Nojasin autossa päätä taakse ja laitoin silmät kiinni. Mun ajatukset matkasi eiliseen. Siihen kuinka käveltiin tien reunassa Manikan kanssa ja kuinka se tallusteli metsään mutustamaan jakkihedelmän lehtiä. Ja vaikka elefantti pysähtyi pariksikymmeneksi minuutiksi, me ei hievahdettu mihinkään. Odoteltiin vaan, mentiin norsun ehdoilla.
En voi uskoa, että Manika oli niin onnellinen ja rauhallinen joessa. Me pestiin sitä kookoksen kuorella ja se pyöritteli kärsäänsä kuin kehräten. Enkä voi uskoa, että sain silittää elefanttia. Ja pestä sitä, ettei sille tulisi parasiittejä. Pitää siitä vähän huolta. Ihan hetkeks maailman kärsivät eläimet lakkas olemasta numeroita mulle ja tunsin, että ainakin tämä yksi upea eläin on onnellinen saatuaan uuden elämän. Havahduin mutkassa siihen, et kyyneleet kurkistaa silmäkulmista. Ne sekoittu aurinkorasvaan ja kirveli mun silmissä. (Matkapäiväkirjasta 3.3.2016)
Nyt haluan kertoa teille yhdestä ikimuistoisimmista päivistäni, jonka olen reissuillani kokenut. Haluaisin kertoa ihan kaiken, alusta loppuun ja vielä rivien välistäkin, mutta ahdistun, koska en löydä sanoja ja pelkään, ettei tekstini tee oikeutta kokemalleni. Ei auta, haluan silti kirjoittaa, joten aloitetaan. Pienenä pohjustuksena ensin: Elefantti on aina ollut mulle jollain tavalla alter ego -eläin. Rauhallinen, itsevarma, voimakasluonteinen mutta lempeän oloinen. Ja kaunis. Suhteeni tähän eläimeen on kuitenkin maantieteellisistä syistä jäänyt aiemmin kaukorakkauden tasolle. Tiesin heti Sri Lankan matkaa suunnitellessani, että haluan nähdä elefantteja. Mieluiten paljon.
Luin joskus viime vuonna jutun tunnetusta srilankalaisesta nähtävyydestä, Pinnawalan norsujen orpokodista. Juttu oli hyvin tehty ja kauniisti kuvitettu, joten innostuin - tänne haluan! Pikku hiljaa eteeni osui kuitenkin useampikin artikkeli, kirjoitus ja nettikeskustelu, joista paikan todellinen luonne paljastui. Kiteytetään vaikka näin: Turistien rahastusta kyseenalaisissa olosuhteissa elävien eläinten kustannuksella. En lähde sen enempää avaamaan ajatuksiani (tai luulojani - enhän koskaan täällä siis lopulta käynyt) tästä orpokodista, kiinnostuneet löytävät varmasti netistä kirjoituksia aiheesta. Onneksi, oi onneksi, orvoista norsuista googlettelu toi eteeni myös tämän:
Elephant Freedom Project on vuonna 2013 perustettu projekti, jonka unelmana on se, ettei yhdenkään elefantin tarvitsisi enää työskennellä ihmistä varten. Elefantteja on Aasiassa ja näin myös Sri Lankassa käytetty perinteisesti työvoimana esimerkiksi metsätöissä. Elefantit tuntuvat Sri Lankassa olevan nykyään myös olennainen osa turismibisnestä ja jopa maan matkailuimagoa, ja esimerkiksi norsuratsastusta on tarjolla ympäri maata. Toki elefantit voivat olla osa matkailuimagoa myös positiivisessa mielessä, ja suosittelenkin vierailua jossain maan kansallispuistoista, joissa norsuja vaeltaa vielä vapaana. Kuitenkin iso osa maan elefanteista joutuu elämään näennäisessä symbioosissa ihmisen kanssa.
Elephant Freedom Projectin tavoitteena on tarjota hyvä, työstä vapaa loppuelämä norsuille. Vankeudessa eläviä elefantteja on lähes mahdoton vapauttaa luontoon jo senkin takia, että nämä norsut ovat ökyrikkaiden omistuksessa ja tuovat omistajilleen niin kovan statusarvon, etteivät omistajat luovu niistä millään. Projektilla on tällä hetkellä yksi elefantti, joka on edellä mainitusta syystä vuokrattu vapauteen omistajaltaan. "Uransa" tämä norsu teki juuri metsätöissä, josta muistona kaunottarella on vieläkin hankaumat takajaloissa. Jos muuten alat pohtimaan tässä vaiheessa, miten tämä matkailijoiden varoilla rahoitettava projekti eroaa muista kaltaisistaan Sri Lankassa, lue eteenpäin. Kerron, miten vietimme päivän Manika -norsun elämää seuraten. Silminnäkijöinä, oppijoina, tarkkailijoina. Elefantin ehdoilla.
Projekti sijaitsee aivan Pinnawalan norsujen orpokodin lähistöllä. Majoituimme Kandyssä, joten meitä odotti aikainen aamuherätys, jotta ehtisimme kello 8.30 alkaviin aktiviteetteihin ajoissa. Edellispäivänä kaupungilla kolmeentuhanteen rupiaan neuvoteltu tuktuk saapui onneksi hotellille hyvissä ajoin. Aikaa paikan päälle meni noin puoltoista tuntia kolmipyöräisellä vuoristoteitä körötellessä. Kun saavuimme paikalle, odotin jo malttamattomana elefantin näkemistä. Manika kuitenkin pysytteli vielä hetken piilossa. Sen sijaan me tartuimme viidakkoveitseen ja pilkoimme elefantille makupaloja. Hedelmät ja vihannekset piilotettiin rasioihin ja kookoksenkuoriin ja ripoteltiin polun varrelle aamukävelyllämme.
Makupalat kainalossa lähdettiin kohti Manikan yösijaa. Mun sydän jätti yhen lyönnin väliin, kun näin elefantin ekan kerran. Harmituksesta. Olin lukenut, kuinka Pinnawalassa elefantit ovat kahleissa ja niiden jalat ovat kahleista verillä. Huomasin Manikan kahleet ja järkytyin. Näinkö mua on huijattu. Muttamutta, jos olisin lukenut kunnolla projektin nettisivut, olisin ollut tietoinen siitä, että omistaja (joku ökyrikas ja kuulema myös valitettavan välinpitämätön tyyppi) ei salli elefantin nukkua yötään ilman ketjuja. Ja että nämä ketjut ovat paljon kevyempiä, kuin muut käytössä olevat kahleet. Ne oli oikeesti kevyet, nostelinkin niitä. Elefantin toiseen jalkaan jätettiin ketju, jota söpöys itse kantoi olallaan koko päivän. Selitys: ilman kahleita kulkeva norsu herättää liikaa pelkoa paikallisissa. Norsuja todella pelätään, huomasin sen ihmisten katseista, kun kuljimme Manikan kanssa.
Päiväohjelman runko muodostui aamu- ja iltapäiväkävelystä sekä norsun uitosta ja pesusta läheisessä joessa. Opin heti alussa, että vastoin aiempia mielikuviani, ihanat elefantit eivät ole erityisen ihmisrakkaita eläimiä. Ne eivät myöskään lähtökohtaisesti pelkää ihmisiä, suoraan sanottuna ne eivät välitä meistä hitustakaan. Meidän tulisi siis kulkea koko päivä Manikan takana, hyvän välimatkan päässä, jotta rouva saisi nauttia päivästään täysin rinnoin. Sehän sopi! Olisin voinut tuijottaa elefanttia ikuisuuden. Oppaana meillä oli nuori nainen, joka silmät innosta leiskuen kertoi faktoja norsuista sekä hauskoja tarinoita tästä kuningatar Manikasta. Siinä on eläin täynnä luonnetta - mielettömän leikkisä, itsepäinen, oikukas ja omahyväinen otus kaikessa mahtavuudessaan.
Ennen aamukävelyä Manika lähti edelle norsumestarinsa, eli mahoutin kanssa. Me siistittiin norsun yösija eli luotiin lannat. Aikamoisia papanoita. Norsu kakkaa noin 15 kertaa päivässä, just for your information. Olin koomisen innoissani, oli vaan oikeesti kiva olla paikalla norsua varten eikä toisinpäin. Aamukävelymme kesti muutaman tunnin, kun hitaasti etenimme metsässä Manikan vanavedessä. Tyttö pysähtyi kuumana päivänä ymmärrettävästi aina varjokohdissa, eikä olisi halunnut liikkua millään eteenpäin. Me odotettiin kiltisti, että mieli muuttuisi. Mahout manaili ja manaili, muttei kertaakaan menettänyt hermojaan elefantin kanssa. Tietäen, että norsuja on koulutettu perinteisesti väkivallalla tai ainakin sen uhalla, oli hienoa olla todistamassa toisenlaista käytöstä.
Mahout eli norsunohjastaja on muuten ainoa ihminen, jonka elefantti normaalisti sallii lähettyvillään. Mahout ja elefantti ovat perinteisesti ikään kuin työpari - onneks Manikan kohdalla voidaan jättää tuo sana työ pois. Mahoutin työnkuva on elämänpituinen, ja periytyy usein isältä pojalle. Manika ja hänen mahoutinsa ovat olleet yhdessä kolmekymmentä vuotta Manikan neljänkymmenen vuoden pituisesta elämästä. Meidän aamusella kävelyllä harjoiteltiin sukupolvenvaihdosta, kun Manikan oikea ohjastaja oli vatsakipujen takia lääkärissä ja hänen poikansa tuurasi. Ehkä tän takia kävelymme kesti tavallista pidempään, kun ovelalla Manikalla oli pieni yliote mahoutjuniorista.
Kun mahoutsenior iltapäivällä palasi, jäin ällistyneenä ihailemaan elefantin ja miehen suhdetta. Kuin isä ja lapsi. Uhmaikäinen, iso lapsi ja jämerän rakastava isä. Mies oli poikansa tavoin kärsivällinen ja määrätietoinen, mutta kaikesta huomasi, että yhteistä historiaa parivaljakolla on takana kolme vuosikymmentä. Kun mahout pysähtyi juttelemaan naapureille, elefantti pysähtyi myös. Tämä inhimillisyys yllätti mut täysin. Eläin ei näyttänyt pelkäävän isäntäänsä, minkä vuoksi on helppo uskoa, ettei väkivalta kuulu enää tämän norsun elämään. Melkein liian hyvää ollakseen totta oli tuon parin yhteisymmärrys. Ihmisen ja vankeudessa elävän eläimen suhde voi myös olla hyvä, jos eläintä vain rakastaa tarpeeksi.
Opin päivän aikana elefanteista niin paljon. Opin, että niiden herkkua ovat jakkihedelmäpuun lehdet. Ja että ne voivat säilöä kärsäänsä kahdeksan litraa vettä. Ja että niiden raskaus kestää kaksi vuotta - pidempään kuin millään muulla eläimellä. Opin myös elefanttien karusta kohtalosta ratsastusbisneksessä, jossa elefantti ei tietenkään saa elää norsunelämää. Pitkät siestat varjossa, vilvoittelukylvyt, vaellus puunoksan luota toiselle ja luontainen jatkuva ravinnon etsintä ei tietenkään ole näissä paikoissa mahdollista. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, ettei norsun elämään kuulu kuljettaa ihmisiä tauotta, jotta ihmiset voisivat tienata rahaa. Silti näihinkin paikkoihin riittää sivistyneitä, länsimaalaisia asiakkaita.
Iltapäivällä oli aika uittaa ja pestä Manika. Nyt me saisimme lähestyä Manikaa ja vihdoin myös kokeilla, miltä elefantin iho tuntuukaan. Se tuntui muuten juuri siltä, miltä kuvittelinkin. Paksulta, rosoiselta ja kiinteältä. Ja se hohkasi lämpöä. Vedessä norsu rentoutui niin, ettei häiriintynyt läsnäolostamme mitenkään, päinvastoin. Manika nautti silminnähden pesuhetkestä. Jokapäiväinen pesu kookoksenkuorella on tärkeä, jotta parasiitit eivät pesiytyisi norsun ihoon. Me vieraat pesisimme selän, tuttu mahout ja mahoutjunior huolehtisivat aroista paikoista, eli vatsasta, korvista, naamasta ja kärsästä. Muuten, elefantit inhoaa, jos niiden kärsään kosketaan.
Elefantin uitto oli tietenkin päivän kohokohta, jota eivät latistaneet edes mun säären ohi hitaasti kelluvat jalkapallon kokoiset kakkakikkareet, joita Manikalta pääsi. Sori nyt tää intorealismi. En vaihtaisi tätä päivää mihinkään, ja voin todella koko sydämestäni suositella Elephant Freedom Projectia niille, joita elefantti eläimenä kiinnostaa. Ja niille, jotka eivät halua tukea eläinten kustannuksella toteutettua turismia, mutta mielellään oppisivat jotain tästä upeasta eläimestä ja haluaisivat tarkkailla sitä lähietäisyydeltä. Päivään kuului myös vierailu norsunkakkapaperitehtaalla (jee kierrätys!) ja pieni kokkaushetki srilankalaisittain. Opin, miten tehdään kookosmaitoa omin pikku kätösin.
Opin päivän aikana elefanteista niin paljon. Opin, että niiden herkkua ovat jakkihedelmäpuun lehdet. Ja että ne voivat säilöä kärsäänsä kahdeksan litraa vettä. Ja että niiden raskaus kestää kaksi vuotta - pidempään kuin millään muulla eläimellä. Opin myös elefanttien karusta kohtalosta ratsastusbisneksessä, jossa elefantti ei tietenkään saa elää norsunelämää. Pitkät siestat varjossa, vilvoittelukylvyt, vaellus puunoksan luota toiselle ja luontainen jatkuva ravinnon etsintä ei tietenkään ole näissä paikoissa mahdollista. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, ettei norsun elämään kuulu kuljettaa ihmisiä tauotta, jotta ihmiset voisivat tienata rahaa. Silti näihinkin paikkoihin riittää sivistyneitä, länsimaalaisia asiakkaita.
