Elin yltäkylläistä elämää, mulla oli hyvä asema menestyvässä yrityksessä ja matkustelin jatkuvasti Jenkeissä solmimassa kauppoja. En välittänyt tulevaisuudesta, rahaa ja bileitä riitti. Sitten lähdin Guatemalaan, saavuin Floresiin ja tunsin jotain outoa tapahtuvan. Se oli tunne siitä, että olin saapunut kotiin, vaikken ollut koskaan käynyt täällä aiemmin. Nyt olen asunut Floresissa kymmenen vuotta.
Tämän tarinan itsestään kertoi Floresin hostellimme saksalaissyntyinen isäntä samalla, kun katselimme terassilta avautuvaa järvimaisemaa. On aina yhtä inspiroivaa kuulla rohkeiden, sydämensä ääntä seuranneiden ihmisten elämästä.
Flores oli reissumme Guatemala-osion viimeinen kaupunki, jos paluulentoa Guatemala Citystä ei lasketa. Kaupunki on rakennettu samannimiselle pienelle saarelle Petén Itzá -järvellä. Vaikka alueella on ollut asutusta jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ovat saaren söpöt pastellitalot tietenkin perua espanjalaisilta valloittajilta, jotka laajensivat koloniaansa Peténin alueelle 1600 -luvun lopulla.
Flores on hieno mesta konkistadoorihistoriasta vähänkään kiinnostuneelle siinä mielessä, että samoilla huudeilla voi aistia kolonialististen vibojen lisäksi muinaista mayahistoriaa. Yritin kuvitella, kuinka nämä kaksi kulttuuria törmäsivät toisiinsa verisesti satoja vuosia sitten, kun astelin Floresin katuja.
Vuoteen 1697 asti saaren nimi oli Tayasal tai toiselta nimeltään Nojpetén ja sitä asutti mayakansa Itzá. Saaren ensimmäiset espanjalaiset kertoivat saaren keskiössä olleista valkoisista temppeleistä, joiden ympärille sijoittui noin kaksisataa pienempää rakennelmaa (lähde). Valloituksen jälkeen Tayasal tuhottiin maan tasalle ja temppeleiden kivistä rakennettiin tietenkin ensimmäisenä saaren keskellä kohoava kirkko. Tayasal oli muuten yksi niistä viimeisistä asutuksista, jotka sinnittelivät konkistadoorien valloitusyritysten keskellä uudessa maailmassa.
Petén eli Guatemalan pohjoisin departementti on on alueena ehdoton kohde niille, jotka haluavat päästä tutkimaan muinaisia maya-raunioita. Tunnetuimman Tikalin lisäksi alueelta löytyy muitakin rauniokaupunkeja, kuten Uaxactún ja Yaxhá, joissa olisi voinut viettää päivätolkulla aikaa, mikäli sitä olisi ollut. Kerron meidän Tikalin vierailusta ja ehkä jotain mayoista oppimaani kuitenkin omassa postauksessaan.
Mun ei tee mieli kirjoittaa Floresista mitään, haluaisin vain laittaa kuvia ja huokailla, että katsokaa, kuinka söpöä. Pastellivärit kun on aina kiehtoneet mun lapsekasta värisilmää. Me ei myöskään tehty kolmen päivän aikana hirveesti muuta kuin hengailtu hostellilla ja järvenrannassa, sillä sain tokana iltana ruokamyrkytyksen, joka vei mun voimat ihan kokonaan. Note to yourself: Jos et tiedä sienistä mitään, älä syö niitä ainakaan kaukana kotoa. Tunnistamaton sieni hampurilaisen välissä koitui mun pakkiparan kohtaloksi tällä kertaa.
Mulla on kuitenkin pari vinkkiä, jotka voisin pistää jakoon. Ensinnäkin, Floreshan elää täysin turismista ja ravintoloita löytyy vierivierestä etenkin rantatonteilta. Me ei onnistuttu löytämään oman hostellimme lisäksi yhtäkään ravintolaa, jossa ruoka olisi ollut edes seiskan arvoista. Kaiken lisäksi raflojen ruokalistat oli täynnä wannabe-länkkäriruokaa ja hinnat sen mukaiset, ei hyvä.
