Syksyinen Porvoo ja ajatuksia kotimaan matkailusta

Piipahdimme mieheni kanssa joitakin viikkoja sitten ihanan syksyisessä Porvoossa. Tuo lauantai taisi olla ensimmäisiä oikeasti viileitä päiviä tänä syksynä, ja eipäs me sitten viihdyttykään kovin kauaa kaupungin kaduilla. Sain kuitenkin muutamia kuvia napattua kohmeisilla sormillani ennen lounaalle siirtymistä.

Ravintolaksi Porvoon visiitillä valikoitui tällä kertaa raikkaasti sisutettu ja ilmeisesti aika suosittu Zum Beispiel Runeberginkadulla. Jono tilaustiskille oli pitkä, mutta liikkui sutjakasti. Oli itse asiassa aika kätevää, että lähes täydessä ravintolassa annokset tilattiin ja maksettiin kassalla, ja sitten saimme vain istua rauhassa pöytään odottamaan lappamaan suihimme kaksin käsin taivaallisen maukasta, tuoretta leipää kolmessa eri sortissa. Myös itse ruoka oli herkullista, siis oikeasti HERKULLISTA ja täysin hintansa - joka ei ollut edes oikeasti kovin paha - väärti. Törmään liian usein Suomen ravintoloissa huonoon hinta-laatusuhteeseen, täällä siitä ei ollut pelkoa.

Muuten, kun nyt kävin linkkaamassa Zum Beispelin nettisivut tähän postaukseen, muistin kuinka yllättynyt olin astuessani sisään ravintolaan pari viikkoa sitten. Jos sivut ovat noin tummanpuhuvat, suorastaan synkät, en odottaisi itse ravintolan olevan vaalea ja raikas. Hassua, miksiköhän sivuille on valittu tuollainen teema?

Oli mulla muutakin asiaa, kuin kertoa käyneeni Porvoossa. Ajattelin nimittäin vähän raapustaa ajatuksiani kotimaan matkailusta tänne blogin puolelle. Niin, mähän olen siis Suomen surkein kotimaanmatkailija. En käy oikein koskaan missään, paitsi vanhempieni mökillä kesäisin. Kaikki matkailuun varatut voimani ja varani olen tottunut suuntaamaan Suomen ulkopuolelle. Vereni on aina muutenkin vetänyt ulkomaille, ja eksotiikan nälkäni on suhteellisen suuri. Tämä on osin peruja ihan lapsuudesta - meillä matkattiin aina lomilla etelän lämpöön, eikä pohjoisen hangille. En siis osaa hiihtää saati lasketella.  Aikuistuttuani huomaan myös, että ajattelen asioista hävettävän pääkaupunkiseutukeskeisesti ja haluaisin tämän muuttuvan.

Mikä avuksi? Mulla ei mun mielestä ole mitään asenneongelmia, ja aina kun kerran parissa vuodessa eksyn reitiltäni jonnekin perinteisten latujeni ulkopuolelle, ihastelen ääneen näkemääni ja totean, että mun pitäisi matkustaa enemmän Suomessa. Mutta sitten ei tule lähdettyä, vaikka viikonlopussakin ehtisi ihan hyvin tutustumaan muuhun Suomeen. Koska visiointi on avain muutokseen, olen alkanut hahmottelemaan päässäni tulevia mahdollisia kotimaan matkailukohteita. Mielessä on syntynyt suomireissujen mind map, jonka realisoitumisesta en aio ottaa sen enempää paineita. Haaveitahan saa ja pitää aina olla. Joten tässäpä niitä:

Tampere

Aloitetaan helpolla, viikonloppureissuksi sopivalla kohteella, nimittäin Tampereella. Olen kai käynyt siellä joskus alle kouluikäisenä. That's it. En tiedä Tampereesta paljon mitään, mutta olen kuullut sitä kehuttavan mukavaksi kaupungiksi. Kivoja (kasvis?)ravintoloita, kaunis Näsijärvi ja helposti haltuun otettava keskusta ovat keränneet kehuja. Junamatka kestäisi vissiin jotain puolitoista tuntia täältä Helsingistä. Vähissä on syyt sille, miksen voisi Tampereelle yhtä viikonloppuvisiittiä tehdä!

Ahvenanmaa

Juu, no tämähän on melkein ulkomailla! Ahvenanmaallakin olen kuulema käynyt vauvana - syytinkö siis turhaan vanhempiani kotimaanmatkailuongelmistani? Ahvenanmaata mietin itse asiassa tosissani syksyksi, kun Finski myi sinne viikonloppulentoja reilulla viidelläkympillä edes takaisin. Päädyin kuitenkin ostamaan liput, köh, Lontooseen.

Ahvenanmaalle täytyisi päästä kyllä aikavälillä toukokuu - syyskuu, sillä uskon saaren tarjoavan just sellaisia maisemia ja tunnelmia, joista nauttii parhaiten säiden ollessa inhimilliset. Ja jos olen ymmärtänyt oikein, monet matkailupalvelutkin ovat avoinna vain kesäkaudella. Ahvenanmaalla pyöräilisin, haahuilisin kallioilla ja, ööh, söisin saaristolaisleipää? 

Pori

Tämä nyt on tällainen heitto. Porissa on puutaloja ja Yyterin rannat, joten visuaalisesti seutu voisi hyvinkin olla mun juttu. Suomen länsirannikko on mulle ihan mysteeri Turkua lukuun ottamatta. Ehkä Jazzit ensi vuonna, kun siirryn muutenkin kypsästi neljännelle vuosikymmenelle?

Lappi

En ole käynyt myöskään Lapissa. Poroja olen kerran nähnyt Rukalla, tuota pohjoisemmaksi eivät tieni kotimaassa ole vieneet. En suuremmin pidä talvesta, ainakaan jos se kestää yli kaksi viikkoa, ja lähtisinkin Lappiin ehdottomasti ihailemaan ruskaa. Lappi on snadisti kaukana viikonloppureissua ajatellen, tosin norskilla sinne lentäisi aika hyvään hintaan ja jos kahdeksi päiväksi vuokraisi auton, ehtisi jo näkemään hieman jylhää luontoakin?

Nuuksio

Tiedän, tää on helppo. Ihan vieressä. Mutta tunnustan, mä en varmaan ikinä saa yksin lähdettyä edes päivävaellukselle Nuuksioon. Metsä on kaunis, mutta vähän jännittävä paikka mulle. Entä jos eksyn? Ja pitäisi ottaa selvää, millä bussilla sinne pääsee... Toiselle puolelle maailmaa oon kyllä lähtenyt itsekseni, joten edellä mainitut on ihan vaan maailman huonoimpia tekosyitä. Liikun todella mielelläni ulkona ja luonnossa, ja jos saisin itseni edes kerran raahattua Nuuksioon tai vaikka Sipoonkorpeen, laskisi kynnys palata varmasti huomattavasti.   

Hämeenlinna

Ihan täysi kysymysmerkki mulle. Hämeenlinna on kuitenkin vissiin aika kiva, suomalainen pikkukaupunki? Vanajavesi ja komea linna olisivat ainakin tsekkaamisen arvoisia. Lyhyt junamatka puoltaisi tätä vaikka päiväkohteeksi. Hämeenlinna kyllä mieltyy mun päässäni kesäkohteeksi - niin kuin 90 % kaikista Suomen kaupungeista.

Kylpyläloma 

Pimenevät ja viileät illat on aiheuttaneet jotain itselleni aika ennenkuulumatonta, nimittäin kylpyläkuumeen. Olin pari talvea sitten kylpylälomalla Tallinnassa, mutta hei, kyllähän kotimaastakin löytyy vaikka miten paljon kylpylöitä! Kylpyläloma olisi täysin päin vastainen arjenpakokeino mulle mitä yleensä, mutta ehkä joskus olisi hyvä unohtaa uteliaisuus ja vain pysähtyä hetkeksi. Rentoutua, nukkua ja syödä hyvin. Ja tietää, ettei ulkona ole mitään sen kummempaa nähtävää.

Naantali ja Muumimaailma

Tästä olen itse asiassa haaveillut jo vuosia! Haluaisin nimittäin viedä karibialaismieheni kokemaan lapsuuteni kesien kohokohdan eli Muumimaailman. 

Muistelen suurella lämmöllä ja kiitollisuudella sitä, kuinka isäni monena kesänä pakkasi meidät muksut farmariautoon kera muovisten eväsrasioiden ja ajoimme Naantaliin tapaamaan etenkin mulle niin rakkaita muumeja. Auton cd-soittimessa soi Kaija Koo. Muistan hyvin myös, kuinka sitten istuimme muumitalon viereisillä kallioilla ja söimme iskän ja broidin kanssa voileipiä ja mua jännitti jokaisen muumihahmon tapaaminen. Niin ja aurinko paistoi aina, heh.

Itse Naantalikin on kuulemma kiva paikka. Oikeastaan Suomen länsirannikon voisi koluta roadtripin muodossa ylhäältä alas.

Tällaista matkailuaiheista pohdintaa tällä kertaa. Onpas mahtava huomata, kuinka paljon tekemistä Suomesta löytyisi, jos vain viitsisin ryhdistäytyä ja järjestää. Vuosilomani tulen mitä suurimmalla todennäköisyydellä jatkossakin viettämään ulkomailla, mutta jos kahdessa päivässä ehtii Lontooseen/Berliiniin/Köpikseen, niin kyllä ehtii myös kotimaata koluamaan. Olisikohan Suomessa muuten Porvoon ja Turun lisäksi oikeasti mitään kivaa joulukaupunkia?

Selvennykseksi vielä, että kaikki postauksen kuvathan ovat Porvoosta, vaikka kirjoituksessa kävinkin läpi puoli Suomea. Ja on tuo Porvoo joka kerta niin suloinen!

Sunnuntaiaamun taikaa Little Venicessä

Joskus arjesta irti pääsemiseen tarvitaan vain yksi kaunis hetki. Sellainen oikeanlainen hetki. Hetken pituudella eikä välttämättä tapahtumapaikallakaan ole merkitystä, oleellista on vaan se, että hetki on niin hyvä, että läsnäolon taitoa ei tarvitse erikseen harjoittaa ja carpe diem -fiilikset tulee ihan vaan itsestään. Tuskin oon ainoa, jolle näitä hetkiä tulee usein helpommin matkoilla. 

Lokakuun ensimmäinen sunnuntaiaamu oli mulle todella hyvä. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen Lontoon Paddingtonissa sijaitsevan vuokrahuoneemme pehmeiden täkkien välistä ja hiippailin hetken löhöiltyäni ulos. Kurkkasin vielä nopeasti taakseni oven raosta varmistuakseni, että mies jatkoi tyytyväisenä uniaan. Jes, painoin oven hiljaa kiinni ja jatkoin rappuun. Mä ja mun kamera oltiin valmiita fiilistelemään lontoolaista sunnuntaiaamua.

Little Venice on kahden kanaalin - Grand Union Canalin ja Regent's Canalin - sekä Browning's poolin muodostama alue Westminster Cityssä, lähellä Paddingtonin asemaa. Itse en ollut kuullutkaan Lontoon pikkuvenetsiasta, ja päästelin aikamoisia ihastuksen huokauksia suustani perjantaiyönä, kun raahauduttiin väsyneinä vuokrakämpille tuolta Paddingtonin juna-asemalta, jonne sairaan kallis Heatrow Express meidät jätti. Karttasovelluksen reitti kulki pitkin kanaalin vartta ja vedessä kelluvat vanhat, värikkäät jokilaivat oli kuin jostain vanhasta lasten kirjasta. Mun on pakko päästä tänne kuvaamaan ajan kanssa, ajattelin.

Niinpä siis astelin sunnuntaiaamuna ovesta ulos ja vastassa aamuyhdeksältä mulla oli hiljaiset kadut. Little Venice on pääasiassa ihan asuinaluetta, vaikka muutamia ravintoloita ja kahviloita sieltä löytyykin. Kukaan muu ei näyttänyt olevan hereillä. Kunnes pääsin kanaalinvarteen. 

Jokilaivan kannella mies laski kahvikuppinsa* laivan katolle ja käynnisteli moottoreita. Mä taisin vähän hieraista silmiäni - en tiedä, miksi kuvittelin, että nämä paatit olisivat jo viimeiset matkansa nähneitä. Ulkonäkö tais pettää, jälleen. Jokilaiva irtosi rannasta, kaveri otti kulauksen kahvistaan ja katosi kulman taakse. Syksyn valo oli haalean keltaista ja heijastui vedestä kirkkaana.

Vaikka kadut olivat tyhjiä, kanaalinrannat oikein kuhisivat elämää kellon madellessa kohti keskipäivää. Ystävyksiä kahvilla, juoksijoita aamulenkillä, laivanomistajia kunnostuspuuhissaan. Pikkulapset antoivat sorsille leivänmuruja samalla kun ensimmäiset ihmiset kerääntyivät jonottamaan Camden Lockiin vievään vesibussiin. Kymmenellä punnalla (muistaakseni) olisi päässyt Camden Towniin vesiteitse. Mä muistin, että Paddingtonin metriksen kupeessa oli Starbucks, eikä mikään estänyt mua tuhlaamasta hilujani isoon cappuccinoon tällaisena kirpeänä aamuna. Eikä pöllyttelemästä sen päälle paksua kerrosta kanelia. Ihan uskomatonta, että oon tänään täällä, ja huomenna taas duunissa, naurahtelin kävellessäni takaisin kämpille päin.

Kävelin lopulta kanaalin rantaa edes takaisin tunnin verran, kunnes tajusin, että meidänhän pitäisi tsekata ulos yhteentoista mennessä. Tiesin kuitenkin jo, että pidentäisin mun taikahetkeä vielä vähän lisää istumalla bongaamani suloisen laivakahvilan terassille aamupäiväkahveille, matkaseura pitäisi vaan käydä ensin nappaamassa mukaan. Ihana Waterside - kahvila löytyi Paddingtonin metroaseman puoleiselta kanaalin rannalta, noin viiden minuutin kävelymatkan päästä asemalta.

Kaiken kaikkiaan, tää sunnuntaiaamu oli yks parhaista tänä vuonna. Verkkainen, taianomainen, turvallinen ja samalla aistit terävöittävä hetki uudessa ympäristössä. Tunsin itseni onnekkaaksi, etuoikeutetuksi, onnelliseksi. Ihan vaan tän aamukävelyn takia kannatti matkustaa puoleksitoista vuorokaudeksi Lontooseen. Usko pois.

*Saattoi se olla teetäkin, tietysti, Englannissa kun oltiin. Mutta hei, britit juovat jo tuplasti enemmän kahvia kuin teetä! Daily Mail syyttää artikkelissaan juuri Starbucksia syypääksi kuihtuvaan teekulttuuriin. No niin, minkäs teet, on se seattlelaisketjun cappuccino megamaitovaahtoineen vaan niin ylivoimaisen hyvää. Niin.

Kasvisruokaa Lontoossa

Kenellekään ei liene yllätys se, että Lontoossa on hyvät valikoimat kaikenlaista nannaa kasvisruokaa rakastaville tyypeille. Meillä kävi aika hyvin ravintolavalintojen kanssa ja esittelenkin nyt huvin vuoksi omat löytömme parin viikon takaa.

