Keskustelu järvellä

Palaan hetkeksi Atitlánjärvelle ja matkan ensimmäisiin päiviin. Tai päivään, yhteen iltapäivään. Mussa on vähän fiilistelijän vikaa, ja käyn mielelläni läpi myös pieniä, ehkä ulkopuolisen silmiin mitättömiäkin hetkiä täällä julkisessa matkapäiväkirjassani. Tiedättehän ne hetket matkoilta, jotka todella toivoo muistavansa vuosienkin päästä, mutta pelkää, että elämän sykkeessä aivot priorisoi kuitenkin kaikkea muuta?

Vietimme siis Guatemalan ensimmäiset matkapäivät Atitlánjärven San Pedrossa, josta oli kätevä tehdä retkiä muihinkin tutustumisen arvoisiin järvenrantakyliin. Yhtenä iltapäivänä lähdimme tutustumaan San Marcosiin. Jouduimme odottamaan seuraavaa venettä pitkän tovin, kunnes satamapoika vihdoin huudahti paattimme olevan valmis lähtöön. Koikkelehdin keskelle venettä penkkirivistöjen yli ja istahdin. Pian viereeni veneessä istui vanha, olkihattuinen herra. Jotenkin tiesin heti, että tää on hyvän keskustelun alku.

Intoilin jo ennen matkaa siitä, että pitkästä aikaa matkustaisin maassa, jonka kieltä puhun ja ymmärrän - jospa yhteinen kieli poikisi hyviä juttutuokioita. Myönnän kuitenkin heti: Vetovastuu tästä keskustelusta oli vastapuolella. Kysymyksistä ei ollut tulla loppua. Mistä tulette? Ai Suomesta? Millainen maa se on? Onko teillä vuoria? Ai ei, jos maanne on ihan tasainen, teillä on varmaan paljon tulvia? Vastasin kertoen kevättulvista, neljästä vuodenajasta ja siitä, kuinka keväisin luonto herää uudelleen henkiin.

Ai teilläkin puut lakastuvat, ihmetteli keskustelukumppanini. Opin, että myös näillä seuduilla puut pudottavat lehtensä. Enpä olisi uskonut. Helmikuussa Atitlánjärven puut puhkeavat uudestaan kukkaan. Vuodenajoista keskustelu siirtyi maanviljelyyn. Kerroin, että vaikka Suomessa talvi on pitkä ja kylmä, koittaa sen jälkeen valoisa kesä, jolloin saamme jopa satoa omasta maasta (siis yleisesti, ihan ku mulla jotain maata olisi).

Mitä kylvätte? Hyvä kysymys mulle, öö, viljoja? Entä mitä muuta? Hedelmiä? Ei. Siis ei hedelmiä, ei appelsiinia, ei avokadoa, ei banaania? Ei. Pohdin mielessäni, onkohan tämä vuorten ja järvien mies koskaan elämässään käynyt cittarin kaltaisessa supermarketissa, jonne kiikutetaan kaikki maailman eksoottiset hedelmät vuodenaikoihin ja satokausiin katsomatta. Yritin etsiä jostain vähän ylpeyttä ääneeni ja kerroin, että vihanneksia kyllä saa. Herran huolestunut katse katosi ja suu levisi hymyyn. Onneksi sentään vihanneksia voi viljellä. Niin. Maissiakin? Ei sentään...

Puhuimme myös vähän perheestä ja rakkaudesta, siitä mikä on elämässä tärkeää. Sin familia y amor el hombre sólo pasa por la vida sin destino. Ilman perhettä ja rakkautta ihminen vain vaeltaa elämässään ilman päämäärää, näillä sanoin hän kuvasi perhekeskeistä näkemystään. Halusin tietää lisää hänen perheestään. 5 lasta, 3 lastenlasta. Olen ylpeä ja onnellinen, lapsillani on hyvät ammatit, yksikin on opettaja. 

Vene kolahti laituriin, keskustelun oli päätyttävä, vaikka olisin suonut sen jatkuvan vielä hetken. Ihan vain kuuntelun ilosta. Ja siitä ilosta, kun todella tuntee itsensä tervetulleeksi toisen maille. Ja tietenkin siksi, että tällaiset sattumanvaraiset kohtaamiset ihmisten kesken ovat matkojen, ja niin, elämän suola.

Mieheni, joka istui tavoistaan poiketen hiljaa koko venematkan, sai voimakkaan kädenpuristuksen hyvästiksi. Minä yllätyin saadessani kohteliaan suukon poskelle. Vayan con Dios, meille toivotettiin vielä kädenheilautuksen kera. Ihan yhtä nopeasti kuin herrasmies viereeni oli istunut, hän myös katosi ylös mäkeä kipuavalle polulle. Otitko kuvia? Tivasin mieheltäni, kun käveltiin laituria pitkin rantaan.

Etten unohtaisi.