Kun ekana iltana vaellettiin pimeässä etsimässä paikkaa, josta saisin jotain muuta kasvisruokaa kun niitä iänikuisia vegeburritoja, törmättiin meille edellisenä iltana matkaliput Belizeen myyneeseen, isomahaiseen miekkoseen. Valitettiin nälkäämme ja vähän myös hintoja, joten tyyppi ohjasi meidät itäiselle rantakadulle, johon oli pimeän laskeuduttua ilmestynyt varsinainen katugastrojen gastro. Lautasellinen ruokaa kymmenellä quetzalilla pakotti santsaamaan. Tänne löytää ehkä parhaiten kyselemällä paikallisilta tai ottamalla kohteeksi Sarita -jäätelökioskin rannassa. Tuhat kertaa parempaa ruokaa kuin omituiset, turisteja nuoleskelevat fuusioannokset rantakuppiloissa.
Monet tiukalla aikataululla matkustavat viettävät Floresissa vain puoli päivää, eli sen ajan mitä yli jää Tikalin vierailusta. Floresin kadut on päivisin aivan tyhjinä ja niiden tunnelma on maaginen. Ilma seisoo, värit tunkee verkkokalvoille ja jostain kuuluu meksikolaisen saippuasarjan dramaattinen loppukohtaus. Kannattaa ehdottomasti hengata Floresissa päiväsaikaan, silloin kaupunki on aidoimmillaan. Auringon laskiessa voi laahustaa itärantaan ja vaikka hypätä jorpakkoon - järven vesi on täysin puhdasta pulikointiin.
Ehdittiin käydä mantereen puolella San Miguelin alueella ennen mun sairastumistani kiipeämässä näköalatorniin, josta voi ihailla vedessä kelluvaa Floresia ja ympäröivää tropiikkia. San Miguelilla olisi ollut myös Jorge's rope swing, reppureissaajien suosima hengailupaikka, jota kovasti kehuttiin. Myös Las Cuagamayas -luonnonsuojelukeskusta kuulin kehuttavan maasta taivaisiin, joka tapauksessa Floresista todellakin olisi löytynyt tekemistä useammaksi päiväksi, jos en olisi mieluummin halaillut pönttöä.
Floresin saari on turvallinen ja rauhaisa mesta, jossa voi dallailla hyvillä mielin myös myöhään illalla. Meitä kuitenkin kehotettiin varovaisuuteen saaren ulkopuolella, kun mielimme sillan toiselle puolen tutkimaan tienoota. Mundo Maya -ostoskeskus on ihan sillan kupeessa Santa Elenan puolella, käytiin siellä vaihtamassa rahaa. Joskus saaren kaksi pankkiautomaattia tyhjenevät, ja silloin rahaa on haettava täältä. Älkää jatkako Pollo Campero - ravintolalta eteenpäin, kuului ohje kun kysyttiin, missä kohtaa tienoo muuttuu levottomaksi. Ei jatkettu.
Meidän hostelli Casa de la Lacandón oli muuten yksinkertaisesti paras. Sen lisäksi, että se oli edullinen, siisti, kaunis ja parhaalla paikalla, siellä oli aivan loistava pössis. Haluan pitää hinnat alhaisina, jotta mahdollisimman moni pääsee viettämään edes muutaman päivän elämässään tällaisissa maisemissa ja tuntea olevansa tervetullut pankkitilin saldosta riippumatta. Minä saan elää näin koko elämäni, totesi isäntä. Tyyppi myös kiikutti huoneeseemme sitruunaruohoinfuusioita iltaisin ruokamyrkytyksen kourissa kamppailevalle. Ja litku muuten toimi!
Ehdin muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen Floresiin kolmessa päivässä, ja siitä tuli Atitlánin lisäksi mun ehdoton lemppari Guatemalassa. Olin siis lopulta oikein tyytyväinen Semuc Champeyn sulkemisen aiheuttamiin muutoksiin suunnitelmissa - ehkä pitäisi jatkossakin hengata pidempiä aikoja paikoillaan näillä reppureissuilla. Pikavisiiteillä kyllä näkee asioita, mutta joskus on hyvä katsoa useampaan kertaan. Tai vaan heittäytyä sängylle kuuntelemaan sateen ropinaa ja unohtaa aikataulut.
Äh, oon kirjoittanut jo paljon enemmän kuin suunnittelin - mun piti tehdä tästä niinku kuvapostauspainotteinen. Olkoon, tässä nyt vielä nämä loput kuvat. Huoh, eiks oo söpöä?! Jos tämä ei vielä riittänyt, voit kurkistaa mun postaukseen reissun päältä reilu kuukausi sitten. Alkoiko sunkin tehdä mieli hattaraa/pehmistä/bebeleivosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti