Guatemalaan tutustuminen alkoi Atitlánjärveltä ja tarkemmin sanottuna San Pedron kylästä, jonne matkasin lähes yhtä kyytiä Helsingistä vain nukkuen reilut kahdeksan tuntia Guatemala Cityssä. Tämän reissun rikoskumppanini, rakas aviomieheni, hyppäsi kyytiin Panamasta, jossa mulla oli viimeinen kolmesta koneenvaihdosta. Astuessani ulos Guatemalan lentoaseman ovista olin kuin sidukkalasissa uiskennellut kimalainen hoiperrellen väsymyksestä rinkka sylissäni taksiin. Muistan tuolta taksimatkalta kaksi asiaa: Trooppisen kaupunkiyön tuoksun ja taksikuskin pyyteettömän kehotuksen tarttua Jumalan käteen, jos mielimme pysyä turvassa Guatemalan pääkaupungin kaduilla.
Avaan nyt ihan vähän tätä viimeistä. Tiedättehän, taksikuskeilta on aina hyvä kysäistä uudessa kaupungissa alueista, joilla on tai ei ole turvallista liikkua. Mun buukkaama hotelli sijaitsi Guatemala Cityn zona 1:llä, josta vielä mieheni viime vierailulla maassa puhuttiin vaarallisena alueena. Musta tämä oli tietenkin outoa, koska nimenomaan luin paristakin paikasta, että hotellin ympäristö olisi turvallinen. Taksari sitten selvensi meille, että ennen zona ykkönen on ollut varsin rauhatonta seutua, mutta nykyään sitä on onnistuttu siistimään lisäämällä poliisivoimien näkyvyyttä. Pääkaupungissa ei kuulema enää ole varsinaisesti varman kuoleman alueita (anteeksi voimakas ilmaisu), vaan joka puolella olisi hyvä liikkua tasapuolisen varovasti. Puheenvuoronsa taksari päätti siis sanoen, että hänen mielestään varmin tapa suojautua olisi tarttua Jumalan ojentamaan käteen, lisäten kuitenkin vielä samaan hengenvetoon diplomaattisesti, että tietenkin tämä onnistuu vain siinä tapauksessa, että satumme olemaan uskossa. Aah, huokaisin salaa takapenkillä ja melkein nostalgian kyynel vierähti silmäkulmaan - mä oon taas lattariamerikassa!
Meidän taksari oli muutenkin täyden palvelun kuski ajeluttaen väsykit ensin pankkiautomaatille (kyllä, tuntui ihan turvalliselta nostaa rahaa kymmeneltä illalla, kun taksi odotti vieressä) ja sitten taco-kojulle illastamaan. Eka dinneri maistui herkulliselta ja oli todennäköisesti koko matkan halvin - 10 quetzalia eli 1.20 € kolmesta täytetystä tacosta.
Hotellilla (Hotel Estación Gerona, siisti huone, hyvä yhden yön majoitukseen) painuttiin punkkaan heti, kun oltiin saatu kohteliaan kauhistuneina torjuttua isännän ehdotus kattaa aamiainen kello kahdeksaksi pöytään. Kun seuraavana aamuna kymmenen jälkeen havahduin hereille ja kiskoin itseni keittiöön, löysin kahteen muovirasiaan pakatut paistetut keittobanaanit ja munakkaat mikron vierestä. Kiitti mut ei kiitti. Sämpylät söin.
