Aamiaisia maailmalla

Palasin pitkästä aikaa vanhoihin matkakuvakansioihini ja mietin, saisko niistä aikaiseksi mitään tänne blogin puolelle. Kevyet kuvapostaukset on hauskoja silloin, kun materiaalia löytyy ja postaukseen keksii jonkun punaisen langan. Mulla on varmaan jo juhannuksen herkkukattaukset mielessä, kun simmuni jäivät tapittamaan  muutamia ruokakuvia. Rakastan pitkiä aamiaisia niin kotona kuin matkoillakin ja innostuinkin kaivelemaan koneestani aamiaiskuvia niin kauas menneisyyteen, kun matskua riitti. Ruokakuvia löytyi muuten helposti parilta viime vuodelta, mutta mitä taaemmas ajassa selasin, sitä harvinaisemmiksi ne mun albumeissa muuttuivat. Onko ruokien kuvaamisen muoti alkanut vasta viime vuosina (kenties Instagramin innoittamana) vai olinko ennen vaan jotenkin separi tässä(kin) asiassa?

Lomalla aamiainen on mun mielestä päivän paras ateria. Tää toki vähän riippuu tilanteesta, sillä aina aika ei anna myöten ihanaa, pitkää aamiaistuokiota varten, vaan on kiirehdittävä eteenpäin. Silti näen aamiaisen niin tärkeänä osana matkaa, että etsin usein aamiaispaikkoja valmiiksi netistä tai suosin hotelleja, joiden aamiaista on kehuttu vähintäänkin vuolaasti varaussivustojen arvostelut -osiossa. Paahtoleipä mehulla ja muna pekonilla on mun brekupainajainen. 

Unelmien aamiainen taas vois olla esimerkiksi tämä Berliinin Prenzlauer Bergissä sijaitsevassa Café Napoljonskassa viime syyskuussa nautittu kokonaisuus, johon valikoin listalta suussasulavan ituhippitoastin ja marjaisan myslijogurtin. Jotain suolasta, jotain makeaa, cappucino. Täydellistä.

Hotelliaamiaisista puheen ollen, monissa maissa tuntuu olevan tapana tarjota aina samat vaihtoehdot aamiaiseksi. Gili Airilla Indonesissa, samoin kuin naapurissa Balilla, aamiainen oli usein joko toast jollain tapaa valmistetulla munalla, tai sitten lettu ja hedelmäsalaattia. Eikä mikä tahansa lettu, vaan sellanen, mihin on jo paistovaiheessa upotettu banaania tai ananasta. Ananas on ihana hedelmä mutta ei vaan jotenkin natsannut mulle letussa. Banaanilettuja tuli siis syötyä monena aamuna, varta vasten mulle paistettuna. Oli aika luksusta pistää nenä aamulla huoneesta ulos ja saada alta aikayksikön tuore aamiainen katettuna omalle terassille - noin kymmenellä eurolla/yö. 

Kuvan breku mulle tarjoiltiin Firda Homestay -nimisessä pienen pienessä perhehotellissa Gili Airilla. Tätä hotellia voin todella suositella koko sydämestäni.

Tämä järkyttävän huonolaatuinen kuva löytyi jo edesmenneen, vikaksi nokialaisekseni jääneen N8:n kätköistä ja lienee napattu Istiklal kadun varrelta Istanbulista. Lautasella lepää peynirli simit eli simit-rinkilä juustolla. Simit on herkku, johon tutustuin Turkissa matkaoppaana pyöriessäni sekä muutamalla Istanbulin matkallani. Simit kuuluu mun mielestä sarjaan mitenjokunäinyksinkertainenvoiollanäinälyttömänhyvää - jopa viiksekkäältä papalta katukärrystä ostettu liiran käntty sulaa yleensä suussa.

