Laavakiveä ja vaahtokarkkeja | Guatemala

Guatemalajutut ei todellakaan ole läheskään lopuillaan mun blogissa. Kerronpas seuraavaksi retkestämme yhdelle Guatemalan aktiivisista tulivuorista, mahtavalle Pacayalle.

Tulivuoret ja vuoret ylipäätänsä on kiehtoneet mua aina. En oo kovin kunnostautunut haikkaaja, ja myönnetään, että vuoriston ihailu jää multa usein vuorenjuuritasolle. Ajatuksen tasolla kyllä olen haaveillut vaikka minkä kukkulan valloituksesta, mutta toistaiseksi oon pysynyt helpohkojen patikkareittien varrella. Tiesin, että Guatemalan Pacaya -tulivuorelle tehdään päiväretkiä Antiguasta, enkä muuten miettinyt kahta kertaa osallistumistani, sillä Pacaya tarjoaa jotain, mitä ei ihan joka nyppylältä löydy: Mahdollisuuden paahtaa vaahtokarkkeja eeppisesti vulkaanisissa höyryissä. How cool is that?!

Pacaya on yksi Guatemalan 37 tulivuoresta ja siis kolmesta aktiivisesta tulivuoresta. Viimeisin purkaus tapahtui oppaan mukaan vuonna 2010, jolloin tuhkaa lensi neljän kilometrin korkeuteen ja yli 500 kilometrin päähän Tikalin rauniokaupunkiin asti. Pacaya tuprutteli tuolloin neljä pitkää viikkoa, kunnes rauhoittui jälleen. Tulivuori oli ennen vuoden 2010 purkaustaan tunnettu pitkin rinteitä valuvista laavavirroistaan, jotka kuitenkin katosivat sen siliän tien purkauksen seurauksena. Laava emme siis tulisi täällä näkemään, vähän harmi.

Buukkasimme puolipäiväretken Antiguasta Pacayalle hostellimme kautta 11 taalalla. Sisäänpääsy 50 quetzalia maksettiin erikseen luonnonpuiston portilla ja se sisälsi ryhmämme oppaan palvelut - puistoon ei pääse haahuilemaan ilman opasta. Kyyti oli kätevästi ovelta ovelle ja ajomatka Antiguasta Pacayalle kesti reilut puolitoistatuntia.

Pacayan kävelyreitti on kolme kilometriä pitkä ja se nousee puiston portilta aina vuoren juurelle - ei siis huipulle, kuten mä raukka ensin luulin. Vaikkei huipulle asti reippailtukaan, meni patikka ihan kunnon urheilusta, sillä nousu oli tasaisen jyrkkää koko kolmen kilometrin ajan. Kuvista ei ihan saa realistista kuvaa korkeuseroista. Kävelyä karttaville tarjottiin hevoskyytiä, mutta kyllä peruskuntoinen mielestäni jaksaa reitin myös omin jaloin.

Ihan polun alkupäästä oli muuten näkymä sähkövoimalaan, jossa hyödynnetään maaperän vulkaanista toimintaa. Harmi vain, että israelilainen omistaja myy kaiken voimalan tuottaman sähkön naapurimaahan El Salvadoriin. Luonnonvarojen yksityistäminen tuntuu välillä aivan järjettömältä. Guatemalalainen tulivuori, israelilainen omistaja, elsalvadorilainen ostaja. Kuka hyötyy ja kenen kuuluisi hyötyä?

Pacaya on 2552 metriä korkea ja se koostuu useista kraattereista, joita pitkin vulkaaniset kaasut löytävät tiensä maanpinnalle. Tulivuoren huippu ja pääkraatteri on nimeltään Mackenney - mahtavan valokuvauksellinen huippu muuten onkin. Alkumatkan taivalsimme tiheässä metsikössä, ja itse vuorikaunotar ei paljastanut itsestään mitään ennen saapumistamme kasvillisuuden ylärajoille. Vähän oli reidet hapoilla, mutta ihan kaikki oli kyllä kapuamisen arvoista. 

Ylhäältä ei näkynyt ainoastaan tulivuoren huippu, vaan myös koko Guatemala City ja sitä ympäröivä laakso. Myös tulivuorikoira oli sitä mieltä, että kannatti kivuta.

Niin mites ne vaahtokarkit? Tikun nokkaan vaan ja paistumaan! Oppaamme repun sisältö paljastui vasta, kun päästiin reittimme kaukaisimpaan pisteeseen laavakentälle vuoren juurelle. Tyypillä oli kassi täynnä vaahtokarkkeja ja grillitikkuja. Aivan huippua, herkullisin vaahtokarkki ikinä.

Laavakentiltä patikka kääntyi päinvastaiseen suuntaan ja palasimme samaa reittiä lähtöpisteeseen. Pacayan huipulle on mahdollista vaeltaa, mutta sitä varten olisi buukattava ihan oma retki, joka lähtisi ennen auringonnousua. Meidän puolipäiväretki alkoi kello kaksi iltapäivällä Antiguasta, joten lähdimme laskeutumaan takaisin autolle juuri auringonlaskun aikaan. Retkiä tehdään myös aamukuuden lähdöillä, mutta mä kyllä olin iloinen saadessani bongata nimenomaan auringonlaskun täällä korkealla vuoristossa.

Olin ehkä hintsusti ylipukeutunut Pacayalle - ilma oli lämmin, ja verkkatakki liikaa. Sadekuuro kasteli meidät ihan kunnolla - Tigerin kolmen egen sadeviitta pelasti mut onneks täydeltä kylvyltä. Kengistä sen verran, että lenkkarit riitti hyvin ja polku oli hyväkuntoinen. 

Mun mielestä Pacaya oli aivan mahtava kokemus ja lähtisin uudestaan vaikka huomenna. Ylhäällä vuorilla voi tuntea itsensä jännällä tavalla voimakkaaksi, vaikka jalat olisivat vetelät kaikesta kiipeemisestä. Hienoinen itsensä ylittänyt fiilis ja laskevan auringon viimeiset säteet laaksossa sai mut unohtamaan hikisen nousun. Niin ja ne paahdetut vaahtokarkit, ai että. One thing down on my bucket list.

Antigua - kaupunki kuin koru | Guatemala

Voihan vitsi. Mä tajusin juuri, etten vieläkään tiedä, mitä mieltä olen Antiguasta.  No, ei kai kaikista paikoista ole pakko olla jotain mieltä. Saanko laittaa vaan kuvia ja kertoa, että kivaa oli, vaikka vähän harmitti se, etten löytänyt yhtään kivaa ruokapaikkaa, hinnat oli Guatemalan korkeimmat ja kanssamatkaajia oli kadut niin täynnä, että luulin hetken olevani jossain Euroopan suosituimmista turistikohteista? Ja todeta kuitenkin samaan hengenvetoon, että Antigua on silti yksi kauneimmista Espanjan siirtomaa-ajan kaupungeista, joita olen nähnyt?

Matka Atitlánjärveltä Antiguaan sujui turvallisesti ja mukavasti shuttle-minibussikyydillä eli turismolla, jonka olin varannut itselleni Panajachelista jo muutama päivä etukäteen. Kuljetus maksoi yhdeksänkymmentä quetzalia, joka on muuten yli puolet edullisempaa kuin netistä etukäteen löytämäni bussifirmojen tarjoukset. Mitään turismoja ei mun mielestä kannata buukata etukäteen kotoa käsin, sillä Guatemalassa firmoja riittää ja kilpailu asiakkaista on kovaa. Minibussi noukki mut kyytiin San Jorgen pysäkiltä vain vajaat puoli tuntia sovitusta ajasta myöhässä.

Ottaisin vielä Antiguan haltuuni yksin, kunnes saisin taas matkakaverini takaisin seuraavana päivänä. Yhteensä Antigualle varasin kolme yötä ja kaksi päivää. Olin laskeskellut, että päivä kaupungissa riittäisi ja toisen voisi sitten pyhittää Pacaya -tulivuoren valloitukseen. Antiguaa markkinoidaan Guatemalan kauneimpana kaupunkina, mutta jotenkin aavistelin, että yksi päivä saattaisi olla mulle tarpeeksi - kauniissa pikkukaupungeissa on kiva kävellä ja kuvata, mutta todennäköisesti jossain vaiheessa tulee se hetki, kun kadunkulmat alkavat jo muistuttaa toisiaan. Syvempään tutustumiseen taas tarvittaisiin useampi päivä, joita ei matkaohjelmaan mahtunut, joten noh, jääköön Antigua siis pintapuoliseksi visiitiksi, jos niikseen olisi.

Antiguan vanha kaupunki olikin yllättävän helppo ottaa haltuun, ja yksi päivä sekä tulivuoren valloitusta edeltävä aamu olivat itse asiassa enemmän kuin tarpeeksi, kun tarkoituksena oli tutustua katuihin ja arkkitehtuuriin ulkoa päin ja muodostaa näkemys mestasta. Vaeltelin samoja suoria katuja edes takaisin, harjoittelin valokuvaamista ja mussutin tädeiltä ostamiani valmiiksi pussiin pilkottuja mangoja portinpielissä. Illan hämärtyessä istuin keskusaukiolle kymmenien muiden kanssa seuraamaan Antiguan Teleton -tapahtumaa, jossa musiikkiesitysten lomassa kerättiin varoja hyväntekeväisyyteen. Plaza Central täyttyi hiljalleen ihmisistä auringon laskettua. Antiguassa tuntui turvalliselta oleskella pimeäntulon jälkeenkin ulkona ihan itsekseen, tästä pointsit kaupungille.

Antiguan kaupunki syntyi Panchoyn laaksoon vuonna 1543. Se perustettiin korvaamaan Guatemalan ensimmäistä pääkaupunkia Almolongan laaksossa, mutta järistysherkkä ja vulkaaninen maaperä johti kuitenkin siihen, että pääkaupunkia jouduttiin siirtämään vielä kerran neljänkymmenen kilometrin päähän vakaammalle maaperälle eli nykyiseen Ciudad de Guatemalaan vuonna 1776. Antigua on kuulunut Unescon maailmanperintöluetteloon vuodesta 1979. Antigua on ehdottomasti esteettinen kaupunki, samalla sievä ja rouhea. Julkisivuista pidetään huolta, mutta ajan patina kyllä kaivautuu maalipintojen lävitse.

Antiguan virallinen nimi on muuten La Muy Noble y Muy Leal Ciudad de Santiago de los Caballeros de Guatemala. Sallikaa mun vapaasti kääntää: Guatemalan Herrain Tosi Jalo ja Tosi Uskollinen Santiagon Kaupunki. Kutsumanimi Antigua viittaa kaupungin menneisyyteen maan entisenä pääkaupunkina. Teletonin juontaja käytti jatkuvasti tuota pitkää, virallista nimihirviötä - ilmeisesti hienosta nimestä ollaan jokseenkin ylpeitä.

Mulla on Antiguaan vaan kaksi vinkkiä. Ensimmäinen on maailman paras suklaafrappe, jonka otin mukaani 1a Calle Ponienten ja 6a Avenidan kulmasta Parque de la Mercedin kupeesta aivan pienenpienestä kahvilasta, jonka nimeä en tullut kirjanneeni ylös. Olin tosin ollut kaksi vuorokautta ilman kahvia San Jorgessa, joten ehkä  maailman paras voisi olla toisissa olosuhteissa liioteltu. Olisi ollut kiva löytää joku mainitsemisen arvoinen ruokapaikka, mutta kaikki mun valinnat oli huteja tällä kertaa. Joskus ravintolaan saa palaamaan takaisin ihan joku muu asia kuin ruoka... Kuten vaikka ihana ravintolakoira Thor.

Toinen vinkkini on suunnata Plaza Centralilta Ponienteja eli itä-länsisuunnassa kulkevia katuja länteen bussiasemalle päin. Täältä löydät muun muassa paikallismarkkinat, eikä joka toinen vastaantulija ole enää turisti. Kaduilla kävelee niin bisnesmiehiä, duunareita kuin värikkäisiin perinneasuihin pukeutuneita kaupunkilaisia. Kaupustelijat kauppaa kaikkea coolia yhdellä kädellä toimivasta miniompelukoneesta sukkapaketteihin ja eläinkaupan ikkunassa inisevät huskypennut sai mut harkitsemaan yöllistä ryöstöretkeä pimeän turvin.

Joo-o, kyllä mä oikeesti tykkäsin Antiguasta itse asiassa aika paljonkin. Paras hetki kaupungissa on heti auringonlaskun jälkeen, kun värikkäiden julkisivujen väleissä leijuvan ilman sävyt muuttuu sinipunaisiksi ja Volcán de Agua näyttäytyy entistä jylhempänä laakson vartijana horisontissa. Toisaalta oon edelleen sitä mieltä, että puolitoista päivää riitti - Antiguassa kauneutta ei tarvitse metsästää, vaan se on läsnä ihan joka kadunkulmassa. Kyllä, tää kaupunki on kuin koru.

PS. Kolmas vinkki muistui mieleen just ennen julkaisunappulan painamista. Antiguasta seuraava kohde on monella matkailijalla sen verran kaukana, että matkaan lähdetään aikaisin aamulla. Meidän kyyti lähti kahdeksalta, ja oli aikamoisen työn takana löytää aamiaista napaan ennen sitä. Vaellettuamme puolisen tuntia ympäriinsä etsien edes yhtä auki olevaa ravintelia, päädyttiin ruokailemaan periguatemalalaiseen Pollo Camperoon (14, Avenida Norte 5), jonka ovet olivat avautuneet kuudelta. Myös Panaderia San Martin (5ta Avenida esquina, 6ta Calle Poniente) olisi auennut kukonlaulun aikaan, mutta löydettiin se vasta, kun vatsat olivat jo täynnä. San Martinista sai kuitenkin ihania leipomuksia evääksi pitkälle bussimatkalle kohti Pohjois-Guatemalaa, vinkvink.

San Jorge: Elämästä kaqchikel -kylässä | Guatemala

Ihan alkuun mun täytyy sanoa, että olen hahmotellut, suunnitellut ja jopa vähän jännittänyt tämän tekstin kirjoittamista siitä lähtien, kun saavuin kotiin Väli-Amerikasta. San Jorge ja sen ihmiset menivät mulla lujaa tunteisiin ja haluan jakaa kokemani muillekin. Ei tässä sen kummempaa, tää on vaan taas niitä hetkiä, kun pelkään, etten osaa asettaa sanojani oikein. 

Vietin reilu kuukausi sitten kaksi päivää San Jorgen kylässä Atitlánjärven alueella paikallisen perheen vieraana - San Jorgesta ja Mayan Experience Homestaysta voit lukea myös täältä. Kuten aiemmin kerroin, nuo päivät sisälsivät lukuisia antoisia rupatteluhetkiä, kysymystenvaihtoa ja jopa kaqchikelin kielen (ja vastavuoroisesti suomen) opiskelua. Mä haluaisin nyt kirjoittaa näiden juttutuokioiden annin sujuvaksi tarinaksi, joka olisi rehellinen ja todellinen. Haluan kertoa kylästä, niin kuin isäntäperheeni sitä kuvaili. Kertoa tavallisesta elämästä kaqchikel-kylässä. Katsotaan, onnistunko.

Koska mä olen lähes rasittavan kiinnostunut paikallisesta arjesta minne ikinä menenkin, oli luonnollista, että myös Guatemalassa hakeutuisin kotimajoitukseen, jos vain mahdollista. Yövyinkin sitten kaksi yötä neljäntuhannen asukkaan San Jorgessa Cristinan perheen alakertaansa rakentamassa huoneessa, joka toivotti seikkailijasydämet tervetulleiksi. Liikutuin vikana aamuna, kun tajusin, että tuo lappu seinässä on siinä mua varten. Mäkö seikkailijasydän? Vaikken ole edes kovin sosiaalinen yksilö, en osannut taaskaan etukäteen jännittää ventovieraiden kotiin majoittumista. Odotin vaan innolla ihan kaikkea, mitä päivät toisivat tullessaan.

Ensimmäistä kertaa istuimme perheen kanssa yhteisen pöydän ääreen illallisaikaan. Oli hetken hiljaista ja mua alkoi jo vähän jännittää - miten jää rikottaisiin? Enää en muista, mikä lyhyen hiljaisuuden mursi, mutta alun varautuneisuus oli joka tapauksessa nopeasti historiaa. Lappasin lautaselle parsaa ja maissitortillaa samalla kun perheen isä kertoi, mistä kaikista maailmankolkista heidän luokseen on saavuttu. Japanista, Saksasta, Australiasta ja Englannista ainakin. Perheen 12 -vuotias poika katseli ujosti kulmiensa alta, 18 -vuotias isoveli huiteli kylillä. Cristina haki lisää maissilättyjä liedeltä hänen miehensä kysellessä samalla, mahdetaanko myös Suomessa syödä maissia.

Lyhyen ruoka-aiheisen smalltalkin kuivuessa kasaan siirsin keskustelun lähes väkisin itseäni kutkuttavaan aiheeseen eli maya-kieliin. Enpä olisi osannut arvata, että korvani olivat kuulleet ehkä jo useita eri kieliä lyhyen alkumatkan aikana - samaltahan täysin vieraat kielet helposti kuulostavat. Siinä missä San Jorgessa ja läheisissä Sololán ja Panajachelin kaupungeissa puhutaan kaqchiquelia, kuuluu San Pedro ja Santiago de Atitlán zutuhilin kieli- ja kulttuurialueeseen. Ainakin kaqchiquel ja zutuhil eroavat toisistaan niin paljon, että yhteisöt käyttävät keskinäiseen kommunikointiin espanjaa. Meidän on välillä todella vaikea ymmärtää toisiamme, kertoi perheen isä viitaten Guatemalassa eläviin maya-yhteisöihin. Espanjankielen osaaminen on ehdoton edellytys eri yhteisöjen väliselle kommunikoinnille. 

Lapset aloittavat espanjan opiskelun esikoulussa neljän vuoden iässä, siihen asti he puhuvat useimmiten vain äidinkieltään. Peruskoulu alkaa kuusivuotiaana. Perheen nuorempi poika matkaa joka aamu Panajacheliin, sillä perhe haluaa panostaa lasten opintoihin. Valtiollisen kyläkoulun luokkakoko hipoo kuuttakymmentä (!), ja vaikka yksityinen koulu rokottaa suuren osan perheen tuloista, uskoo Cristina uhrauksen olevan sen arvoinen. Opintokuluihin lisätään vielä vanhemman pojan yliopistomaksut. Yliopistoa isoveli käy Sololássa aineenaan tietotekniikka. Molemmat pojat kertoivat rakastavansa opiskelua.

Peruskouluopinnot koostuvat meillekin länsimaalaisillekin kovin tutuista aineista, kuten matematiikasta, luonnontieteistä, äidinkielestä ja käsi- sekä puutöistä. Uskonnonopetusta ei koulussa ole, eikä erillistä pyhäkouluakaan tunneta.

Vaikka uskonto ei opetussuunnitelmaan kuulukaan, on se läsnä voimakkaasti kylän ja sen ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Istuessani (jälleen kerran) siinä mun pienellä terassilla, kantautui lähitaloista reipasta musisointia. En olisi arvannut, että musiikki on uskonnollista. Hekin ovat protestantteja, kommentoi Cristina musiikkia muistaen, että kerroin aiemmin suomalaisten olevan pääosin luterilaisia. Tyydyin vastaamaan hymyllä ja mietin mielessäni, että mun rippikouluaikaan Tikkurilan kirkossa ei kyllä laulettu ihan yhtä reippaalla temmolla.

Guatemalassa 42 prosenttia väestöstä on protestantteja, eli hieman yllättäen protestanttien osuus väestöstä on lähes yhtä suuri kuin katolisten, joita on 45 prosenttia (lähde). Guatemalassa, aivan kuten muuallakin Latinalaisessa Amerikassa, näkee myös aika ajoin lähetystyötä tekeviä mormoneja ja jehovan todistajia.

Cristinan perhe on katolinen. Tämä ei jää epäselväksi kenellekään, joka astuu heidän keittiöönsä - Pyhä Nikolaus valvoo jokaista ateriaa. Yhteinen ruokarukous ja sunnuntaikirkko ovat osa arkea. Torstaisin perheen pojat käyvät soittamassa hengellistä musiikkia kirkolla. Musisointi on kuulema niin suosittua, että soittajille on jaettu vuorot eri viikonpäiville.

Mulle jäi sellainen tunne, että kristinusko istuu tiukasti kiinni nyky-mayoissa. Kaikissa Atitlánjärven kylissä uskonto on näkyvästi esillä kristillisinä iskulauseina leikkipuistoissa, infotauluissa ja jopa minimarketin seinässä. Puhumattakaan siitä, kuinka monen pienen kaupan ja kuppilan nimi viittaa jollain tapaa uskontoon. Mun Mayan Experience Homestay-koordinaattori löytyi La Bendición -minimarketista, eli siis siunaus -marketista. Teinipojalla, joka myi mulle nettiliittymän puhelimeen, oli kännykässään Jeesuksen kuva taustakuvana. Ikoneita on ripoteltu joka puolelle, samaan volyymiin en taida olla vielä törmännyt muissa kristityissä maissa.

Elämä tässä pienessä kylässä on yksinkertaista ja näyttää ainakin ulkopuolisen silmiin hyvin rutiininomaiselta. Aamulla matkataan töihin, osa nousee kylänraittia ylös jo ennen auringonnousua saapuakseen ajoissa työhönsä kauempana kylästä. Perheen isä työskentelee mukavan lähellä keskusaukion laidalla sijaitsevalla paloasemalla - hauska muuten, että Guatemalassa noudatetaan samanlaisia kahdenkymmenenneljän tunnin työvuoroja kuin suomalaisilla paloasemilla. Cristina on kotiäiti, mutta valmistaa ylimääräisellä ajallaan muovihelmistä kaula- ja rannekoruja.

Ajattelin kotiäitiyden olevan täällä(kin) normaali kulttuurillinen ominaisuus, jota ei pahemmin kyseenalaisteta. Olin väärässä. Kaikki kylän naiset, jotka vain onnistuvat löytämään töitä, käyvät työssä, kertoi Cristina. Raha on näillä seuduilla todella tiukassa. Maanviljely on vuoristoisella alueella hankalaa, eikä suurella osalla kylän asukkaista ole maita, joita viljellä. Mayan Experience Homestayn tulot tulevat siis tarpeeseen.

Korukaupallakaan ei suuresti elintasoa nosteta, sillä Cristinalta puuttuvat reilut myyntikanavat. Hän joutuu myymään korunsa pääasiassa pilkkahinnalla (3 quetzalia/ 30 senttiä) Panajachelissa jälleenmyyjille, jotka sitten myyvät niitä eteenpäin muun muassa meille turististeille. Mä maksoin yhdestä korusta Cristinalle suoraan 25 quetzalia eli vajaat kolme euroa. Yhden korun tekeminen kestää yli kolme tuntia, ja toki materiaalitkin maksavat. En olisi voinut olla iloisempi voidessani ostaa koruja muistoksi ja tuliaisiksi itse korujen tekijältä, hänen pyytämäänsä hintaan.

Yksi kotimajoituksen mukavista aspekteista on tietenkin ruoka ja perheen kanssa yhdessä syöminen. Täällä pääsin näkemään, mistä paikallisten ruokavalio oikeasti koostuu - tuskin niistä herkullisista vegeburritoista, joita San Pedrossa vetelin nimittäin.

Maissi ja etenkin maissijauho on tärkeä osa jokapäiväistä ruokavaliota. Maissitortilloja valmistetaan joka aterialle. Muut tärkeät elementit perheen keittiössä ovat papu ja chili. Pavut muussataan usein tahnaksi ja tuore tai kuivattu chili pilkotaan aivan pieneksi kulhoon, josta jokainen lisää sitä sitten ruokaansa oman maun mukaan. Cristina käyttää ruoan valmistukseen puulämmitteistä hellaa. Keittiöstä löytyi myös modernimpi kaasuhella, mutta sillä ei kuulema tule läheskään yhtä hyvää ruokaa.

Kuvissa näkyvät parsat ja salaatit eivät muuten kuulu perheen päivittäiseen ruokavalioon - ne ovat pöydässä mua varten.

Aamiainen perheessä on sama joka päivä: Paputahnaa, maissitortilloja, munakasta ja juustoa, todas las mañanas. Juusto ja kananmuna ovat tärkeitä proteiininlähteitä, lihaa syödään kyllä, muttei joka aterialla.

Rakastan mangoja, ja koko Guatemalan reissu olikin mulle yhtä suupielistä valuvan makean mangomehun juhlaa, sillä satokausi oli parhaimmillaan. Tulin Sololán markkinoilta kotiin kolmen quetzalin mangoni kanssa päivitellen päässäni sitä, kuinka halvalla taas lähti. Onneksi en hihkunut mangon edullisuutta ääneen. Cristina ei osta hedelmiä, sillä ne maksavat liikaa. Myös vihannekset ovat liian kalliita - parsakaali kolme quetzalia, salaattikerä kuusi -kuuluakseen perheen päivittäiseen ruokavalioon. Joskus Cristina kävelee Sololán plazalta ylös torille vain säästääkseen yhden quetzalin bussilipun hinnasta.

Kaikesta huolimatta lähdin San Jorgesta ihan hyvillä mielin. Perheen pojat käyvät hyviä kouluja, perheen isällä on työ ja heidän talonsa on oikein kaunis ja hyvin rakennettu. Kotimajoitusprojekti tuo lisätuloja kylään, toivottavasti näin on jatkossakin. Tässä kylässä opin niin elämästä kaqchiquel-kylässä, kuin myös elämästä yleensä. Sydämellinen vastaanotto, uteliaat lapset ja ylpeys omista juurista saa mut liikuttumaan aina, kun muistelen San Jorgea, yhtä sadoista samankaltaisista pikkukylistä Guatemalan ylängöillä.

En halua ikinä unohtaa tätä fudispeliä aukiolla, iltapäivän kääntyessä iltaan. Mä kirkon portailla, usva vuorenrinteillä ja pojat pallon kimpussa. Ihan harmitti, kun äidit viimein kutsuivat lapsensa syömään ja aurinko painui mailleen.

Seuraavana päivänä mä painuin bussipysäkille päätien varteen mielessäni jo seuraava kohde. Antigua olisi loikka toiseen todellisuuteen, takaisin cappuccinojen ja vegeburritojen maailmaan.

Päätin muuten, etten julkaise kasvokuvia isäntäperheestäni. Kuvissa näkyvät ihmiset ovat siis satunnaisia linssiini osuneita kyläläisiä.

Ja ai niin, bonuksena vielä pieni kaqchiquelin sanasto - veikkaan että jos nyt opettelet nämä seuraavat fraasit ja matkaat sitten kaqchiquel-kansan luo, saatat olla ensimmäinen matkailija, joka tervehtii kyläläisiä heidän omalla kielellään.