Singapore throwback - katuja ja keittiöitä

Viimekesäisen Aasian matkan vuosipäivän kunniaksi hypähdän myös blogissani ajassa taaksepäin. Tasan vuosi sitten starttasi mun kesäloma vuosimallia 2015 ja istahdin nauttimaan Turkish Airlinesin loistavasta palvelusta reitillä Helsinki - Istanbul - Singapore, josta jälkimmäisestä mulla oli vielä erikseen ostettuna lennot Balille.  Halusin varata aikaa Singaporessa muutaman päivän suuntaansa, jotta saisin kunnon tuntuman tästä Aasian metropolista. Kaakkois-Aasia oli vielä vuosi sitten mulle aivan tutkimatonta seutua, joten Singaporen kaltainen kulttuurien sulatusuuni tuntui loistavalta paikalta aloittaa alueen ihmettely.

Mitä odotin Singaporelta? Ruokaa. Ja ruokaa ja ruokaa. Oikeasti paljon muutakin, mutta jostain syystä katukeittiö ja aasialaiset maut muodostui Singaporen päivieni kulmakiveksi. En vielä vuosi sitten kirjoittanut matkablogia, mutta mietin monesti ruoka-annokseni äärellä, että JOS mulla olisi blogi, tekisin näistä safkoista jutun. Hahmottelin mielessäni jopa foodbattlea eli taistoa eri keittiöiden ja ruokamarkkinoiden (hawker center) välillä - tuomarina olisin tietysti minä ite. Siksipä valitsin tämän throwbackin aiheeksi Aasia-noviisin ruokaelämykset Singaporessa.

Sana katukeittiö Singaporesta puhuttaessa saattaa särähtää jonkun korvaan ja tottahan on, ettei maassa tarjota katuruokaa sanan varsinaisessa merkityksessä ainakaan, jos  määritelmän täytyy pitää sisällään suoraan kadulta vaikka jostain mopedintapaisen vehkeen tarakalle kiinnitetystä lasiboksista ostettava ja seisten syötävä annos. Singaporessa kun katuruoka onkin markkinaruokaa, eli kiskat ja keittiöt on usein niputettu oikeastaan todella kätsysti yhden isomman katon alle ruokaostareiksi eli paikallisenglannilla hawker centereiksi. Saman katon alta saa yleensä pikkuannoksia, pääaterioita, jälkkäreitä ja juomiakin toki - mutta ne haetaan eri tiskeiltä ja maksetaankin siis eri tyypille.

Hawker centereitä Singaporesta löytyy ympäriinsä niin pieniä kuin suuriakin ja skaala on oman kokemukseni mukaan laaja rähjäisistä maanläheisistä muovituolimeiningeistä monta astetta fiinimpiin elämyksiin. Jotkut ruokaostarit keskittyvät lähinnä vain tiettyyn keittiöön, kun joissain - ehkä niissä turistisimmissa - valikoima oli laaja. Tunnelmat eri ostareilla (saanhan sanoa näitä ruokaostareiksi kun en keksi mitään oikeasti hyvää käännöstä?) vaihtelivat yllättävänkin paljon - Chinatown Food Street oli sykkivä ja kansainvälinen, Lau Pa Sat  täynnä kiireisiä bisnesmiehiä ja Golden Mile Food Centerissä fiilis oli noh, aika herranhylkäämä ja hiljainen. 

Tässäpä siis sananen ja kuvanen Singaporessa vierailemistani ruokaostareista sekä vielä katsaus Little Indian kaupunginosaan ja sen suussa sulaviin, intialaisiin makuihin.

Lau Pa Sat Food Court (18 Raffles Quay):

Mun molemmat messissä olleet Singapore-oppaat suosittelivat lämpimästi Lau Pa Satissa eli suoraan käännettynä vanhalla torilla ruokailua. Lau Pa Sat  tai aiemmin myös Telok Ayer Market oli siis ensimmäinen Hawker Center mun listalla, eikä kai syyttä. Se on yksi vanhimmista ja kuuluisimmista ruokaostareista ja valmistui vuonna 1894 brittiläiskolonialistiseen tyyliin rakennettuna.

Lau Pa Satin viktoriaanisten kaarien alla on toiminut ilmeisesti useita ruokaostariyrittäjiä, ja tämä viimeisin kokonaisuus avattiin vuonna 2014. Ruokatiskien valikoima oli mukavan laaja ja jälkkärikin tarttui messiin ruokailun päätteeksi. Pääruoaksi mä valitsin turvallisen oloisen kanariisimenun satunnaisesta kojusta, enkä pettynyt. Hinta taisi olla jotain viiden ja kuuden euron väliltä.

Lau Pa Sat sijaitsee keskeisellä paikalla singaporelaisen liike-elämän sydämessä, center districtin alueella. Itse kävelin sinne helposti Marina Baystä. Lähin metroasema taitaa olla Raffles Place.

Golden Mile Food Center (505 Beach Road):

Arab streetin huudeilla sijaitsevan Golden Mile Food Centerin lupailtiin olevan aito ja edullinen ruokaostari, josta saisi muun muassa hyvää thairuokaa. Ainakin se muistutti paljon niitä ostareita, joita Anthony Bourdainin Singapore -jakso vilisee. En osaa sanoa, tarjosiko yksikään kojuista thaikkua, koska en Thaimaassa ole koskaan käynyt, mutta tein elämäni helpoksi valitsemalla illallisekseni Claypot Riceä eli yhden niistä annoksista, joka pitäisi kuulema syödä ainakin kerran Singaporessa. Pian tilattuani tiskiltä mulle tarjoiltiin kulho, jossa lepäsi riisiä, kanaa ja jotain vihreää, pinaatinkaltaista kasvista. Tää oli hyvää!! Olin muovijakkarallani ilmeisesti sen verran eksyneen näköinen, että kokki katsoi parhaaksi ihan kädestä pitäen opastaa, kuinka kastike kaadetaan kulhoon ja koko satsi pistetään sitten sekaisin ja lusikan kautta napaan.

Claypot riceni kustansi nelisen euroa, kuvassa näkyvä olut yli kaksinkertaisesti - alkoholi on Singaporessa jäätävän kallista.

Golden Mile Food Center sijaitsee arabialaisen korttelin (Arabic Quarter) lähellä, mutta arabiruokaa sieltä ei saanut. Arabialainen kortteli pikkukatuineen ja putiikkeineen tuntui tuulahdukselta Eurooppaa eksoottisessa Singaporessa. Painelin kuitenkin hyvällä omalla tunnolla arabikahviloiden ohi - falafelia kun saa Kalliostakin.

Lähimmät metrot tänne ovat Lavender ja Bugis.

Chinatown Food Street / Smith Street:

Mä luulen, että suurin osa Singaporen kävijöistä suuntaa jossain vaiheessa reissuaan Chinatowniin ja näin törmää myös Chinatown Food Streetin tai toiselta nimeltään Smith Streetin sykkivään tunnelmaan. Vaikka paikka tuntui musta aluksi vähän liian yllätyksettömältä, palasin tänne ensivisiitin jälkeen uudestaan ennen kotiinpaluutani. Syynä oli tunnelma. Meininki on iloinen, värikäs ja kansainvälinen ja ruokavalikoimakin saa veden nousemaan kielelle sekunneissa. Täällä on tosin myös enemmän turisteja kuin muualla kaupungissa, ja hinnatkin hieman ehkä yläkanttiin... Turistikrääsälle allerginen voi saada iho-oireita Chinatownissa.

Chinatown Food Streetillä kannattaa ruokailla illalla, jos haluaa nauttia terassitunnelmasta tummuvassa yössä. Ympärillä on myös muita pienempiä ravintolakatuja, nälkäiseksi ei kiinalaiskortteleissa jää.

IHANA Little India:

Kuten mun ruokakuvista tähän mennessä jo huomaa, valitsin aika usein aterialleni kanaa - riski siihen, että mulle liian erikoiset jutskat kuten elimet ja ihrat eksyisi tahattomasti mun lautaselle oli näin helppo minimoida. Silti, jos saisin valita, söisin aina mieluiten kasvisruokaa matkoillani(kin). Mahdollisuuksien mukaan tarkoittaa mulle sitä, että kasvisannos ei olisi maun kustannuksella toteutettua, vaan oikeasti paikallista ruokakulttuuria mukailevaa safkaa. Onneksi majoituin siis värikkäässä Little Indiassa, tuossa etenkin Tamili-väestön kansoittamassa kaupunginosassa. Se on mausteisen kasvisruoan taivas.

Little Indiassa en osunut yhteenkään hawker centeriin, vaan pitäydyin ihan perinteisissä kansankuppiloissa, joissa ruoka tosin myös tilataan ja noudetaan tiskiltä ruokaostareiden tavoin. Syed Alwi Road, Kitchener Road ja Serangoon Road on hyviä ravintolakatuja.

Koko Singaporen visiitin ehdottomasti paras ravintola oli Ananda Bhavan, jolla on näköjään useampi toimipiste Singaporessa. Itse lounastin Buffalo Roadin ravintolassa kaksikin kertaa. Lautasella alla olevassa kuvassa on mini meal - sopivasti kaikkia ihania makuja (banaanin?)lehdeltä tarjoiltuna.

Little Indiassa, Farrer Parkin metroaseman lähellä, sijaitsee muuten myös Mustafa Center, Singaporen suurin sekatavarakauppa. Mustafa Centeristä löysin uudet arskat ja loistavan kokoisen viikonloppurepun - sai siinä tosin vähän aikaa etsiäkin satojen tuotteiden joukosta. Kokonaisuudessaan voin suositella Little Indiaa reppureissaajille - hinnat tuntui kaupugin edullisimmilta ihan kautta rantain.

Singaporen kuvitteellisen ruokataistoni voitti joka tapauksessa Little Indian alue ja erityismaininta menee Ananda Bhavanille. Osaisinpa loihtia keittiössäni edes puoliksi niin maukkaita riisejä ja sooseja. Olisipa muuten siistiä matkustaa Singaporen kaltaiseen kaupunkiin sellaisen henkilön vieraaksi, joka tuntee paikallista ruokaskeneä syvällisemmin...

Ai niin, jostain sain päähäni maistaa myös Singaporen HERKULLISINTA hampparia. Tai näin Mos Burger -ketju mainoksessaan väitti. Olin kyllä niin mainoksen orja, tämä oli nimittäin aika pahaa...

Loppuun vielä selvitymisvinkkejä ruokaostareille. Oma istumapaikka ruokamarkkinoilla varataan tyypillisesti jättämällä nenäliinapaketti pöydälle. Elintärkeä neuvo, jota ilman tällanen yksinmatkaava, juronujo suomalainen tuskin olisi edes selvinnyt tupaten täysillä Chinatownin ruokakaduilla! No ei kai, osaan kyllä tarpeen tullen kaivautua ulos kuorestani, mutta tämä tapa on oikeasti kätevä, kun voi rauhassa hakea ruoat ja juomat erikseen eikä tarvitse sählätä riittämättömien käsien kanssa tai toisaalta jättää mitään sen arvokkaampaa paikkavarauksen merkiksi.

Ruoan tilaamisen apuna käytin usein raflojen omia valmiita kuvia, joihin viitaten tein tarkentavia kysymyksiä - risalla englannilla saamani vastaukset eivät tosin hirveästi auttaneet päätöksenteossa...

-What is this menu number 4 with chicken? 

-It's spicy chicken

-But what else does it have? 

-It comes with rice or noodles 

Ahaa, selvä, kiitos. Parempi keino oli valita ruoka suoraan tiskiltä tai wokista - jos se tuoksuu ja näyttää hyvälle, ei kai se hirveän pahaakaan voi olla? Oikeasti mun ruoantilaushommat matkoilla tuppaa olemaan usein aika randomeita silloin, kun keittiö ei ole ennestään tuttu. Onneksi lähes kaikki mausteet ja maut uppoaa ongelmitta.

Mun kaksi viimeisintä postausta on käsitelleet ruokaa - hassua, koska en edes ole mikään foodie. Mutta on se ruoka vaan niin olennainen ja iloa tuova osa matkustelua ja elämää ylipäätänsä. Viime viikot olenkin fiilistellyt keittobanaania ja paputahnaa, sillä ensi viikolla kutsuu GUATEMALA!

Aamiaisia maailmalla

Palasin pitkästä aikaa vanhoihin matkakuvakansioihini ja mietin, saisko niistä aikaiseksi mitään tänne blogin puolelle. Kevyet kuvapostaukset on hauskoja silloin, kun materiaalia löytyy ja postaukseen keksii jonkun punaisen langan. Mulla on varmaan jo juhannuksen herkkukattaukset mielessä, kun simmuni jäivät tapittamaan  muutamia ruokakuvia. Rakastan pitkiä aamiaisia niin kotona kuin matkoillakin ja innostuinkin kaivelemaan koneestani aamiaiskuvia niin kauas menneisyyteen, kun matskua riitti. Ruokakuvia löytyi muuten helposti parilta viime vuodelta, mutta mitä taaemmas ajassa selasin, sitä harvinaisemmiksi ne mun albumeissa muuttuivat. Onko ruokien kuvaamisen muoti alkanut vasta viime vuosina (kenties Instagramin innoittamana) vai olinko ennen vaan jotenkin separi tässä(kin) asiassa?

Lomalla aamiainen on mun mielestä päivän paras ateria. Tää toki vähän riippuu tilanteesta, sillä aina aika ei anna myöten ihanaa, pitkää aamiaistuokiota varten, vaan on kiirehdittävä eteenpäin. Silti näen aamiaisen niin tärkeänä osana matkaa, että etsin usein aamiaispaikkoja valmiiksi netistä tai suosin hotelleja, joiden aamiaista on kehuttu vähintäänkin vuolaasti varaussivustojen arvostelut -osiossa. Paahtoleipä mehulla ja muna pekonilla on mun brekupainajainen. 

Unelmien aamiainen taas vois olla esimerkiksi tämä Berliinin Prenzlauer Bergissä sijaitsevassa Café Napoljonskassa viime syyskuussa nautittu kokonaisuus, johon valikoin listalta suussasulavan ituhippitoastin ja marjaisan myslijogurtin. Jotain suolasta, jotain makeaa, cappucino. Täydellistä.

Hotelliaamiaisista puheen ollen, monissa maissa tuntuu olevan tapana tarjota aina samat vaihtoehdot aamiaiseksi. Gili Airilla Indonesissa, samoin kuin naapurissa Balilla, aamiainen oli usein joko toast jollain tapaa valmistetulla munalla, tai sitten lettu ja hedelmäsalaattia. Eikä mikä tahansa lettu, vaan sellanen, mihin on jo paistovaiheessa upotettu banaania tai ananasta. Ananas on ihana hedelmä mutta ei vaan jotenkin natsannut mulle letussa. Banaanilettuja tuli siis syötyä monena aamuna, varta vasten mulle paistettuna. Oli aika luksusta pistää nenä aamulla huoneesta ulos ja saada alta aikayksikön tuore aamiainen katettuna omalle terassille - noin kymmenellä eurolla/yö. 

Kuvan breku mulle tarjoiltiin Firda Homestay -nimisessä pienen pienessä perhehotellissa Gili Airilla. Tätä hotellia voin todella suositella koko sydämestäni.

Tämä järkyttävän huonolaatuinen kuva löytyi jo edesmenneen, vikaksi nokialaisekseni jääneen N8:n kätköistä ja lienee napattu Istiklal kadun varrelta Istanbulista. Lautasella lepää peynirli simit eli simit-rinkilä juustolla. Simit on herkku, johon tutustuin Turkissa matkaoppaana pyöriessäni sekä muutamalla Istanbulin matkallani. Simit kuuluu mun mielestä sarjaan mitenjokunäinyksinkertainenvoiollanäinälyttömänhyvää - jopa viiksekkäältä papalta katukärrystä ostettu liiran käntty sulaa yleensä suussa.

Jerusalemissa meillä oli vuokrahuone, josta pääsi suoraan omalle terassille. Vanhan kaupungin muslimikorttelin hedelmätori pursusi väriä ja tuoreutta, joten aamiaistarpeet hankittiin tietenkin sieltä. Esillepano jäi näköjään tällä kertaa aika koruttomaksi ja kokonaisuus hiilarivoittoiseksi, mutta reissussa on turha takertua makroihin. Ehkä meillä oli leivän väliin jotain juustoa?

Ai nami, yllä oleva on ehkä mun lempparibrekukuva. Ainakin aamiainen on vielä suht tuoreena mielessä, sillä se nautittiin Sri Lankan matkalla maaliskuussa. Kandyn B&B:ssämme Hanthana Jungle View:ssä emäntä jaksoi kattaa kunnon buffan, vaikka meitä majoittujia oli vain kourallinen. Aamiaiselle sai valita niin perinteisiä länkkärimakuja kuin srilankalaista, mausteisempaa sorttia, ihan huippukombo. Tuo pieni rulla lautasen vasemmassa reunassa on muuten banaanilettu srilankalaiseen tyyliin - bansku on tällä kertaa käärittynä letun sisään.

Meille tarjoutui Sri Lankassa myös mahdollisuus vetää napaan oikein aamiainen paikalliseen tapaan Kataragaman kylässä. Kokemus oli jälleen kerran sivistävä ja opin, että srilankalaisen aamiaisen erottaa illallisesta niinkin simppeli asia kuin leipä - mitä sitä turhaan toimivia curryreseptejä eri vuorokaudenajoille muuttamaan. 

Vietimme taannoin vappua Köpiksessä, ja yllä kuvassa onkin mun vuoden 2016 virallinen vappubrunssi. Jännäsin Kööpenhaminan hintatasoa ennen matkaa, ja olin onkinut Laundromat Cafén kohtuuhintaisen brunssin tietooni jo etukäteen. Nasta mesta ja hyvä ruoka, menisin uudestaan oikein mielelläni tilaisuuden tullen.

Entäs sitten Lissabon? Quinoan sunnuntaibrunssi Bairro Alton kaupunginosassa notkui terveellistä ja semiterveellistä lähiruokaa, joista moni laji sai etuliitteekseen sanan luomu. Aivan satavarmasti haluan tän pöydän ääreen joskus vielä takaisin! Hinta taisi olla 15 euroa, joka on suhteellisen paljon paikalliseen hintatasoon nähden, mutta hymyssä suin itse summan pulitin. Äh, ja Lissabon on muutenkin siis niin ihqu.

Lisää muistoja Israelista, meidän beduiiniaamiainen Negevin autiomaassa. Tai no "beduiiniaamiainen", ihan pöydän ääressähän tuo syötiin, mutta ruokalajit olivat kuulema perinteistä autiomaakamaa. Israelin matka kesällä 2014 oli roadtrip, ja matkan varrella yövyimme Negev Camel Ranchilla Dimonassa.  Ranch oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, ja siellä majaili varmaan kymmenen kamelia yhtä lähitienoolaista kohden. Kun heräsin keskellä yötä, näin elämäni kirkkaimman tähtitaivaan. Arvaatte ehkä kuvan perusteella, että toi leipä oli taivaallista? 

Vielä toinen näyte N8:n surkeasta kuvanlaadusta (kuvaajassa ei mitään vikaa!). Kolmen dollarin megapannukakku hedelmäsalaatilla taidettiin tilata jokaisena aamuna Nicaraguan Ometepella. Ometepen saari sijaitsee keskellä suurehkoa Nicaragua-järveä, ja siellä kohoaa kaksi ylvästä tulivuorta. Olen onnellinen ja onnekas, kun pääsin vierailemaan mestoilla ennen kuin kiinalaiset iskivät hakkunsa nicaragualaiseen maaperään tarkoituksenaan louhia kilpailija Panaman kanavalle - kanavan kun on tarkoitus kulkea nimittäin juuri tämän järven poikki. Siinä pilataan taas yksi ainutlaatuinen maisemaympäristö kokonaan.

Yllä olevaan kuvaan liittyy paljon tunteita. Nautin nuo kakunjämät joulupäivän aamuna vuonna 2011 piskuisella Santa Claran rannalla Panamassa. Joulu kaukana kotoa herättää tunteita varmasti jokaiselle, joka sen on joskus kokenut. Soitto jouluaattona kotiin oli haikea ja juteltuani jokaisen perheenjäseneni kanssa yksi kerrallaan suljin viimein puhelimen. Tunsin olevani todella kaukana kotoa, aivan maailman toisella laidalla. 

Koti-ikävä ei kuitenkaan ole syynä itse kakun ainutlaatuisuuteen. Tää panamalainen kuivatuista hedelmistä valmistettu joulukakku oli nimittäin lahja eräältä panamalaisherrasmieheltä, josta tuli vuosien päästä mun appiukko. Autuaan tietämättömänä ylipäätänsä siitä, että tulisin joskus menemään naimisiin, taisin ahmia kakun foliovuoasta viimeistä murua myöten.

Hypätään sitten näköjään vielä takaisin Balille. Tarkemmin saaren pohjoisosaan, jossa tapasin ne kaikista, saako sanoa, aidoimmat ja sydämellisimmät balilaiset. Balilta löytyy kuulkaas paikkoja, joihin massaturismin lonkerot eivät ulotu! Aamiainenkin oli paikalliseen tapaan erittäin riisillä höystetty. Ja suurella sydämellä valmistettu ♥

Makumatka maailmalla päättyy Prahaan, joka on budjetilla matkaavan kaupunkilomailijan paratiisi. Praha on halpa, siis HALPA, ja ravintolavalikoima hakkaa Helsingin mennen tullen. En valitettavasti muista, missä tämä jugge syötiin, mutta vanhassa kaupungissa tai sen liepeillä se ei ollut. Prahaan matkaava, suuntaa rohkeasti pois massan luota! Hinnat tippuu ja taso nousee, kun siirryt kauemmas Kaarlen sillalta. 

Tuliko nälkä? Mulle tuli. Onneksi juhannus on jo ovella, ja grilliä voi alkaa lämmittämään. Mitä ihaninta jussia jokaikiselle!

Kottu rotin arvoitus & vähän juttua srilankalaisesta ruoasta

KOPKOPKOPKOPKOP - kahden leikkuuveitsen ääni kaikuu lasin takana, kun punahampainen mies lyö veitsiä kuumaa ja öljyistä paistoalustaa vasten koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Yritämme jälleen kerran kurkkia, mitä ihmettä keittiössä valmistetaan. Kottu, huutaa mies ja väläyttää koko paikallisesta purutupakasta, betelistä, värjääntyneen purukalustonsa nähtävillemme. Kottuapa hyvinkin, mutta kotun, rotin ja kottu rotin arvoitus jää vaivaamaan meitä vielä joksikin aikaa. 