Vaikka just pääsin kehumasta, yks juttu mut Lontoossa kyllä yllätti, kun yritin vähän etukäteen katsella aamiaispaikkoja netistä: Kasvisruokavaihtoehtojen vähyys (tai poissaolo!) brekulistoilla. Kyllä mä siis tiedän joo, että enkuissa jengi nauttii tyypillisesti vähän lihaisammista aamiaispöydistä, mutta kun Lontoosta pitäisi tosiaan löytyä ihan mitä vaan! En tosin tehnyt mitään syväluotaavaa tutkielmaa aamiaispaikoista ja niiden valikoimista, joten voi olla myös, että ne kymmenisen paikkaa, jotka jaksoin tsekata, oli juuri sattumalta pekonilla kyllästettyjä.

Saavuimme Lontooseen perjantain ja lauantain välisenä yönä, joten vedeltiinkin sitten myös sikeitä hieman normaalia pidempään lauantaiaamuna. Halusin suunnata heti lauantaina Brixtonin markkinoille, ja tarkoitus oli saada itsemme muonitettua tässä samaisessa tapahtumassa. Bakers&Flea kuulostaa aivan mahtavalta, eikö vaan?

Harmi vaan, että kaikkiin Brixton Villagen kauppakäytävien kahviloiden pöytiin oli ihmisiä ihan jonoksi asti. Ja me oltiin syöty viimeksi Helsingissä. Myöskään munakokkelit lähiravintoloista eivät kiinnostaneet pätkän vertaa, joten mieheni päätti etsiä netistä lähellä olevia vegaanirafloja. Kello oli jo lähes yksi iltapäivällä, joten aamiaisen voisi joka tapauksessa virallisesti skipata ja siirtyä lounaan metsästykseen.

Vegbarissa (45 Tulse Hill) olisi Tripadvisorin mukaan herkullista ruokaa, vaikkakin hieman kalsea interiööri. Mua ei pahemmin pöytäliinojen värit enää kiinnostaneet, kun nälkäkiukku oli jo puskemassa ulos, joten päätettiin suosiolla kävellä kartan osoittamat 16 minuuttia ravintolaan ja syödä siellä, oli mikä oli. Sanoinko muuten tekstin alussa, että Lontoosta on helppo löytää kasvisruokaa? Tähän mennessä tää mun tarina kertoo kaikkea muuta, hehheh.

Vartin kävelyn jälkeen päästiin viimein ensimmäistä kertaa pöydän ääreen Lontoossa. Ja tää mesta oli kaiken kävelyn ja kärvistelyn arvoinen. Voi että, mitä sipsariherkkuja ruokalistalta löytyikään. Banging burrito, chilli cheese dog, tofish n chips... Ja miten hauskasti ja nokkelasti menu oli koottu, eikä täällä muuten menty terveys edellä. Vegaanisafkan ei todellakaan tarvitse tarkoittaa salaattia, totesi ravintolan  roteva omistaja, joka intohimoisesti hääri itse hellan ääressä. No ei niin! 

Tilasin pääruoaksi taas burriton. Ai miten niin taas? No, näitä tuli vedeltyä myös Guatemalassa. Ison plussan Vegbar sai myös juomavalikoimastaan, mun lasista löytyi ainakin inkivääriolutta ja mansikkamehua. Ekassa kuvassa on alkupalat, siniset tacot. Tacojen "juusto" oli muuten blendattu maissista, aika hyvä idis!

Jäätiin vielä ruokailun jälkeen suustamme kiinni Vegbarin tiskille, ja portugalilaissyntyinen omistaja kasasi nenämme eteen lautaselle vielä vähän maistiaisia menuusta. Belizestä asti miestäni vaivannut kysymys siitä, mitä ihmettä on jackfruit, selvisi viimein. Jakkipuun hedelmää käytettiin tässä ravintolassa nyhtölihan korvikkeena ainakin tacoissa. Se muistuttaa mun mielestä aika paljon artisokkaa. 

Viimeinen niitti mun mahalle oli sitten bbq-kastikkeessa kuorrutetut soijawingsit. Kaikki oli niin hyvää. Ja niin epäterveellistä. Ja vegaania. Niin ja kohtuuhintaista.

Vegbar ei sijaitse todellakaan mitenkään keskeisellä paikalla Lontoossa, mutta jos päädyt esimerkiksi Brixtoniin pyörimään, voi tämän paikan pitää mielessä.

Mun ei todellakaan pitänyt syödä enää jälkkäriä. Söin kuitenkin, kun me ei vain pystytty ohittamaan tätä pientä leipomoa matkalla takaisin Brixton Villageen. Pikkuruisessa Ms. Cupcakessa (408 Coldharbour Ln) oli jono lähes ulos asti. Voi että olin onnellinen, kun työnsin lusikalla suloista kuppikakkuani ääntä kohti. Tää on ihan naurettavaa, ajattelin kun pinnistelin täyden mahani kanssa. Ja ihan parasta.

Ihastun helposti ravintoloihin, joissa näkyy tekijän intohimo ruokaa kohtaan. Vaikka en vegaani olekaan, on vegaanipaikat usein sellaisia, joissa tämä kriteeri täyttyy helposti. Mun kuppikakku oli ihan ältsin makea, vieläkin silmät kostuu ajatuksesta. Todellinen hyvän karman kuppikakku, monella tavoin.

Halusin hirveesti istua edes vähän aikaa lauantai-iltaa perinteisessä brittipubissa. Kun vuonna 2009 oltiin ystäväni kanssa Lontoossa, me saavuttiin pubin ovelle hieman ennen yhtätoista ja oltiin kuin puulla päähän lyötyjä, kun mies tiskin takana sanoi pistävänsä paikan just kiinni. Tää virhe täytyi ottaa takaisin.

Olinkin iloisesti yllättynyt, kun huomasin, että meidän lähipubin ruokalistalta löytyi mustapapu-quinoa hamppari. Illallispaikan valinta oli siis helppo. Hamppari ei ollut paras ikinä, muttei yhtään huonokaan. Pubin tunnelma oli ihana, aika keski-ikäinen, melkein kun mun lapsuuden lempparisarjasta Sydämen asialla. The Bridge Housesta (13 Westbourne Terrace Rd) oli myös lyhyt matka meidän kämpille.

Mulla ja pizzalla on sellainen juttu, että sen pitää olla valkoista. Siis ilman tomaattikastiketta. Bar Centrale (43 Chalk Farm Rd) Camden Townissa tarjosi just sellaista valkopizzaa, mistä haaveilin. Rapea ja maukas pohja, eikä juustossa nyt tällä kertaa tarvitse säästellä, kiitos vaan. Tuore rucolahan sopii valkopizzan päälle kuin nenä päähän.

Tällaisia safkoja minireissumme Lontooseen tarjosi mulle. Trippi oli kyllä ruokailujen osalta aika raskas, näemmä. Olin kuvitellut syöväni Lontoossa lähinnä etnistä ruokaa niin hinnan kuin kasvispainotteisuudenkin vuoksi, mutta tästähän tulikin ihan mättöreissu. Yksikään pääruoka ei maksanut yli kymmentä puntaa, mikä oli tietenkin iloinen yllätys mulle - olin kuvitellut Lontoon olevan kallis myös ruokailun osalta. Sanovat, että Lontoon on halventunut Brexitin jälkeen, onkohan näin?

Haluaisin kyllä seuraavalla Lontoon matkalla istahtaa ajan kanssa Brixton Villagen käytävälle katettuun pöytään ja tilata listalta ainakin vuohenjuustotoastin ja jonkun ihanan leivoksen, lattea unohtamatta. Markkinoiden tunnelma oli nimittäin tosi kiva.

Ens kerralla sitten siis.