Iltapäivällä oli aika uittaa ja pestä Manika. Nyt me saisimme lähestyä Manikaa ja vihdoin myös kokeilla, miltä elefantin iho tuntuukaan. Se tuntui muuten juuri siltä, miltä kuvittelinkin. Paksulta, rosoiselta ja kiinteältä. Ja se hohkasi lämpöä. Vedessä norsu rentoutui niin, ettei häiriintynyt läsnäolostamme mitenkään, päinvastoin. Manika nautti silminnähden pesuhetkestä. Jokapäiväinen pesu kookoksenkuorella on tärkeä, jotta parasiitit eivät pesiytyisi norsun ihoon. Me vieraat pesisimme selän, tuttu mahout ja mahoutjunior huolehtisivat aroista paikoista, eli vatsasta, korvista, naamasta ja kärsästä. Muuten, elefantit inhoaa, jos niiden kärsään kosketaan.
Elefantin uitto oli tietenkin päivän kohokohta, jota eivät latistaneet edes mun säären ohi hitaasti kelluvat jalkapallon kokoiset kakkakikkareet, joita Manikalta pääsi. Sori nyt tää intorealismi. En vaihtaisi tätä päivää mihinkään, ja voin todella koko sydämestäni suositella Elephant Freedom Projectia niille, joita elefantti eläimenä kiinnostaa. Ja niille, jotka eivät halua tukea eläinten kustannuksella toteutettua turismia, mutta mielellään oppisivat jotain tästä upeasta eläimestä ja haluaisivat tarkkailla sitä lähietäisyydeltä. Päivään kuului myös vierailu norsunkakkapaperitehtaalla (jee kierrätys!) ja pieni kokkaushetki srilankalaisittain. Opin, miten tehdään kookosmaitoa omin pikku kätösin.
Projektiin osallistutaan aina yhden päivän ajan, ja jokaiselle päivälle otetaan maksimissaan 6 -7 osallistujaa. Kannattaa siis varata paikka ajoissa. Ainakin helmikuussa useet maaliskuun päivät oli jo loppuunmyyty. Kuten kirjoituksen alussa sanoin, halusin nähdä Sri Lankassa PALJON elefantteja. Onneks en antanut tämän mielihaluni sokaista itteeni, koska tuskin missään muualla olisin päässyt oppimaan samalla tavalla lempieläimestäni. Määrä ei todellakaan ole merkityksellinen. Projekti toki haluaisi vuokrata useampia elefantteja, mutta se on kallista ja myös byrokratia tuottaa ongelmia. Kahdesta elefantinpoikasesta jouduttiin luopumaan lisenssiongelmien takia.
Olen luonnollisesti edelleen sitä mieltä, että villieläimet kuuluvat luontoon. Aina asiat ei vaan mee niinku pitäisi, eikä tapahtuneita epäoikeudenmukaisuuksia voi taikoa pois. Elephant Freedom Project todisti kuitenkin, että vankeudessa kasvaneelle elefantille voidaan luoda mahdollisimman onnelliset olosuhteet, eikä se ole kuin tahdosta (ja rahasta) kiinni. Tää norsu nimittäin oikeesti saa elää hyvää elämää. Tiedetään, Manika on vaan yksi norsu kaikkien muiden joukossa. Mutta just se idealismi, jolla projektia viedään eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta uskoen oikeudenmukaisempaan maailmaan, on musta projektin hienoin piirre. Ja hei, toivottavasti tää kaikki on vasta alussa.
Olen luonnollisesti edelleen sitä mieltä, että villieläimet kuuluvat luontoon. Aina asiat ei vaan mee niinku pitäisi, eikä tapahtuneita epäoikeudenmukaisuuksia voi taikoa pois. Elephant Freedom Project todisti kuitenkin, että vankeudessa kasvaneelle elefantille voidaan luoda mahdollisimman onnelliset olosuhteet, eikä se ole kuin tahdosta (ja rahasta) kiinni. Tää norsu nimittäin oikeesti saa elää hyvää elämää. Tiedetään, Manika on vaan yksi norsu kaikkien muiden joukossa. Mutta just se idealismi, jolla projektia viedään eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta uskoen oikeudenmukaisempaan maailmaan, on musta projektin hienoin piirre. Ja hei, toivottavasti tää kaikki on vasta alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti