Sillä isolla temppelillä - Tikal

Kuten kaikki muutkin Floresin matkailijat, myös me heräsimme neljältä yhtenä aamuna ja suuntasimme Tikalin mayaraunioille sivistämään itseämme. Olin odottanut Tikalia kuin kuuta nousevaa, tietenkin, olinhan haaveillut mayaraunioista jo vuosia. Harmi vain, että olin edellisenä iltana vetäissyt trendikkään vuohenjuustosienipurilaisen yhdessä rantakadun turistikuppiloista ja viettänyt sitten yöni lähinnä kylppärissä. Retkelle oli silti lähdettävä, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut. Oon odottanut jo niin kauan, mutisin miehelleni kalpeiden huulieni välistä.

Tikal sijaitsee noin viidenkymmenen kilometrin päässä Floresista. Buukkasimme kuljetukset minibussilla sadalla quetzalilla, jonka päälle tuli vielä maksaa sisäänpääsy puistoon, sataviisikymmentä quetzalia. Noita bussikyytejä kannattaa vähän vertailla ja tinkailla, osa tapaamistani kanssamatkaajista oli maksanut reilusti enemmän, osa jopa hieman vähemmän. Puiston sisäänpääsyyn kuului opas ja aamiainen, jota voisin kommentoida lyhyesti näin: Ota omat eväät.

Tikalin alueella on oppaamme mukaan noin 4000 erilaista, mayojen tekemää rakennelmaa, ja vain 20 % niistä on kaivettu esiin. Kun Tikal löydettiin vuonna 1848, eivät löytäjät ensin ymmärtäneet olevansa maailman suurimman mayakaupungin raunioilla. Rauniot eivät nimittäin suinkaan kiljuneet olemassaoloaan, kuten arvioituina loistovuosinaan 200 - 900 eaa, vaan ne olivat eroosion myötä peittyneet metsään ja muuhun kasvillisuuteen. 

Tää oli ehkä kaikkein makeinta Tikalissa - esiin kaivettujen temppeleiden lisäksi nähtävillä ovat myös ne temppelit, jotka ovat samalla tavalla luonnon hautaamia, kuin tuolloin vuonna 1848. Alueella ei ole vuoria eikä maasto ole edes kovin mäkinen. Kaikki kukkulat ovat siis tosiasiassa maahan hautautuneita temppeleitä. Tikalin kaivaukset edistyvät hitaasti, sillä työ on kallista, mutta mun mielestä tämä on oikein hyvä näin. Maahan peittyneet temppelit hohkaa salaperäistä tunnelmaa - tää on sellaista museokamaa, josta mä diggaan!

Tämä on Ceiba, mayojen pyhä puu, ja se on muuten myös Guatemalan kansallispuu. Ihan pirun korkea puu muuten.

Kaikki temppelit ovat täysin kiinteitä, eli niiden sisältä ei löydy aarrekammioita tai hautaholveja. Temppeleiden sisällä on ikään kuin toisia pienempiä temppeleitä, sillä jokainen hallitsija halusi valtakaudellaan tehdä temppeleistä vielä mahtavampia rakentaen niiden päälle uuden kerroksen. Mayat olivat voimakkaan hierarkkinen yhteiskunta, ja he harjoittivat muun muassa ihmisuhrausta. Mayat olivat myös keksineet pyörän, mutteivät osanneet käyttää sitä. Kun Tikal löydettiin, oli se ollut hylättynä jo satoja vuosia. Vaikka kukaan ei varmasti tiedä, minne sivilisaatio katosi, pidetään kuivuutta ilmeisesti todennäköisimpänä syynä kaupungin hylkäämiseen.

Tikal ei sivilisaationsa huippuvuosina suinkaan näyttänyt samalta, kuin alla olevissa kuvissa. Koko alue oli paljas, sillä kaikki ympäröivä metsä oli hakattu rakennusmateriaaliksi vuosisatojen aikana. Juuri tätä luonnonvarojen loppuun kuluttamista ja siitä seuranneita elinolosuhteiden muutoksia pidetään siis syypäänä kaupungin rapistumiseen.

Suurin osa opastetusta kierroksesta meni meiltä ohi, koska mä olin niin heikkona, etten pysynyt välillä edes ryhmän perässä. Vaikka oppaan höpinöistä suurin osa meni multa ohi korvan, innostuin vähän lukemaan mayoista retken jälkeen. Xplorando Guatemala -sivustolla kerrotaan aika avartavasti muun muassa siitä, miksi nykymayat eivät ole osanneet auttaa historiantutkijoita tulkitsemaan mayojen muinaisia tekstejä tai piirroksia.