Jerusalemissa meillä oli vuokrahuone, josta pääsi suoraan omalle terassille. Vanhan kaupungin muslimikorttelin hedelmätori pursusi väriä ja tuoreutta, joten aamiaistarpeet hankittiin tietenkin sieltä. Esillepano jäi näköjään tällä kertaa aika koruttomaksi ja kokonaisuus hiilarivoittoiseksi, mutta reissussa on turha takertua makroihin. Ehkä meillä oli leivän väliin jotain juustoa?

Ai nami, yllä oleva on ehkä mun lempparibrekukuva. Ainakin aamiainen on vielä suht tuoreena mielessä, sillä se nautittiin Sri Lankan matkalla maaliskuussa. Kandyn B&B:ssämme Hanthana Jungle View:ssä emäntä jaksoi kattaa kunnon buffan, vaikka meitä majoittujia oli vain kourallinen. Aamiaiselle sai valita niin perinteisiä länkkärimakuja kuin srilankalaista, mausteisempaa sorttia, ihan huippukombo. Tuo pieni rulla lautasen vasemmassa reunassa on muuten banaanilettu srilankalaiseen tyyliin - bansku on tällä kertaa käärittynä letun sisään.

Meille tarjoutui Sri Lankassa myös mahdollisuus vetää napaan oikein aamiainen paikalliseen tapaan Kataragaman kylässä. Kokemus oli jälleen kerran sivistävä ja opin, että srilankalaisen aamiaisen erottaa illallisesta niinkin simppeli asia kuin leipä - mitä sitä turhaan toimivia curryreseptejä eri vuorokaudenajoille muuttamaan. 

Vietimme taannoin vappua Köpiksessä, ja yllä kuvassa onkin mun vuoden 2016 virallinen vappubrunssi. Jännäsin Kööpenhaminan hintatasoa ennen matkaa, ja olin onkinut Laundromat Cafén kohtuuhintaisen brunssin tietooni jo etukäteen. Nasta mesta ja hyvä ruoka, menisin uudestaan oikein mielelläni tilaisuuden tullen.

Entäs sitten Lissabon? Quinoan sunnuntaibrunssi Bairro Alton kaupunginosassa notkui terveellistä ja semiterveellistä lähiruokaa, joista moni laji sai etuliitteekseen sanan luomu. Aivan satavarmasti haluan tän pöydän ääreen joskus vielä takaisin! Hinta taisi olla 15 euroa, joka on suhteellisen paljon paikalliseen hintatasoon nähden, mutta hymyssä suin itse summan pulitin. Äh, ja Lissabon on muutenkin siis niin ihqu.

Lisää muistoja Israelista, meidän beduiiniaamiainen Negevin autiomaassa. Tai no "beduiiniaamiainen", ihan pöydän ääressähän tuo syötiin, mutta ruokalajit olivat kuulema perinteistä autiomaakamaa. Israelin matka kesällä 2014 oli roadtrip, ja matkan varrella yövyimme Negev Camel Ranchilla Dimonassa.  Ranch oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, ja siellä majaili varmaan kymmenen kamelia yhtä lähitienoolaista kohden. Kun heräsin keskellä yötä, näin elämäni kirkkaimman tähtitaivaan. Arvaatte ehkä kuvan perusteella, että toi leipä oli taivaallista? 

Vielä toinen näyte N8:n surkeasta kuvanlaadusta (kuvaajassa ei mitään vikaa!). Kolmen dollarin megapannukakku hedelmäsalaatilla taidettiin tilata jokaisena aamuna Nicaraguan Ometepella. Ometepen saari sijaitsee keskellä suurehkoa Nicaragua-järveä, ja siellä kohoaa kaksi ylvästä tulivuorta. Olen onnellinen ja onnekas, kun pääsin vierailemaan mestoilla ennen kuin kiinalaiset iskivät hakkunsa nicaragualaiseen maaperään tarkoituksenaan louhia kilpailija Panaman kanavalle - kanavan kun on tarkoitus kulkea nimittäin juuri tämän järven poikki. Siinä pilataan taas yksi ainutlaatuinen maisemaympäristö kokonaan.

Yllä olevaan kuvaan liittyy paljon tunteita. Nautin nuo kakunjämät joulupäivän aamuna vuonna 2011 piskuisella Santa Claran rannalla Panamassa. Joulu kaukana kotoa herättää tunteita varmasti jokaiselle, joka sen on joskus kokenut. Soitto jouluaattona kotiin oli haikea ja juteltuani jokaisen perheenjäseneni kanssa yksi kerrallaan suljin viimein puhelimen. Tunsin olevani todella kaukana kotoa, aivan maailman toisella laidalla. 

Koti-ikävä ei kuitenkaan ole syynä itse kakun ainutlaatuisuuteen. Tää panamalainen kuivatuista hedelmistä valmistettu joulukakku oli nimittäin lahja eräältä panamalaisherrasmieheltä, josta tuli vuosien päästä mun appiukko. Autuaan tietämättömänä ylipäätänsä siitä, että tulisin joskus menemään naimisiin, taisin ahmia kakun foliovuoasta viimeistä murua myöten.

Hypätään sitten näköjään vielä takaisin Balille. Tarkemmin saaren pohjoisosaan, jossa tapasin ne kaikista, saako sanoa, aidoimmat ja sydämellisimmät balilaiset. Balilta löytyy kuulkaas paikkoja, joihin massaturismin lonkerot eivät ulotu! Aamiainenkin oli paikalliseen tapaan erittäin riisillä höystetty. Ja suurella sydämellä valmistettu ♥

Makumatka maailmalla päättyy Prahaan, joka on budjetilla matkaavan kaupunkilomailijan paratiisi. Praha on halpa, siis HALPA, ja ravintolavalikoima hakkaa Helsingin mennen tullen. En valitettavasti muista, missä tämä jugge syötiin, mutta vanhassa kaupungissa tai sen liepeillä se ei ollut. Prahaan matkaava, suuntaa rohkeasti pois massan luota! Hinnat tippuu ja taso nousee, kun siirryt kauemmas Kaarlen sillalta. 

Tuliko nälkä? Mulle tuli. Onneksi juhannus on jo ovella, ja grilliä voi alkaa lämmittämään. Mitä ihaninta jussia jokaikiselle!

Berliinin parhaat (tällä kertaa)

Viikonloppu Berliinissä meni nopeasti. Tää oli mun kolmas visiitti Saksan pääkaupungissa. On kiva välillä matkustaa ennalta tuttuihin paikkoihin ja ottaa rennommin, kun kaikki tärkeimmät nähtävyydet on jo koluttu.

Mä en tosin voi ylpeillä edelleenkään tutustuneeni moneenkaan päänähtävyyteen Berliinissä - mulle tän kaupungin juju on jossain ihan muussa kuin museoissa ja muistomerkeissä. Se on kaupungin energisyydessä, yhteisöllisyydessä ja monikulttuurisuudessa. Se on rähjäisyydessä ja samanaikaisessa halussa luoda jatkuvasti jotain uutta. Se on myös ehkä muulle Saksalle epätyypillisessä huolettomuudessa ja sosiaalisuudessa. Ehkä Berliini vähän henkii välinpitämättömyyttä, sellaisella hauskalla ja boheemilla tavalla - sunnuntaiaamuna vielä yhdeltätoista Kreuzbergin kadut loisti tyhjyyttään, mutta maanantaiaamuna puoli seikalta meidän lähtiessä kohti lentokenttää metroasemalla biletettiin edelleen kuin kello ois ollu yks yöllä. Muu maailma pysyköön ruodussa.

Ajattelin koota tähän tämänkertaisen Berliinin reissuni parhaat palat, omaksi huvikseni ja toivottavasti kanssareissaajien hyödyksikin. Niin, ja vaikka villissä Kreuzbergissä majoituttiinkin, ei mulla ole antaa mitään bilevinkkejä mestoille. Olin onnellisesti tuutilullaa joka ilta kello ykstoista.

