En ole museoihminen. Musta on hienoa, että maailmassa on museoita ja museoihmisiä, mutta ne ei oikeen ole mua varten. Museot on sillä tavalla huolella aseteltuja ja loppuun asti mietittyjä, että mä vähän tylsistyn. Näkisin vanhat rakennukset ja esineet mieluiten aidossa ympäristössään, sellaisina kuin ne nyt enää tänä päivänä ovat. Harvat historialliset paikat säilyvät entisessä loistossaan ja ymmärrettävästi suoja-aidoin sekä varoituskyltein sitten suojellaan sitä, mitä jäljellä on. Oli virkistävä poikkeus saada viettää muutama tunti vapaasti haahuillen värisyttävän historian keskellä. Vierailimme nimittäin viikonloppuna Berliinissä Teufelsbergin kukkulalla kylmän sodan aikaisessa vakoilu- ja salakuuntelukeskuksessa - ilman oppaita, karttoja, kylttejä tai niitä suoja-aitoja.
Kirjoitatteko tuohon listaan vielä nimenne ja kotikaupunkinne? Niin ja allekirjoitus myös, kiitos. Ihan vaan, jos teille sattuu jotain. Näillä sanoilla meidät toivotettiin tervetulleiksi paholaisen vuorelle taivallettuamme pitkin Grunewaldin metsäpolkuja puolen tunnin ajan. Bongasin paikan abandonedberlin -sivustolta ja mua houkutteli etenkin huhut upeista graffiteista hylätyillä, rapistuvilla seinillä. Ylipäätänsä paikka kuulosti niin siistiltä, että sinne oli lähdettävä.
Teufelsbergin, paholaisen vuoren, historia saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Vuori tuntuu nousevan tyhjästä keskelle tasaista havumetsää, ja se onkin ihmisen - paholaisista pahimman - aikaansaannos. Tämän 120 metriä korkean kukkulan alle on kasattu toisen maailmansodan raunioita, joita Berliinistä kuljetettiin Gruneweldiin yhteensä 12 miljoonaa kuutiometriä. Ennen vuorta samaisilla koordinaateilla sijaitsi natsien sotakoulutuskeskus, jota ei kuitenkaan koskaan ehditty ottaa käyttöön ennen toisen maailmansodan syttymistä.
Länsisaksalaisen vakoilukeskuksen kukkulalle perustivat amerikkalaiset, jotka hiffasivat alueen korkeimman kukkulan sopivan mitä parhaiten salakuunteluun. Itse Teufelsberg sijaitsee silloisella brittiläisellä sektorilla, ja britit tekivät jenkkien kanssa yhteistyötä kalastellakseen mahdollisimman paljon salaista tietoa Itä-Saksasta. Kolme valkoista kupolia hallitsevat massiivisen betonirakennuksen kattoa. Niiden avulla ilmasta napsittiin ääniviestejä. Karu, kylmän sodan aikainen historia on mestoilla oikeasti ihan käsin kosketeltavaa.
Maksettuani seitsemän euron sisäänpääsymaksun mietin hetkisen, saankohan rahoilleni vastinetta. Kaikki niin sanotut muodollisuudet nähtävyydellä oli epävirallisen oloisia. Tyyppi, jolle maksoin sisäänpääsymaksuni, saattoi olla kuka vain - ehkä graffititaiteilija itsekin? Lähdimme kävelemään rähjäisen pihamaan poikki ja annoin kameran laulaa. Seinät oli maalauksia täynnä ja spreijattu autonrämä sopi maisemaan kuin kaikki epämääräinen kierrätystaide berliiniläiselle parvekkeelle. Pihan toisella puolella jäbä kaiveli kassistaan maalipurkkeja ja kävi jo varmasti monta kertaa maalatun seinän kimppuun. Meitä vastaan käveli turistiryhmä, päivän ainoa opastettu kierros oli loppumaisillaan. Kohta oltiinkin lähes itseksemme betonihirviön juurella.
Jos sai kamera laulaa pihamaalla, niin kiivettyämme ensimmäiseen kerrokseen tässä hylätyssä kolossissa laitoin sen tanssimaan ripaskaa. Tuplanopeudella. Katutaide varmasti jakaa mielipiteitä, enkä sano että ihan jokainen teos täälläkään olisi mua sykähdyttänyt, mutta kyllä mä kuulun niihin joita urbaani, aika ajoin uusiutuva graffitiseinä hyvin toteutettuna ilahduttaa ja kovin. Ja onhan tää cool mesta, kattokaa nyt. Museo olematta museo, taidenäyttely olematta kenenkään ennakolta kokoama. Rapistuva, karusti kaikuva kuoleva rakennus, joka takertuu vikoilla voimillaan kiinni nykyhetkeen ja antaa seinänsä berliiniläiselle urbaanielämälle.