Kun puhutaan suurista, muinaisista mayakansoista, puhutaan samalla sivilisaatioista, jotka olivat jo kadonneet ennen espanjalaisten konkistadorien saapumista uuteen maailmaan. Nämä kansat olivat niitä neroja, jotka kehittivät matematiikkaa ja tähtitiedettä sekä rakensivat suurkaupunkeja temppeleineen Guatemalan, Belizen, Meksikon, Hondurasin ja El Salvadorin alueella. Kun espanjalaiset saapuivat Väli-Amerikkaan, asuttivat aluetta näiden suurten mayasivilisaatioiden jälkeläiset, jotka kuitenkin elivät pienemmissä ryhmissä ympäriinsä. Pienet, keskenään sotivat ryhmittymät olivat todennäköisesti espanjalaisille paljon helpompi vastus, kuin mitä esimerkiksi Tikalin jopa 100 000 asukkaan sivilisaatio olisi ollut.

Niinhän siinä sitten kävi, että katoliset konkistadorit pakottivat alkuperäisväestön tuhoamaan lähes kaikki oman kulttuurinsa jäljet ja myös kielsivät alkuperäisen uskonnon harjoittamisen kuolemantuomion uhalla. Kulttuuriperimä rapistui nopeasti ja nykyiset mayakansat polveutuvat jo niin kaukaisesti suurista kansoista, ettei heillä ole enää mitään kulttuurista yhteyttä. Nykymayojen geeniperimää ei ilmeisesti myöskään ole voitu suoraan yhdistää esimerkiksi juuri Tikalin muinaisiin asukkaisiin.

Mayat, rauniot ja nykyinen alkuperäiskulttuuri ovat ehdottomasti Guatemalan parasta antia matkailijalle. Tikal on paikkana aivan mieletön, ja tulin todella onnelliseksi katsellessani temppeleillä vierailevia lapsia - aivan mahtava opintomatka, josta itse sain skidinä vain haaveilla Don Rosan piirtämien akkarikertomusten parissa.

Guatemalan värit, maisemat ja äänet meni mun ihon alle, ja matkan jatkuminen Belizeen tuntui vähän haikealta. Muistin kuitenkin nopeasti, mikä Belizessä odottaisi, ja himo tien päälle syttyi taas. Karibianmeri, täältä mä tuun, kelasin kun heitettiin rinkat taas olalle ja lähdettiin matkaan.

Laavakiveä ja vaahtokarkkeja | Guatemala

Guatemalajutut ei todellakaan ole läheskään lopuillaan mun blogissa. Kerronpas seuraavaksi retkestämme yhdelle Guatemalan aktiivisista tulivuorista, mahtavalle Pacayalle.

Tulivuoret ja vuoret ylipäätänsä on kiehtoneet mua aina. En oo kovin kunnostautunut haikkaaja, ja myönnetään, että vuoriston ihailu jää multa usein vuorenjuuritasolle. Ajatuksen tasolla kyllä olen haaveillut vaikka minkä kukkulan valloituksesta, mutta toistaiseksi oon pysynyt helpohkojen patikkareittien varrella. Tiesin, että Guatemalan Pacaya -tulivuorelle tehdään päiväretkiä Antiguasta, enkä muuten miettinyt kahta kertaa osallistumistani, sillä Pacaya tarjoaa jotain, mitä ei ihan joka nyppylältä löydy: Mahdollisuuden paahtaa vaahtokarkkeja eeppisesti vulkaanisissa höyryissä. How cool is that?!

Pacaya on yksi Guatemalan 37 tulivuoresta ja siis kolmesta aktiivisesta tulivuoresta. Viimeisin purkaus tapahtui oppaan mukaan vuonna 2010, jolloin tuhkaa lensi neljän kilometrin korkeuteen ja yli 500 kilometrin päähän Tikalin rauniokaupunkiin asti. Pacaya tuprutteli tuolloin neljä pitkää viikkoa, kunnes rauhoittui jälleen. Tulivuori oli ennen vuoden 2010 purkaustaan tunnettu pitkin rinteitä valuvista laavavirroistaan, jotka kuitenkin katosivat sen siliän tien purkauksen seurauksena. Laava emme siis tulisi täällä näkemään, vähän harmi.

Buukkasimme puolipäiväretken Antiguasta Pacayalle hostellimme kautta 11 taalalla. Sisäänpääsy 50 quetzalia maksettiin erikseen luonnonpuiston portilla ja se sisälsi ryhmämme oppaan palvelut - puistoon ei pääse haahuilemaan ilman opasta. Kyyti oli kätevästi ovelta ovelle ja ajomatka Antiguasta Pacayalle kesti reilut puolitoistatuntia.

Pacayan kävelyreitti on kolme kilometriä pitkä ja se nousee puiston portilta aina vuoren juurelle - ei siis huipulle, kuten mä raukka ensin luulin. Vaikkei huipulle asti reippailtukaan, meni patikka ihan kunnon urheilusta, sillä nousu oli tasaisen jyrkkää koko kolmen kilometrin ajan. Kuvista ei ihan saa realistista kuvaa korkeuseroista. Kävelyä karttaville tarjottiin hevoskyytiä, mutta kyllä peruskuntoinen mielestäni jaksaa reitin myös omin jaloin.

Ihan polun alkupäästä oli muuten näkymä sähkövoimalaan, jossa hyödynnetään maaperän vulkaanista toimintaa. Harmi vain, että israelilainen omistaja myy kaiken voimalan tuottaman sähkön naapurimaahan El Salvadoriin. Luonnonvarojen yksityistäminen tuntuu välillä aivan järjettömältä. Guatemalalainen tulivuori, israelilainen omistaja, elsalvadorilainen ostaja. Kuka hyötyy ja kenen kuuluisi hyötyä?

Pacaya on 2552 metriä korkea ja se koostuu useista kraattereista, joita pitkin vulkaaniset kaasut löytävät tiensä maanpinnalle. Tulivuoren huippu ja pääkraatteri on nimeltään Mackenney - mahtavan valokuvauksellinen huippu muuten onkin. Alkumatkan taivalsimme tiheässä metsikössä, ja itse vuorikaunotar ei paljastanut itsestään mitään ennen saapumistamme kasvillisuuden ylärajoille. Vähän oli reidet hapoilla, mutta ihan kaikki oli kyllä kapuamisen arvoista. 

Ylhäältä ei näkynyt ainoastaan tulivuoren huippu, vaan myös koko Guatemala City ja sitä ympäröivä laakso. Myös tulivuorikoira oli sitä mieltä, että kannatti kivuta.

Niin mites ne vaahtokarkit? Tikun nokkaan vaan ja paistumaan! Oppaamme repun sisältö paljastui vasta, kun päästiin reittimme kaukaisimpaan pisteeseen laavakentälle vuoren juurelle. Tyypillä oli kassi täynnä vaahtokarkkeja ja grillitikkuja. Aivan huippua, herkullisin vaahtokarkki ikinä.

Laavakentiltä patikka kääntyi päinvastaiseen suuntaan ja palasimme samaa reittiä lähtöpisteeseen. Pacayan huipulle on mahdollista vaeltaa, mutta sitä varten olisi buukattava ihan oma retki, joka lähtisi ennen auringonnousua. Meidän puolipäiväretki alkoi kello kaksi iltapäivällä Antiguasta, joten lähdimme laskeutumaan takaisin autolle juuri auringonlaskun aikaan. Retkiä tehdään myös aamukuuden lähdöillä, mutta mä kyllä olin iloinen saadessani bongata nimenomaan auringonlaskun täällä korkealla vuoristossa.

Olin ehkä hintsusti ylipukeutunut Pacayalle - ilma oli lämmin, ja verkkatakki liikaa. Sadekuuro kasteli meidät ihan kunnolla - Tigerin kolmen egen sadeviitta pelasti mut onneks täydeltä kylvyltä. Kengistä sen verran, että lenkkarit riitti hyvin ja polku oli hyväkuntoinen. 

Mun mielestä Pacaya oli aivan mahtava kokemus ja lähtisin uudestaan vaikka huomenna. Ylhäällä vuorilla voi tuntea itsensä jännällä tavalla voimakkaaksi, vaikka jalat olisivat vetelät kaikesta kiipeemisestä. Hienoinen itsensä ylittänyt fiilis ja laskevan auringon viimeiset säteet laaksossa sai mut unohtamaan hikisen nousun. Niin ja ne paahdetut vaahtokarkit, ai että. One thing down on my bucket list.

Yalan kansallispuisto kuvina | Sri Lanka

Ihanaa, kuvapostauksen vuoro Sri Lankasta! Salaa haaveilen siitä, että jonain päivänä kuvaustaitoni nousisivat sellaiselle tasolle, että kuvat ottaisivat suuremman vallan blogistani. Itse kun ihailen yli kaiken kauniita, kekseliäitä ja laadukkaita valokuvia. Tällä hetkellä mun kuvien taso on vahvasti riippuvainen muun muassa kuvauskohteesta, jona Yalan kansallispuisto Kaakkois-Sri Lankassa oli muuten oikee herkku. Annankin nyt kuvien puhua puolestaan, olihan safari nimenomaan visuaalinen kokemus.

Yala on Sri Lankan kansallispuistoista ehkä se tunnetuin tai ainakin vierailluin, mutta toisin kuin osa kuvistani antaa ymmärtää, suurin osa ajasta ajeltiin jeepillämme ihan ylhäisessä yksinäisyydessä. Safarikuskit puhalsivat kuitenkin sen verran yhteen hiileen, että vinkit lensivät luurista toiseen aina, kun joku harvinaisempi eläin oli onnistuttu bongaamaan. 

Meillä kävi uskomaton tuuri, kun nähtiin edes vilaukselta leopardi. Leopardit pysyttelevät yleensä etäällä jeepeistä ja välttelevät päivän kuumimpana aika liikkumista muutekin. Kello oli ehkä kahdeksan tai yhdeksän aamulla, kun kuljettajamme yhden puhelun päätteeksi iski tallan kirjaimellisesti pohjaan ja me ystäväni kanssa katsottiin toisiamme vähän kummastuneina. Syy selvisi, kun päästiin jeeppijonon perään. Leopardihan se siellä pusikossa laiskasti askelsi selkä kissamaisen kaarella. Vau. Menin niin sekaisin että yritin ottaa kuvaa katsomatta kameraan. Ei hyvä. Onneksi ystäväni sai napattua yhden onnistuneen kuvan, kaikki kunnia hänelle siitä.

Uskoisin, että bongasimme Yalassa yli kaksikymmentä eri eläinlajia, joita en ole koskaan ennen nähnyt luonnossa. Elefantti, leopardi, vesipuhveli ja villisika olivat suurimmat nisäkkäät, joita päästiin näkemään, mutta muhun teki vaikutuksen erityisesti (rakastamieni elefanttien lisäksi) pienet ja suuretkin värikkäät linnut, joita näkyi ympäri kansallispuistoa puiden oksilla ja taivaalla lentelemässä. Hyvä opas on täällä kullan arvoinen - monikohan lintu meiltä olisi jäänyt näkemättä, jos opas ei olisi niitä meille bongannut? En edelleenkään ymmärrä, miten tyyppi saattoi nähdä täysin vihreän linnun vihreiden lehtien seassa tai huomata elefantin takajalan kymmenien metrien päässä pusikossa.

Me maksettiin koko päivän safarista 10 000 rupiaa, eli noin 60 euroa sisältäen sisäänpääsymaksun Yalaan, oman jeepin, kuskin ja aamiaisen sekä lounaan. Halvempia/lyhyempiä vaihtoehtojakin olisi ilmeisesti löytynyt, mutta päätettiin buukata oma safarimme meidän airbnb:n kautta, kun sitä aiemmat vieraat niin kovasti kehuivat. 

Ja tyytyväisinä illan päätteeksi kavuttiin koko päivän istumisen ja vessattomuuden aiheuttamasta nestehukasta seurauksena olleiden turvonneiden jalkojemme kanssa jeepistä ulos. Siis oikeasti, eikö kansallispuistoon voisi rakentaa vessoja edes johonkin? Että vois hyvin mielin juoda vettä kun lämmöt huitelee kolmenkympin yläpuolella. Tää vessattomuus on Yalalle iso miinus, mietin vaan, että onko ihan normaalia, ettei puistoissa ole saniteettitiloja? Entäs viikon safarilla vaikka Afrikassa? 

Silti päivä Yalassa oli mun unelmien täyttymys. Eläimiä on upeaa katsella luonnossa. Ihailla norsua, joka kärsällään repii puusta lehtiä ja kuljettaa ne söpösti suuhunsa kerta toisensa jälkeen. Tai ottaa tuijotuskilpailu vesipuhvelin kanssa. Ihmetellä, miten tulipääsepän sulkapeite voi olla niin täydellisen värikäs. Luonto on ihmeellinen, samoin tää meidän tellus. Tän päivän jälkeen haluun taas tehdä vähän parempia valintoja luonnon hyvinvoinnin eteen. Kun niin se taitaa olla, että mitä enemmän me maapallolle annetaan, sitä enemmän se meille antaa takaisin.