Paras aamiainen:

Nest Café/Restaurant, Görlitzer 52. Brunssihan tää oli eikä pelkkä aamiainen. Ihanan värikäs, maukas ja terveellinen sunnuntaibrunssipöytä löytyy Kreuzbergin kaupunginosasta, Görlitzerin puiston laitamilta. Raikas ja tilavanoloinen paikka, ei liian meluisa mutta kuitenkin niin suosittu, että ainakin isolla porukalla kannattaa tehdä pöytävaraus etukäteen. Hinta oli brunssin veroinen, eli korkein, minkä olen Berliinissä brunssista maksanut: 14,90 €. Silti iso suositus - ihana paikka, jossa kesällä voit nauttia aamiaisesi myös ulkona.

Paras illallinen:

Taverna Athene, Tempelhofer Ufer 12, Möckenbrücken metroasema. Kreikkalainen ruokahan on aina hyvää, mutta joskus se on niinku aivan superhyvää. Tämä oli jälkimmäistä. Möckenbrücken metriksen ympäristö oli aivan kuollutta sunnuntai-iltana, ja musta tuntuikin kuin olisin astunut toiseen maailmaan, kun avasin tämän kreikkalaisravintolan oven. Lähes jokainen pöytä oli täynnä ja iloinen rupattelu täytti huoneen. Palvelu oli erinomaista ja ruoka tuli nopeasti. Ja oli todella hyvää.

Psst... syötiin myös yks ilta ihanan kevyt illallinen vietnamilaisessa Buddha's kitchen -ravintelissa Kreuzbergissä. Edullista, raikasta aasialaista kauniissa ympäristössä. Falckensteinstr. 42.

Paras breikki:

Oothan sä jo kuullu Klunkerkranichista (Karl-Marx-Str. 66)? Niin paljon populaa virtas tänne Berliinin todennäköisesti suosituimmalle katolle lauantai-iltapäivänä, että paikka ei todellakaan ole mikään salaisuus. Loistava paikka nauttia taukojuoma ja ottaa vastaan kevään ensimmäiset lämmittävät auringonsäteet. Klunkerkranich on Arcaden -ostoskeskuksen katolla Neuköllnissä. Nopeimmin pääset perille kun menet sisään kauppakeskuksen sivuovesta Karl-Marx-strassella, siitä missä lukee Fitness First ja otat hissin kerrokseen P5. Vika kerros sun on käveltävä liuskaa pitkin ylös.

Täältä saa juomien lisäksi myös aamiaista ja pikkupurtavaa!

Paras random-juttu:

Parrakas mieheni ei ole löytänyt Suomesta paikkaa, jossa olis kiva käydä fiksaamassa lookkia aina tarvittaessa. Berliinin reissuun kuuluikin itsestään selvästi parran fiksaus. Jonkun berliiniläistutun suosittelemaan old school -barber shoppiin oli kolmen viikon jono (!), mutta onneksi googlen avulla löydettiin Kücük Istanbul (Flughafenstr. 15). Itse ajattelin tehdä pienen kuvauskävelyn samalla kun mies on trimmattavana, mutta tää olikin niin hauska mesta ihan vaan katseltavaks, että istahdin hetkeksi alas. Jos tää ei oo old school niin mikä on? Toi puhelin ei muuten oo rekvisiittaa, vaan ihan toimiva kapistus ♥

Uuteen partaansa mies oli enemmän kuin tyytyväinen, ja iloinen olin minäkin, koska eksyin (ihan vahingossa) viereisen Arcadenin ostoskeskuksen mid season -aleen ja kotiutin itselleni uuden kevättakin halvalla.

Paras löytö:

Airbnb -majoituksemme oli tän reissun paras löytö. Vuokrattiin itse asiassa huone, mutta saatiin koko koti käyttöömme omistajan ollessa pääsiäisreissulla itsekin. Ei oo muuten eka kerta, kun näin on käynyt! Airbnb-huone yleisten lomapäivien aikaan voi koitua koko asunnoksi hyvällä tuurilla. Kreuzberg sopi meille oikein hyvin sijainniltaan jo senkin takia, että mieheni oli menossa läheiselle klubille keikalle kahtena iltana. Muutenkin Kreuzberg oli kiva, vilkas ja hyvällä paikalla. Enempää en voi esitellä tätä löytöä, koska kyseessä on toisen ihmisen koti, mutta haluaisin muistutella, että hotellille on olemassa vaihtoehtoja...

Paras nähtävyys:

Katutaide tai graffitit ei oo mikään varsinainen nähtävyys, mutta Berliini ei oo Berliini ilman niitä. Kreuzbergin maalatut kadut oon jo aiemmilla matkoilla kolunnut, joten halusin löytää jotain uutta katutaiteen saralta. Urban Spree (Revaler str. 99) on urbaanin kulttuurin keskus lähellä Warschauerin asemaa. Katutaiteen lisäksi sieltä löytyy katuruokaa, vaihtoehtokledjuja ja -asusteita myyviä kojuja, biergarten ja galleria, jonka näyttelyt vaihtuvat aika ajoin. Paikassa järjestetään myös monia keikkoja ja festareita.

Mieleenpainuvin paikka tällä reissulla oli kuitenkin Teufelsberg, josta kirjoitin aiemmin täällä. Kylmän sodan aikaisen vakoiluaseman raato on vuosien saatossa muuttunut urbaanin taiteen näyttämöksi, eikä se jättänyt ainakaan mua kylmäks.

Katutaiteesta puheen ollen, käytiin myös Berliinin muurilla tarkoituksenamme tsekata, josko muurille olisi ilmestynyt uusia teoksia sitten viime käynnin. No ei ollut, ja mikä ikävintä, muurin eteen oli pystytetty verkkoaita, joten hyvien kuvien saaminen on nyt ihan mahdotonta. Voi surku heitä, jotka käyvät muurilla ensimmäistä kertaa. Mulla on onneksi muutaman vuoden takaa aidattomia kuvia näistä kuuluisista muurinpätkistä. Aita suojaa muuria sabotaasilta, mutta miks ihmiset haluaa töhriä tahallaan arvokasta historiaa?

Parhaat naurut:

Pyörähdettiin Alexanderplatzilla ja kuunneltiin hetki katubändiä. Vähän aikaa mietin, että kuuluuko tää mimmi oikeasti näiden aussimiesten musiikkiesitykseen. Niin strategisesti hän nimittäin oli paikkansa valinnut melkeen muttei just bändin vierestä. Nainen vaan seisoi ja tuijotti poikien rokatessa, tää oli vaan jotenkin todella koomista. Huomaa pinkki ilmapallo jalassa. En edes tiedä, mitä nainen esitti. No joo, Berliini ♥

Aiemmilta Berliinin matkoiltani suosituksen saavat Napoljonskan (Kastanienallee 43) ihana aamiaismenu, Tempelhofin suljettu lentoasema sekä Mauerparkin ja Boxhagener Platzin sunnuntaikirppikset.

Berliiniin palaaminen tuntuu jo vähän siltä, kun menisi vanhaa kaveria moikkaamaan. Toisaalta kaupunki yllättää mut joka kerta, ja aina lähtiessä musta tuntuu siltä, että seuraaville kerroille olis enemmän uutta nähtävää kun mitä oon jo ehtiny nähdä kaikilla aiemmilla reissuillani. Ens kerralla mä haluisin testata New Deli Yoga -kahvilan valikoimia sekä nauttia vihdoin kehutun Butterin brunssin. Ja käydä bongaamassa Pandan Berliinin eläintarhasta sekä uskaltaa aamuhämärässä Spreeparkin hylättyyn huvipuistoon. Mut voi olla, että Berliini tarjoo mulle jotain ihan muuta.

Teufelsberg - katutaidetta kylmän sodan raunioilla

En ole museoihminen. Musta on hienoa, että maailmassa on museoita ja museoihmisiä, mutta ne ei oikeen ole mua varten. Museot on sillä tavalla huolella aseteltuja ja loppuun asti mietittyjä, että mä vähän tylsistyn. Näkisin vanhat rakennukset ja esineet mieluiten aidossa ympäristössään, sellaisina kuin ne nyt enää tänä päivänä ovat. Harvat historialliset paikat säilyvät entisessä loistossaan ja ymmärrettävästi suoja-aidoin sekä varoituskyltein sitten suojellaan sitä, mitä jäljellä on. Oli virkistävä poikkeus saada viettää muutama tunti vapaasti haahuillen värisyttävän historian keskellä. Vierailimme nimittäin viikonloppuna Berliinissä Teufelsbergin kukkulalla kylmän sodan aikaisessa vakoilu- ja salakuuntelukeskuksessa - ilman oppaita, karttoja, kylttejä tai niitä suoja-aitoja.

Kirjoitatteko tuohon listaan vielä nimenne ja kotikaupunkinne? Niin ja allekirjoitus myös, kiitos. Ihan vaan, jos teille sattuu jotain. Näillä sanoilla meidät toivotettiin tervetulleiksi paholaisen vuorelle taivallettuamme pitkin Grunewaldin metsäpolkuja puolen tunnin ajan. Bongasin paikan abandonedberlin -sivustolta ja mua houkutteli etenkin huhut upeista graffiteista hylätyillä, rapistuvilla seinillä. Ylipäätänsä paikka kuulosti niin siistiltä, että sinne oli lähdettävä.

Teufelsbergin, paholaisen vuoren, historia saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Vuori tuntuu nousevan tyhjästä keskelle tasaista havumetsää, ja se onkin ihmisen - paholaisista pahimman - aikaansaannos. Tämän 120 metriä korkean kukkulan alle on kasattu toisen maailmansodan raunioita, joita Berliinistä kuljetettiin Gruneweldiin yhteensä 12 miljoonaa kuutiometriä. Ennen vuorta samaisilla koordinaateilla sijaitsi natsien sotakoulutuskeskus, jota ei kuitenkaan koskaan ehditty ottaa käyttöön ennen toisen maailmansodan syttymistä.

Länsisaksalaisen vakoilukeskuksen kukkulalle perustivat amerikkalaiset, jotka hiffasivat alueen korkeimman kukkulan sopivan mitä parhaiten salakuunteluun. Itse Teufelsberg sijaitsee silloisella brittiläisellä sektorilla, ja britit tekivät jenkkien kanssa yhteistyötä kalastellakseen mahdollisimman paljon salaista tietoa Itä-Saksasta. Kolme valkoista kupolia hallitsevat massiivisen betonirakennuksen kattoa. Niiden avulla ilmasta napsittiin ääniviestejä. Karu, kylmän sodan aikainen historia on mestoilla oikeasti ihan käsin kosketeltavaa.

Maksettuani seitsemän euron sisäänpääsymaksun mietin hetkisen, saankohan rahoilleni vastinetta. Kaikki niin sanotut muodollisuudet nähtävyydellä oli epävirallisen oloisia. Tyyppi, jolle maksoin sisäänpääsymaksuni, saattoi olla kuka vain - ehkä graffititaiteilija itsekin? Lähdimme kävelemään rähjäisen pihamaan poikki ja annoin kameran laulaa. Seinät oli maalauksia täynnä ja spreijattu autonrämä sopi maisemaan kuin kaikki epämääräinen kierrätystaide berliiniläiselle parvekkeelle. Pihan toisella puolella jäbä kaiveli kassistaan maalipurkkeja ja kävi jo varmasti monta kertaa maalatun seinän kimppuun. Meitä vastaan käveli turistiryhmä, päivän ainoa opastettu kierros oli loppumaisillaan. Kohta oltiinkin lähes itseksemme betonihirviön juurella.

Jos sai kamera laulaa pihamaalla, niin kiivettyämme ensimmäiseen kerrokseen tässä hylätyssä kolossissa laitoin sen tanssimaan ripaskaa. Tuplanopeudella. Katutaide varmasti jakaa mielipiteitä, enkä sano että ihan jokainen teos täälläkään olisi mua sykähdyttänyt, mutta kyllä mä kuulun niihin joita urbaani, aika ajoin uusiutuva graffitiseinä hyvin toteutettuna ilahduttaa ja kovin. Ja onhan tää cool mesta, kattokaa nyt. Museo olematta museo, taidenäyttely olematta kenenkään ennakolta kokoama. Rapistuva, karusti kaikuva kuoleva rakennus, joka takertuu vikoilla voimillaan kiinni nykyhetkeen ja antaa seinänsä berliiniläiselle urbaanielämälle.

Teufelsbergissä ihmiset saavat liikkua ainakin tällä hetkellä täysin vapaasti, eikä mitään varoituskylttejä ole näkyvillä, vaikka rakennus kohoaa usealla kerroksellaan korkealle Berliinin yläpuolelle.  Vaaraton paikka tuskin on, koska sitä ei kunnosteta millään lailla. Sisäänpääsymaksulla pidetään siisteyttä yllä, ja voin vain kuvitella, millaisia roskakasoja joka puolella lojuisi, jos hommaa ei kontrolloitaisi mitenkään. Rakennuspölyä ja haljennutta seinää löytyy vaikka muille jakaa, mutta se tekee paikasta aidon. Suoraan sanottuna musta oli ihanaa, että täällä ei holhota turistia. Omalla vastuulla on ihan ok ajatusmalli. Sainpahan ripauksen seikkailua seminyhveröön elämääni, hehee.

Ihailtuamme graffiteja aikamme sukelsimme pimeään portaikkoon, jonka toivoin vievän meidät aina katolle asti. Onneksi miehen luurissa on taskulamppu, muuten olisin ollut nokallani rakennuspölyssä useemman kerran. Porras kerrallaan käveltiin ylöspäin ja aina välillä ohitettiin ikkuna, joka oli sentään yritetty tehdä turvalliseksi metalliverkolla. Lopulta tupsahdettiin katolle. Maisemat olivat oikein buenot. Enemmän mua kuitenkin kiehtoi kupoleiden lähempi tarkastelu. Eihän niistä ole kuin kuoret jäljellä, mutta jotain rappioromanttisia säteitä mun innokas mieli sieltä vastaanotti palluroita pällistellessäni.

Katolta pääsi vielä kiipeämään korkeimman kupolin sisään. Kupolikaan ei ollut säästynyt taiteelliselta näkökulmalta. Kupolin akustiikkaa kehuttiin erinomaiseksi. Jengi kiekuikin mitä erilaisimpia sanoja omilla kielillään ja jäi odottamaan, että nämä kaksi tyyppiä katossa vastaisivat. Ja vastasivathan ne.

Teufelsbergiin pääsee sujuvasti Grunewaldin s-bahn -asemalta. Kävelyä tulee noin puoli tuntia suuntaansa, ja junamatka Warschauerin asemalta Grunewaldiin kesti toisen puolituntisen S7- linjalla. Grunewaldin asemalle tultaessa käänny vasemmalle ja lähde suoraan kohti metsää. Metsässä on useita ulkoilureittejä, mutta jos jatkat suoraan menosuuntaasi, tulet jossain vaiheessa jälleen asfaltoidulle tielle. Ylitä tie ja lähde nousemaan kukkulaa ylös. Kavuttuasi kukkulaa kymmenisen minuuttia, olet perillä. Ainakin meillä google maps tunnisti kohteeksi näpytellyn Teufelsbergin, eikä perille löytäminen ollut mikään ongelma, vaikka missään ei ole minkäänlaisia opasteita tai edes tieviittoja.

Teufelsberg oli hieno paikka jopa tällaiselle ysikytluvun penskalle, jolle kylmä sota on tuttu vaan hissan tunnilta. Siellä eilinen kohtaa tän päivän, eikä huomisesta tiedä kukaan. Ehkä kannattaa käväistä, ennen kuin on liian myöhästä.