Pitihän se tehdä. Maksaa itsensä kipeäksi puolen tunnin kanaaliajelusta Venetsiassa nimittäin. Kolmekymmentä minuuttia raitapaitaisen gondolierin kyydissä maksoi kahdeksankymmentä euroa - hinta on kiinteä gondolieerista riippumatta. Ihan hullua, ihan turistihömppää, ajattelin ensin kun mieheni vinkui gondoliajelulle. Ihan parasta, totesin jälkeenpäin.
Virnistelin tosiaan hieman itsekseni ensimmäisenä päivänä Venetsiassa, kun San Marcosin alueella kävellessämme tupsahteli joka kanaalinkulmasta gondoleja peräkanaa välillä ruuhkaksi asti. Miksi ihmeessä hyppäisin gondolin kyytiin vain siksi, että muutkin tekevät niin, jos näen samat kanaalit ja sillat ilmaiseksi kuivalta maalta? Ehkä siksi, että gondolit ja gondolieerit ovat osa Venetsian kulttuurihistoriaa, muuta syytä en keksinyt. Parempi puoliskoni kuitenkin jatkoi vinkumistaan.
Viimeisenä aamuna ennen lähtöä myönnyn (no ei oikeasti tarvinnut edes kauaa maanitella, mun mielestä oli lähinnä hellyttävää, miten joku voi niin kovasti haluta viiksekkään, laulavan miehen kyytiin) ja päätimme lähteä gondolieerin metsästykseen. Kysyimme vinkkejä gondoliajeluun hotellin vastaanotosta, ja iloinen respan täti piirsikin pian karttaamme ruksin Ponte dell'Accademian kohdille. Täältä saisi gondolin, joka vie kyytiläisensä hiljaisiin, piilossa uinuviin kanaaleihin kaukana turistivirroista.
Kävelymatka San Marcosin alueelta Ponte dell'Accademialle oli itsessäänkin jo suloinen pienine kujineen ja siltoineen, ja Ponte dell'Accademian silta tarjosi upeat näkymät Canal Grandelle ja Santa Maria della Saluten basilikalle. Kun yhden hiljaisen kanaalin varresta löytyi ujosti hymyilevä nuori gondolieeri, oli meidän aika astua, noh, gondoliin. Muistutimme kaveria vielä siitä, ettemme todellakaan haluaisi hänen vievän meitä lähellekään San Marcosia. Asia selvä, sukelletaan ison kanaalin kautta pienille Dorsoduron kujille.
Dorsoduron alue San Marcosista länteen tarjosi meille parasta charmiaan aamuisella ajelulla kanaaleja pitkin. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa ja kohtisuoraa vedenpinnasta ylös nousevat palatsien ja talojen julkisivut kilpailivat suloisuudellaan. Ja hei, meidän gondolieeri lauloi, ihan oikeasti! Gondolieerilla oli myös raitainen paita, viikset ja hattu, tosin tyyppi joutui vetämään toppatakin ja pipon nopeasti päällensä talvisessa säässä. Joka tapauksessa tämä herra tuntui olevan yksi niistä jäljellä olevista gondolieereista, jotka ottavat työnsä tosissaan ja tekevät sitä ylpeänä kotikaupungistaan ja sen ainutlaatuisuudesta.
Tiesitkö muuten, että yksi gondoli maksaa noin 30 000 euroa? Gondolit ovat upeaa käsityötä, joista jokainen on valmistettu, jos en nyt väärin muista, yhdessä Venetsian neljästä gondolipajasta.
Huokailen edelleen joulukuista Venetsiaa. Silläkin uhalla, että tiedän että meillä kävi tuuri sankan, talviselle Venetsialle tyypillisen sumun pysytellessä poissa koko vierailumme ajan. Venetsia joulukuussa on mahtava idea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti