Laavakiveä ja vaahtokarkkeja | Guatemala

Guatemalajutut ei todellakaan ole läheskään lopuillaan mun blogissa. Kerronpas seuraavaksi retkestämme yhdelle Guatemalan aktiivisista tulivuorista, mahtavalle Pacayalle.

Tulivuoret ja vuoret ylipäätänsä on kiehtoneet mua aina. En oo kovin kunnostautunut haikkaaja, ja myönnetään, että vuoriston ihailu jää multa usein vuorenjuuritasolle. Ajatuksen tasolla kyllä olen haaveillut vaikka minkä kukkulan valloituksesta, mutta toistaiseksi oon pysynyt helpohkojen patikkareittien varrella. Tiesin, että Guatemalan Pacaya -tulivuorelle tehdään päiväretkiä Antiguasta, enkä muuten miettinyt kahta kertaa osallistumistani, sillä Pacaya tarjoaa jotain, mitä ei ihan joka nyppylältä löydy: Mahdollisuuden paahtaa vaahtokarkkeja eeppisesti vulkaanisissa höyryissä. How cool is that?!

Pacaya on yksi Guatemalan 37 tulivuoresta ja siis kolmesta aktiivisesta tulivuoresta. Viimeisin purkaus tapahtui oppaan mukaan vuonna 2010, jolloin tuhkaa lensi neljän kilometrin korkeuteen ja yli 500 kilometrin päähän Tikalin rauniokaupunkiin asti. Pacaya tuprutteli tuolloin neljä pitkää viikkoa, kunnes rauhoittui jälleen. Tulivuori oli ennen vuoden 2010 purkaustaan tunnettu pitkin rinteitä valuvista laavavirroistaan, jotka kuitenkin katosivat sen siliän tien purkauksen seurauksena. Laava emme siis tulisi täällä näkemään, vähän harmi.

Buukkasimme puolipäiväretken Antiguasta Pacayalle hostellimme kautta 11 taalalla. Sisäänpääsy 50 quetzalia maksettiin erikseen luonnonpuiston portilla ja se sisälsi ryhmämme oppaan palvelut - puistoon ei pääse haahuilemaan ilman opasta. Kyyti oli kätevästi ovelta ovelle ja ajomatka Antiguasta Pacayalle kesti reilut puolitoistatuntia.

Pacayan kävelyreitti on kolme kilometriä pitkä ja se nousee puiston portilta aina vuoren juurelle - ei siis huipulle, kuten mä raukka ensin luulin. Vaikkei huipulle asti reippailtukaan, meni patikka ihan kunnon urheilusta, sillä nousu oli tasaisen jyrkkää koko kolmen kilometrin ajan. Kuvista ei ihan saa realistista kuvaa korkeuseroista. Kävelyä karttaville tarjottiin hevoskyytiä, mutta kyllä peruskuntoinen mielestäni jaksaa reitin myös omin jaloin.

Ihan polun alkupäästä oli muuten näkymä sähkövoimalaan, jossa hyödynnetään maaperän vulkaanista toimintaa. Harmi vain, että israelilainen omistaja myy kaiken voimalan tuottaman sähkön naapurimaahan El Salvadoriin. Luonnonvarojen yksityistäminen tuntuu välillä aivan järjettömältä. Guatemalalainen tulivuori, israelilainen omistaja, elsalvadorilainen ostaja. Kuka hyötyy ja kenen kuuluisi hyötyä?

Pacaya on 2552 metriä korkea ja se koostuu useista kraattereista, joita pitkin vulkaaniset kaasut löytävät tiensä maanpinnalle. Tulivuoren huippu ja pääkraatteri on nimeltään Mackenney - mahtavan valokuvauksellinen huippu muuten onkin. Alkumatkan taivalsimme tiheässä metsikössä, ja itse vuorikaunotar ei paljastanut itsestään mitään ennen saapumistamme kasvillisuuden ylärajoille. Vähän oli reidet hapoilla, mutta ihan kaikki oli kyllä kapuamisen arvoista. 

Ylhäältä ei näkynyt ainoastaan tulivuoren huippu, vaan myös koko Guatemala City ja sitä ympäröivä laakso. Myös tulivuorikoira oli sitä mieltä, että kannatti kivuta.

Niin mites ne vaahtokarkit? Tikun nokkaan vaan ja paistumaan! Oppaamme repun sisältö paljastui vasta, kun päästiin reittimme kaukaisimpaan pisteeseen laavakentälle vuoren juurelle. Tyypillä oli kassi täynnä vaahtokarkkeja ja grillitikkuja. Aivan huippua, herkullisin vaahtokarkki ikinä.

Laavakentiltä patikka kääntyi päinvastaiseen suuntaan ja palasimme samaa reittiä lähtöpisteeseen. Pacayan huipulle on mahdollista vaeltaa, mutta sitä varten olisi buukattava ihan oma retki, joka lähtisi ennen auringonnousua. Meidän puolipäiväretki alkoi kello kaksi iltapäivällä Antiguasta, joten lähdimme laskeutumaan takaisin autolle juuri auringonlaskun aikaan. Retkiä tehdään myös aamukuuden lähdöillä, mutta mä kyllä olin iloinen saadessani bongata nimenomaan auringonlaskun täällä korkealla vuoristossa.

Olin ehkä hintsusti ylipukeutunut Pacayalle - ilma oli lämmin, ja verkkatakki liikaa. Sadekuuro kasteli meidät ihan kunnolla - Tigerin kolmen egen sadeviitta pelasti mut onneks täydeltä kylvyltä. Kengistä sen verran, että lenkkarit riitti hyvin ja polku oli hyväkuntoinen. 

Mun mielestä Pacaya oli aivan mahtava kokemus ja lähtisin uudestaan vaikka huomenna. Ylhäällä vuorilla voi tuntea itsensä jännällä tavalla voimakkaaksi, vaikka jalat olisivat vetelät kaikesta kiipeemisestä. Hienoinen itsensä ylittänyt fiilis ja laskevan auringon viimeiset säteet laaksossa sai mut unohtamaan hikisen nousun. Niin ja ne paahdetut vaahtokarkit, ai että. One thing down on my bucket list.