Atitlánjärvi oli arvioni mukaan noin kolmen tunnin bussimatkan päässä, mutta mitään varmuutta asiasta meillä ei ollut. Tiesin vain, että meidän pitäisi löytää Panajacheliin menevä bussi, sillä lautat järvenrantakyliin lähtevät sieltä. Hotellin isäntä, tuo sama suloinen vanha herra, jonka omeletin skippasin, neuvoi Panajachelin bussien lähtevän kadulta numero 44, zona kasilta. Sinne pääsisi taksilla tai ottamalla bussin Trebol -nimiselle pysäkille. Olin jo lampsimassa tyytyväisenä taksia pysäyttelemään, kun mies takanani sanoi kovaan ääneen meidän menevän bussilla. Ei kuulemma aleta heti kermaperseilemään. Ihana tyyppi ♥
Muutaman mutkan, neuvojan ja mangokojun kautta löydettiin lopulta bussiin, joka tosin ei vienyt meitä Panajacheliin vaan los encuentrosiin eli vapaasti käännettynä kohtaamispaikkaan, jossa useat tiet siis risteävät (ihan ite päättelin, että nimi juontuu tästä). Los encuentrosista meidät neuvottiin Sololán kaupunkiin menevään bussin, ja Sololásta hypättiin kolmanteen, viimein Panajacheliin vievään linjuriin. Aikaa citystä Panaan meni ehkä se kolmisen tuntia, ja päästiin jaloittelemaankin välillä. Hintaa tälle reitille tuli 30,5 quetzalia, kun turisteille suunnattu shuttle service olis maksanut reilusti yli satasen. Myös meininki bussissa oli varsin mukava.
Panajachelista San Pedroon matkustettiin lautalla, joka veloitti meiltä 25 quetzalia/nenä. Olisi kiva tietää, paljonko edessäni istunut upeahiuksinen paikallinen maksoi matkastaan - mun on nimittäin todella vaikea uskoa, että järvellä matkustaminen olisi paikallisille näin kallista. (Itse kuulun muuten niihin, joita ei haittaa maksaa vähän paikallisväestöä enemmän julkisista palveluista ainakaan silloin, kun rahani menevät paikallisen talouden kiertoon. Hyvässä hengessä ihan puhdasta uteliaisuuttani vaan pohdin tätäkin asiaa...)
Miksi me valittiin San Pedro Atitlánjärven tukikohdaksemme? Alla olevat kuvat kertovat vastauksen. Parilla kympillä saatiin oma huone ja optio lillua jacuzzissa näissä mielettömissä maisemissa.
San Pedro on Atitlánin reppureissaajien mekka - niin ainakin luin ennen matkaa. Sataman lähettyvillä olikin muutamia vanhoja kunnon nuorisohostelleja happy hour - mainoskyltteineen, mutta yleistunnelma kylän kaduilla oli kuitenkin rauhallinen. San Pedrosta jäi mieleen hyvä balanssi: Matkailubisnes näyttää hallitulta ja hyödyttää paikallisia tarjoamalla työtä ja tuloja. Paikalliselämä ei ole piilossa turistien katseilta, ja toisaalta matkailija löytää kaikki tarvitsemansa palvelut kylästä. Todella mukava paikka. Ja mitkä maisemat!
Siinä missä matkailupalvelut keskittyvät San Pedrossa järven rannalle, voit mäkeä ylös kukkulalle kapuamalla sukeltaa guatemalalaisen kylän elämään. Yläkylästä löytyy paikallinen keskusta, kirkko ja jokapäiväiset palvelut. Atitlánin väestö polveutuu vahvasti Maya - kansoista, ja San Pedrossa puhutaan tz'utujilin kieltä. Mä niin tykkään, kun voin matkallani oppia uutta - oli se vaan sitten uuden kielen nimi!
San Pedrossa on paljon kivoja ravintoloita, joissa ateria maksoi yleensä jotain kolmenkymmenen ja viidenkymmenen quetzalin väliltä. Yks ravintola ja safka nousi kuitenkin ylitse muiden: Shanti shanti II ja sen vegeburrito juustolla tuunattuna. Tää oli paras vegeburrito koskaan. Ja itse asiassa koko matkan paras ruoka. Shanti shanteja on kaksi, ykkönen on rannassa niiden partyhostellien kupeessa ja tämä ihana kakkonen sisemmällä kylässä pienellä tunnelmallisella kujalla paikallista koulua vastapäätä.
San Pedron päivät hujahtivat pitkälti lomamoodiin virittäytyessä, mihin mesta sopi paremmin kuin hyvin. Neljä päivää olisi mennyt ihan lorvaillessakin, mutta onneksi uteliaat sielumme potkivat meidät myös liikkeelle muutamaan otteeseen. San Pedrosta on helppo tehdä retkiä naapurikyliin, ja löydettiinkin itsemme San Marcosin henkevää happea hönkäilemästä sekä Santiagon aamumarkkinoiden tunnelmia ihmettelemästä. Näistä Maya-kylistä ajattelin kirjoittaa teille lisää seuraavalla kerralla.
Muuten, ryntäisitkö sinä into piukeena ruokailemaan ravintolaan, jonka nimi on kohtalokkaasti viimeinen illallinen (Ultima cena)? Juu, en minäkään.
PS. Kirjoittelin lentokoneessa muistikirjaani hahmotelmaa myöhemmin julkaistavalle postaukselle, jossa kokoaisin kaikki nice2know -oivallukseni Guatemalasta ja Belizestä kasaan. Yksi aiheista oli sää ja sadekaudella matkaaminen - meillähän oli aivan upeat kelit lähes kaikki kaksikymmentäyksi päivää niin Guatemalassa kuin Belizessäkin. Suunnittelin toteavani, että Väli-Amerikka heinäkuussa on parempi idea kuin Helsinki heinäkuussa, jos haluaa minimoida sateen määrän. Yllätyin siis, jopa snadisti järkytyinkin, kun torstaina instagramissa seuraamani Belizen matkailusivusto explorebelize julkaisi kuvan hurrikaanin tuhoamasta rannasta. Hurrikaani Earl on ensimmäinen Belizen rannikolle sitten vuoden 2013 iskenyt hirmumyrsky. Mutta me oltiin tuolla viikko sitten ja joka päivä aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta! Aika hurjaa. Meillä taisi käydä aikamoinen tuuri. Onneksi henkilövahingoilta Belizessä ilmeisesti vältyttiin tällä kertaa, vaikka aineelliset tuhot näyttävät kuvissa hurjilta.
Avaan nyt ihan vähän tätä viimeistä. Tiedättehän, taksikuskeilta on aina hyvä kysäistä uudessa kaupungissa alueista, joilla on tai ei ole turvallista liikkua. Mun buukkaama hotelli sijaitsi Guatemala Cityn zona 1:llä, josta vielä mieheni viime vierailulla maassa puhuttiin vaarallisena alueena. Musta tämä oli tietenkin outoa, koska nimenomaan luin paristakin paikasta, että hotellin ympäristö olisi turvallinen. Taksari sitten selvensi meille, että ennen zona ykkönen on ollut varsin rauhatonta seutua, mutta nykyään sitä on onnistuttu siistimään lisäämällä poliisivoimien näkyvyyttä. Pääkaupungissa ei kuulema enää ole varsinaisesti varman kuoleman alueita (anteeksi voimakas ilmaisu), vaan joka puolella olisi hyvä liikkua tasapuolisen varovasti. Puheenvuoronsa taksari päätti siis sanoen, että hänen mielestään varmin tapa suojautua olisi tarttua Jumalan ojentamaan käteen, lisäten kuitenkin vielä samaan hengenvetoon diplomaattisesti, että tietenkin tämä onnistuu vain siinä tapauksessa, että satumme olemaan uskossa. Aah, huokaisin salaa takapenkillä ja melkein nostalgian kyynel vierähti silmäkulmaan - mä oon taas lattariamerikassa!
Meidän taksari oli muutenkin täyden palvelun kuski ajeluttaen väsykit ensin pankkiautomaatille (kyllä, tuntui ihan turvalliselta nostaa rahaa kymmeneltä illalla, kun taksi odotti vieressä) ja sitten taco-kojulle illastamaan. Eka dinneri maistui herkulliselta ja oli todennäköisesti koko matkan halvin - 10 quetzalia eli 1.20 € kolmesta täytetystä tacosta.
Hotellilla (Hotel Estación Gerona, siisti huone, hyvä yhden yön majoitukseen) painuttiin punkkaan heti, kun oltiin saatu kohteliaan kauhistuneina torjuttua isännän ehdotus kattaa aamiainen kello kahdeksaksi pöytään. Kun seuraavana aamuna kymmenen jälkeen havahduin hereille ja kiskoin itseni keittiöön, löysin kahteen muovirasiaan pakatut paistetut keittobanaanit ja munakkaat mikron vierestä. Kiitti mut ei kiitti. Sämpylät söin.
Atitlánjärvi oli arvioni mukaan noin kolmen tunnin bussimatkan päässä, mutta mitään varmuutta asiasta meillä ei ollut. Tiesin vain, että meidän pitäisi löytää Panajacheliin menevä bussi, sillä lautat järvenrantakyliin lähtevät sieltä. Hotellin isäntä, tuo sama suloinen vanha herra, jonka omeletin skippasin, neuvoi Panajachelin bussien lähtevän kadulta numero 44, zona kasilta. Sinne pääsisi taksilla tai ottamalla bussin Trebol -nimiselle pysäkille. Olin jo lampsimassa tyytyväisenä taksia pysäyttelemään, kun mies takanani sanoi kovaan ääneen meidän menevän bussilla. Ei kuulemma aleta heti kermaperseilemään. Ihana tyyppi ♥
Muutaman mutkan, neuvojan ja mangokojun kautta löydettiin lopulta bussiin, joka tosin ei vienyt meitä Panajacheliin vaan los encuentrosiin eli vapaasti käännettynä kohtaamispaikkaan, jossa useat tiet siis risteävät (ihan ite päättelin, että nimi juontuu tästä). Los encuentrosista meidät neuvottiin Sololán kaupunkiin menevään bussin, ja Sololásta hypättiin kolmanteen, viimein Panajacheliin vievään linjuriin. Aikaa citystä Panaan meni ehkä se kolmisen tuntia, ja päästiin jaloittelemaankin välillä. Hintaa tälle reitille tuli 30,5 quetzalia, kun turisteille suunnattu shuttle service olis maksanut reilusti yli satasen. Myös meininki bussissa oli varsin mukava.
Panajachelista San Pedroon matkustettiin lautalla, joka veloitti meiltä 25 quetzalia/nenä. Olisi kiva tietää, paljonko edessäni istunut upeahiuksinen paikallinen maksoi matkastaan - mun on nimittäin todella vaikea uskoa, että järvellä matkustaminen olisi paikallisille näin kallista. (Itse kuulun muuten niihin, joita ei haittaa maksaa vähän paikallisväestöä enemmän julkisista palveluista ainakaan silloin, kun rahani menevät paikallisen talouden kiertoon. Hyvässä hengessä ihan puhdasta uteliaisuuttani vaan pohdin tätäkin asiaa...)
Miksi me valittiin San Pedro Atitlánjärven tukikohdaksemme? Alla olevat kuvat kertovat vastauksen. Parilla kympillä saatiin oma huone ja optio lillua jacuzzissa näissä mielettömissä maisemissa.
San Pedro on Atitlánin reppureissaajien mekka - niin ainakin luin ennen matkaa. Sataman lähettyvillä olikin muutamia vanhoja kunnon nuorisohostelleja happy hour - mainoskyltteineen, mutta yleistunnelma kylän kaduilla oli kuitenkin rauhallinen. San Pedrosta jäi mieleen hyvä balanssi: Matkailubisnes näyttää hallitulta ja hyödyttää paikallisia tarjoamalla työtä ja tuloja. Paikalliselämä ei ole piilossa turistien katseilta, ja toisaalta matkailija löytää kaikki tarvitsemansa palvelut kylästä. Todella mukava paikka. Ja mitkä maisemat!
Siinä missä matkailupalvelut keskittyvät San Pedrossa järven rannalle, voit mäkeä ylös kukkulalle kapuamalla sukeltaa guatemalalaisen kylän elämään. Yläkylästä löytyy paikallinen keskusta, kirkko ja jokapäiväiset palvelut. Atitlánin väestö polveutuu vahvasti Maya - kansoista, ja San Pedrossa puhutaan tz'utujilin kieltä. Mä niin tykkään, kun voin matkallani oppia uutta - oli se vaan sitten uuden kielen nimi!
San Pedrossa on paljon kivoja ravintoloita, joissa ateria maksoi yleensä jotain kolmenkymmenen ja viidenkymmenen quetzalin väliltä. Yks ravintola ja safka nousi kuitenkin ylitse muiden: Shanti shanti II ja sen vegeburrito juustolla tuunattuna. Tää oli paras vegeburrito koskaan. Ja itse asiassa koko matkan paras ruoka. Shanti shanteja on kaksi, ykkönen on rannassa niiden partyhostellien kupeessa ja tämä ihana kakkonen sisemmällä kylässä pienellä tunnelmallisella kujalla paikallista koulua vastapäätä.
San Pedron päivät hujahtivat pitkälti lomamoodiin virittäytyessä, mihin mesta sopi paremmin kuin hyvin. Neljä päivää olisi mennyt ihan lorvaillessakin, mutta onneksi uteliaat sielumme potkivat meidät myös liikkeelle muutamaan otteeseen. San Pedrosta on helppo tehdä retkiä naapurikyliin, ja löydettiinkin itsemme San Marcosin henkevää happea hönkäilemästä sekä Santiagon aamumarkkinoiden tunnelmia ihmettelemästä. Näistä Maya-kylistä ajattelin kirjoittaa teille lisää seuraavalla kerralla.
Muuten, ryntäisitkö sinä into piukeena ruokailemaan ravintolaan, jonka nimi on kohtalokkaasti viimeinen illallinen (Ultima cena)? Juu, en minäkään.
PS. Kirjoittelin lentokoneessa muistikirjaani hahmotelmaa myöhemmin julkaistavalle postaukselle, jossa kokoaisin kaikki nice2know -oivallukseni Guatemalasta ja Belizestä kasaan. Yksi aiheista oli sää ja sadekaudella matkaaminen - meillähän oli aivan upeat kelit lähes kaikki kaksikymmentäyksi päivää niin Guatemalassa kuin Belizessäkin. Suunnittelin toteavani, että Väli-Amerikka heinäkuussa on parempi idea kuin Helsinki heinäkuussa, jos haluaa minimoida sateen määrän. Yllätyin siis, jopa snadisti järkytyinkin, kun torstaina instagramissa seuraamani Belizen matkailusivusto explorebelize julkaisi kuvan hurrikaanin tuhoamasta rannasta. Hurrikaani Earl on ensimmäinen Belizen rannikolle sitten vuoden 2013 iskenyt hirmumyrsky. Mutta me oltiin tuolla viikko sitten ja joka päivä aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta! Aika hurjaa. Meillä taisi käydä aikamoinen tuuri. Onneksi henkilövahingoilta Belizessä ilmeisesti vältyttiin tällä kertaa, vaikka aineelliset tuhot näyttävät kuvissa hurjilta.
Kyllä tuo Lattari-Amerikka vain on niin omanlaisensa maailma! Näyttää aivan ihanalta.
VastaaPoistaGuatemala on uskomattoman värikäs ja monipuolinen maa, ja samalla todella lattari mutta kuitenkin alkuperäisväestöltään rikas!
PoistaMä innostuin lukemaan sun juttuja ihan kunnolla :D Mekin majotuttiin San Pedrossa (Panajachelin ohella) ja se oli mun lempipaikka Atitlanilla. Käytiin syömässä useasti tuolla samassa Shanti Shantissa ja ruoat oli niiiin hyviä! Panajachelin puolella juteltiin yhden paikallisen tytön kanssa ja se sanoi että matka järven toiselle puolelle on 15 quetzalia. Länkkärituristeille kuulema 25 ja sit vähän vähemmän guatemalalaisille turisteille ja vielä vähemmän paikallisille :D
VastaaPoistaJee, kiva että innostuit lukemaan! Okei, olin varma että tällanen semisalainen hinnottelupolitiikka on olemassa, mutta ei kehdattu den enempää udella asiasta... kanabusseissa oli helppo kysäistä vierustoverilta ennen rahastajan tuloa kyydin hinta, ja maksettiinki joka kerta ihan normitaksa...
VastaaPoistaShanti shanti for life ♡