Teufelsbergissä ihmiset saavat liikkua ainakin tällä hetkellä täysin vapaasti, eikä mitään varoituskylttejä ole näkyvillä, vaikka rakennus kohoaa usealla kerroksellaan korkealle Berliinin yläpuolelle. Vaaraton paikka tuskin on, koska sitä ei kunnosteta millään lailla. Sisäänpääsymaksulla pidetään siisteyttä yllä, ja voin vain kuvitella, millaisia roskakasoja joka puolella lojuisi, jos hommaa ei kontrolloitaisi mitenkään. Rakennuspölyä ja haljennutta seinää löytyy vaikka muille jakaa, mutta se tekee paikasta aidon. Suoraan sanottuna musta oli ihanaa, että täällä ei holhota turistia. Omalla vastuulla on ihan ok ajatusmalli. Sainpahan ripauksen seikkailua seminyhveröön elämääni, hehee.
Ihailtuamme graffiteja aikamme sukelsimme pimeään portaikkoon, jonka toivoin vievän meidät aina katolle asti. Onneksi miehen luurissa on taskulamppu, muuten olisin ollut nokallani rakennuspölyssä useemman kerran. Porras kerrallaan käveltiin ylöspäin ja aina välillä ohitettiin ikkuna, joka oli sentään yritetty tehdä turvalliseksi metalliverkolla. Lopulta tupsahdettiin katolle. Maisemat olivat oikein buenot. Enemmän mua kuitenkin kiehtoi kupoleiden lähempi tarkastelu. Eihän niistä ole kuin kuoret jäljellä, mutta jotain rappioromanttisia säteitä mun innokas mieli sieltä vastaanotti palluroita pällistellessäni.
Katolta pääsi vielä kiipeämään korkeimman kupolin sisään. Kupolikaan ei ollut säästynyt taiteelliselta näkökulmalta. Kupolin akustiikkaa kehuttiin erinomaiseksi. Jengi kiekuikin mitä erilaisimpia sanoja omilla kielillään ja jäi odottamaan, että nämä kaksi tyyppiä katossa vastaisivat. Ja vastasivathan ne.
Teufelsbergiin pääsee sujuvasti Grunewaldin s-bahn -asemalta. Kävelyä tulee noin puoli tuntia suuntaansa, ja junamatka Warschauerin asemalta Grunewaldiin kesti toisen puolituntisen S7- linjalla. Grunewaldin asemalle tultaessa käänny vasemmalle ja lähde suoraan kohti metsää. Metsässä on useita ulkoilureittejä, mutta jos jatkat suoraan menosuuntaasi, tulet jossain vaiheessa jälleen asfaltoidulle tielle. Ylitä tie ja lähde nousemaan kukkulaa ylös. Kavuttuasi kukkulaa kymmenisen minuuttia, olet perillä. Ainakin meillä google maps tunnisti kohteeksi näpytellyn Teufelsbergin, eikä perille löytäminen ollut mikään ongelma, vaikka missään ei ole minkäänlaisia opasteita tai edes tieviittoja.
Teufelsberg oli hieno paikka jopa tällaiselle ysikytluvun penskalle, jolle kylmä sota on tuttu vaan hissan tunnilta. Siellä eilinen kohtaa tän päivän, eikä huomisesta tiedä kukaan. Ehkä kannattaa käväistä, ennen kuin on liian myöhästä.
Teufelsbergin, paholaisen vuoren, historia saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Vuori tuntuu nousevan tyhjästä keskelle tasaista havumetsää, ja se onkin ihmisen - paholaisista pahimman - aikaansaannos. Tämän 120 metriä korkean kukkulan alle on kasattu toisen maailmansodan raunioita, joita Berliinistä kuljetettiin Gruneweldiin yhteensä 12 miljoonaa kuutiometriä. Ennen vuorta samaisilla koordinaateilla sijaitsi natsien sotakoulutuskeskus, jota ei kuitenkaan koskaan ehditty ottaa käyttöön ennen toisen maailmansodan syttymistä.
Länsisaksalaisen vakoilukeskuksen kukkulalle perustivat amerikkalaiset, jotka hiffasivat alueen korkeimman kukkulan sopivan mitä parhaiten salakuunteluun. Itse Teufelsberg sijaitsee silloisella brittiläisellä sektorilla, ja britit tekivät jenkkien kanssa yhteistyötä kalastellakseen mahdollisimman paljon salaista tietoa Itä-Saksasta. Kolme valkoista kupolia hallitsevat massiivisen betonirakennuksen kattoa. Niiden avulla ilmasta napsittiin ääniviestejä. Karu, kylmän sodan aikainen historia on mestoilla oikeasti ihan käsin kosketeltavaa.
Jos sai kamera laulaa pihamaalla, niin kiivettyämme ensimmäiseen kerrokseen tässä hylätyssä kolossissa laitoin sen tanssimaan ripaskaa. Tuplanopeudella. Katutaide varmasti jakaa mielipiteitä, enkä sano että ihan jokainen teos täälläkään olisi mua sykähdyttänyt, mutta kyllä mä kuulun niihin joita urbaani, aika ajoin uusiutuva graffitiseinä hyvin toteutettuna ilahduttaa ja kovin. Ja onhan tää cool mesta, kattokaa nyt. Museo olematta museo, taidenäyttely olematta kenenkään ennakolta kokoama. Rapistuva, karusti kaikuva kuoleva rakennus, joka takertuu vikoilla voimillaan kiinni nykyhetkeen ja antaa seinänsä berliiniläiselle urbaanielämälle.
Teufelsbergissä ihmiset saavat liikkua ainakin tällä hetkellä täysin vapaasti, eikä mitään varoituskylttejä ole näkyvillä, vaikka rakennus kohoaa usealla kerroksellaan korkealle Berliinin yläpuolelle. Vaaraton paikka tuskin on, koska sitä ei kunnosteta millään lailla. Sisäänpääsymaksulla pidetään siisteyttä yllä, ja voin vain kuvitella, millaisia roskakasoja joka puolella lojuisi, jos hommaa ei kontrolloitaisi mitenkään. Rakennuspölyä ja haljennutta seinää löytyy vaikka muille jakaa, mutta se tekee paikasta aidon. Suoraan sanottuna musta oli ihanaa, että täällä ei holhota turistia. Omalla vastuulla on ihan ok ajatusmalli. Sainpahan ripauksen seikkailua seminyhveröön elämääni, hehee.
Ihailtuamme graffiteja aikamme sukelsimme pimeään portaikkoon, jonka toivoin vievän meidät aina katolle asti. Onneksi miehen luurissa on taskulamppu, muuten olisin ollut nokallani rakennuspölyssä useemman kerran. Porras kerrallaan käveltiin ylöspäin ja aina välillä ohitettiin ikkuna, joka oli sentään yritetty tehdä turvalliseksi metalliverkolla. Lopulta tupsahdettiin katolle. Maisemat olivat oikein buenot. Enemmän mua kuitenkin kiehtoi kupoleiden lähempi tarkastelu. Eihän niistä ole kuin kuoret jäljellä, mutta jotain rappioromanttisia säteitä mun innokas mieli sieltä vastaanotti palluroita pällistellessäni.
Katolta pääsi vielä kiipeämään korkeimman kupolin sisään. Kupolikaan ei ollut säästynyt taiteelliselta näkökulmalta. Kupolin akustiikkaa kehuttiin erinomaiseksi. Jengi kiekuikin mitä erilaisimpia sanoja omilla kielillään ja jäi odottamaan, että nämä kaksi tyyppiä katossa vastaisivat. Ja vastasivathan ne.
Teufelsbergiin pääsee sujuvasti Grunewaldin s-bahn -asemalta. Kävelyä tulee noin puoli tuntia suuntaansa, ja junamatka Warschauerin asemalta Grunewaldiin kesti toisen puolituntisen S7- linjalla. Grunewaldin asemalle tultaessa käänny vasemmalle ja lähde suoraan kohti metsää. Metsässä on useita ulkoilureittejä, mutta jos jatkat suoraan menosuuntaasi, tulet jossain vaiheessa jälleen asfaltoidulle tielle. Ylitä tie ja lähde nousemaan kukkulaa ylös. Kavuttuasi kukkulaa kymmenisen minuuttia, olet perillä. Ainakin meillä google maps tunnisti kohteeksi näpytellyn Teufelsbergin, eikä perille löytäminen ollut mikään ongelma, vaikka missään ei ole minkäänlaisia opasteita tai edes tieviittoja.
Teufelsberg oli hieno paikka jopa tällaiselle ysikytluvun penskalle, jolle kylmä sota on tuttu vaan hissan tunnilta. Siellä eilinen kohtaa tän päivän, eikä huomisesta tiedä kukaan. Ehkä kannattaa käväistä, ennen kuin on liian myöhästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti