat stopover-matkailijat voisivat oikeasti tarvita tällaista palvelua.

5. Helsinki

Kirjoitanpas ihan pikkuisen sittenkin Helsingistä (muutenkin tässä oikolukiessa huomasin, että postauksesta tuli sitten kuitenkin tarkoituksettomasti vähän Helsinki-keskeinen, täällä kun asustan). Nimittäin kun nyt leikin tätä leikkiä, jossa näen kotimaani ulkopuolisen silmin, voin todeta, että Helsinkihän on ihan yhtä hyvä vaihtoehto kaupunkilomalle kuin mikä tahansa muukin kaupunki tällä kontinentilla! Helsingistä löytyy koko ajan lisää tekemistä niin lokaaleille kuin matkailijoillekin, oikeesti kaupunkiviihtyvyyden eteen on tehty työtä ihan pyöräilyn edistämisestä uusiin puistoihin ja ilmaistapahtumiin. 

Suomen matkailumarkkinointi tekee varmasti jatkuvasti työtä myös Helsingin matkailun eteen kuten olettaa sopii. Mutta entäs me paikalliset ulkomaanmatkailijat? Voidaanko mekin tehdä jotain? Yrittää nähdä oma kotikaupunki turistin silmin ja toivottaa matkoilla tapaamamme ihmiset tervetulleiksi ihanaan maahamme sen sijaan, että perisuomalaiseen tyyliin mutistaisiin joku epämääräinen vastaus, kun meiltä kysytään, millaisessa maassa tai kaupungissa asumme?

Oon jopa joskus havainnut pientä häpeileväisyyttä omasta äänensävystäni, kun olen jossain päin maailmaa kertonut olevani Suomesta. Se loppui nyt! Lupaan! Oon ylpee, avoin, kiitollinen ja yritän jatkossa höystää kotimaa-aiheiset kommenttini sopivalla, positiivisella huumorilla. Lähdetkö haasteeseen messiin? Vai kuulutko kenties jo niihin esimerkillisiin, jotka kertovat matkoillaan Suomesta leveä hymy huulillaan?

Tällainen Instargam Travel Thursday -teksti syntyi tällä kertaa. Tykkään todella paljon tästä kamppiksesta, kiitos järjestäjille! Tää mun oma pieni blogikin saa välillä vähän erilaista aspektia, kun pääsee ideoimaan postauksia vähän erilaisista näkökulmista. Myös muiden juttuja on kiva lukea!

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA -matkablogi, Travellover ja Muru Mou -matkablogi. Myös postauksen kuvat ovat tällä kertaa teeman mukaisesti vanhoja Instagram-kuviani vuosien varrelta.

Kohta Guatemalassa

Viikot juoksee hurjaa vauhtia, enkä melkein halua uskoa, että jo viikon lopulla herään Guatemalasta. Jännittää. Hymyilyttää. Nostaa sykettä, tulee uniinkin. Yksi matkaunelma on taas käymässä toteen. Ja toisaalta, vaikka oon monta kertaa matkustanut kaukomaille, joka kerta muutamaa viikkoa ennen pitkää lentomatkaa alkaa myös vähän huimata - lähdenkö tosiaan noin kauas? 

Matkasuunnitelma on jo tehtynä ja majoitukset sekä yksi paikallislentokin varattuna. Pohdiskelen vielä, pitäiskö yksi kevyt yhdeksän tunnin shuttle -kuljetus buukata etukäteen vaiko mennä riskillä ja tingata paikan päällä hyvä diili. Matkareitti tulee kulkemaan Guatemalan pääkaupungista aina naapurimaahan Belizeen asti, josta lennetään sitten takaisin Guatemalaan. Ajomatkat maantietä pitkin ovat kartalla suht kompaktilta näyttävässä Väli-Amerikassa itse asiassa hurjan pitkiä, joten lentäminen takaisin lähtöpisteeseen osoittautui fiksuimmaksi ratkaisuksi ainakin ajankäytön näkökulmasta. Kolmessa viikossa ei ehdi muutenkaan kovin nomadiksi heittäytyä, vaan matkapäivistä tullaan pitämään kiinni, jotta ehditään nähdä kaikki, mitä halutaan. Tai haluan - matkakaverina on mieheni, joka on käynyt Guatemalassa useasti, vaikkei koko maata olekaan kolunnut. Mulle kaikki on uutta ja ihmeellistä. 

Niin, mistä mä haaveilen kun Guatemalasta ja Belizestä haaveilen? Ainakin kirkasvetisistä järvistä, tulivuorenhuipuista, Maya-intiaanien perinteisiin tutustumisesta, espanjankielisistä keskusteluista, sademetsistä ja raunioista. Vähän myös keittobanaanista ja paratiisirannasta, siitä valkohiekkaisesta, jossa palmut heiluu tuulessa.

Kuvat: Blue on Lago de Atitlán by Adam Baker // Guatemala1619 by Dennis Jarvis // Colors4 Corrado by Scorpetta // From the dock by marymariachi

Näin ensitutkimalta Guatemala vaikuttaa oikeelta matkailun pieneltä timantilta, sillä maa on hurjan monipuolinen kokoonsa nähden. Luonto on vaihtelevaa ylämaiden tasangoista tulivuoriin ja sademetsistä kahden valtameren rantaan. Kulttuurisesti rikas väestö (23 virallista intiaanikieltä, 41 prosentin alkuperäisväestö), tuhansia vuosia vanhat raunioalueet pyramideineen sekä värikkäät kylät, kadut ja torit muodostaa mun mielestä jo aika hyvän sopan sukellettavaksi.

Luonto ja kulttuuri on sellainen kombo, jonka soisin toistuvan reissullani aina kun mahdollista. Tällä kertaa erityisesti alkuperäiskulttuuri kiinnostaa mua, ja toisaalta odotan mielenkiinnolla, onko Guatemala kuinka lattari vaikka verrattuna muihin maanosan maihin. Ja kuinka erillään alkuperäiskansat elävät valtaväestöstä? Vai elävätkö? Kuinka sekoittunutta väestö todellisuudessa on? Millainen asema vaikka maya-intiaaneilla maassa on? Entä elintasoerot yleensä? Netistähän näitäkin voi googlailla, mutta on niin eri asia päästä itse paikan päälle ja haistella ilmapiiriä. Koska olen lattareissa paljon viettänyt aikaa, kiinnostaa mua myös yhteiskunnalliset asiat ja paikallislehti tulee varmasti ostettua ainakin kerran.

Oon myös aika innoissani muutamasta majapaikasta, joissa yövytään matkan varrella. Tarjolla ois niin paljua Atitlán -järven maisemissa kuin kotimajoitus maya-perheen luona. Mitään luksusta ei kuitenkaan ole luvassa, vaan paljusta kilpaillaan kaikkien muidenkin hostellivieraiden kesken, heh. Tai niin, mielummin ajattelen, että on jo luksusta päästä matkaan ja saada itse valita, mitä tekee. Majoitustarjonta Guatemalassa oli ennakkoon netistä tsekattuna ihan ok, ja mun hintaluokkaan löytyi lähes joka kohteesta muutama passeli vaihtoehto. Paikan päällähän vasta sitten selviää hinta-laatusuhteen taso ja todellinen majoitustarjonnan laajuus.

Jos oon oikein ymmärtänyt, reppureissaajat ei oo mikään uusi näky Guatemalassa, mutta turismi ei olisi kuitenkaan päässyt pyyhkimään pois maan autenttisuutta. Liikkumisen paikasta toiseen pitäisi sujua kätevästi shuttle-kuljetuksilla silloin, kun paikallisbussit tuntuu liian haastavilta. Haluun kyllä testata myös nää chicken busit - mulla on muutama niin hyvin mieleen painunut muisto paikallisbusseista Panamassa ja Nicaraguassa, että lisää otetaan, kiitos. Sitä paitsi, mun ykkösmotivaattori salilla käymiseen on viime kuukaudet ollu rinkankantovoiman kehittäminen, joten täytyyhän mun testata tuloksia ihan käytännössä!

Lukaisin tossa myös Guatemalan matkustustiedotteen - aika karua luettavaa. Väkivaltarikollisuutta, heikko liikennekulttuuri, hurrikaanikausi kesä-marraskuussa. Ja suunnilleen sama toistuu Belizen kohdalla. Säikähtäisin varmaan, jos en olisi Väli-Amerikassa ennen matkaillut ja etsinyt tietoa eli aitoja maassa asuvien/ matkanneiden kokemuksia ennen tiedotteen lukemista.

Varovaisuus on messissä aina kun reissaan, koska missä vain voi sattua pahasti jos kohdalle osuu. Toisaalta matkustustiedotteisiin on kerätty kaikki pahimmat skenaariot yhteen listaukseen, eikä lueteteltu kaikkia niitä matkaajia, jotka selvisivät ilman ongelmia reissultaan. Ja kun vertaan esimerkiksi Panaman matkustustiedotetta omaan kokemukseeni maassa asumisesta, tuntuu tiedotteen sisältö jopa - anteeks vaan - liioitellulta. Joka tapauksessa nää ilmoitukset on hyvä lukea, sillä kuten työkaverini fiksusti sanoi poliiseksi naamioituneista raiskaajista (juu, näin täällä sanotaan) ääneen lukiessani, ehkä mulle sitten näennäisen normaalilta vaikuttavassa, mutta todellisuudessa uhkaavassa tilanteessa muistuu mieleen lukemani ja onnistun keplottelemaan itseni vaaratilanteesta ulos, mene ja tiedä.

Huomasin, että pälätän tässä Guatemalasta ummet ja lammet, vaikka Belizekin kuuluu matkaohjelmaan. Mutta mun on pakko tunnustaa, että Belizessä meitä odottaa vaan loppuloman biitsichillailut, eikä mitään snorklausta kummempaa ole tarkoitus tehdä. Caye Caulkerin saari on ainoa Belizen kohteemme, mutta ei todellakaan huono sellainen - pitäähän joka reissulla yksi hienohiekkainen rantaparatiisi olla, eikö? Belizellä on myös kunnia olla mulle maa numero 40 - onnea jo etukäteen!

Sekava lähtöfiilistelypostaus tuli näköjään kirjoitettua - snadisti sekavat on tunnelmatkin. Siis lähdenkö mä oikeasti noin kauas?