Srilankalainen katukeittiö tuli meille pikkuhiljaa tutuksi kahden viikon aikana. Heti ensimmäisenä iltapäivänä Colombon rautatieasemalla mun katse kiinnittyi pasteijoihin, joita oli esillä jokaisen ravintolan lasi-ikkunassa. Näitä sanottiin roteiksi. Kasvisrotista tuli nopeasti mun luottoeväs, joka nälän iskiessä huuhdottiin alas jo vähän lämmenneellä pullovedellä. 

Sana roti hämmensi mua ajoittain, enkä ole vieläkään aivan varma, mitä roti itsessään tarkoittaa. Ehkä sillä viitataan taikinaan, joka kaikissa rotiruuissa esiintyy. Näitä roteja saa kasvis-, muna- ja lihatäytteillä. Vegetable roti oli varma valinta mulle, joka vähän arastelen eläinperäisiä tuotteita helteisissä olosuhteissa. Kasvisrotit tuntui kätkevän sisäänsä yhtä monia täytevariaatioita kuin oli niitä myyviä kuppiloitakin, mutta yhteisenä tekijänä kaikista olin tunnistavinani muussatun perunan ja voimakkaat mausteet.

Toisena matkapäivänämme saavuttiin Colombosta Kandyyn ja lähdettiin uteliaina etsimään lounasta. Täytyy sanoa, että mulla ei ollut oikeastaan mitään mielikuvaa siitä, mitä kaikkea Sri Lankassa syödään, koska Etelä-Aasian kulinaristiset kokeiluni rajoittuvat Singaporen Little Indiassa testattuihin, muutamiin biryanineihin. Nii ja Stadin Namaskaar Expressiin. Odotin kuitenkin maukasta kasvisruokaa. 

Kauaa ei jaksettu kaupungilla kierrellä, kun nälkä vei meistä voiton, ja astuttiin sisään kauttaaltaan vihreäksi maalattuun ravintolaan. Valintakriteeriksi riitti ihan hyvin se, että lähes kaikki pöydät oli täynnä. Annosten kuvat ja hinnat oli ripustettu painokankaalla seinille, joten tää olisi varmasti helppo keissi. Mä kokeilen tota kottuu, sanoin heti. Ihan vaan siks, että se on ainoa ateria, johon ei kuulu riisiä. Mulla kun kestää aina vähän aikaa lämmetä riisin kerskakulutukselle. Loppulomasta riisiä tulikin sit taas päivässä ikävä.

Eka kottuni näytti tältä.

Ja se oli mielettömän hyvää.  Yks juttu vaan... mitä tää on? Kasvispaistos oli eka tulkintani. Mutta onko tässä riisinuudelia? Tai jotain hassua, tuntematonta vihannesta symmetrisesti pilkottuna? Maustakaan ei saa oikein selvää, koko paistos oli mausteinen ja umamiin taittava, noh, köntti. Mutta herkullinen köntti. Kotun olemus ei selvinnyt mulle tämän aterian aikana, ja aihe jäi hetkeksi unohduksiin. 

Viikon päästä Mirissassa istahdettiin suloiseen, suurempien rantaravintoloiden puristukseen jääneeseen pieneen kuppilaan, josta muuten nopeasti tuli meille vakkaripaikka. Paikkaa pyöritti länsimaalaisen eläkeiän jo kauan sitten ohittanut setä, joten alettiin kutsuakin ravintolaa papan paikaksi. Papalla oli listallaan kottu rotia. Kuvittelin, että tää rotihomma on mulle jo ihan tuttu juttu ja luulin että tilatessani kyseisen aterian saisin ihanan, vastapaistetun kasviksilla täytetyn rotin eteeni. Tällaisia kun myytin monessa roti shop -ravintolassa Mirissan pääkadun varrella. 

Sain kuitenkin eteeni Kandystä tutun köntin ja koin suuren valaistuksen: Roti, kottu roti ja kottu ovat siis samaa kamaa eri muodoissa. Ja kottu ja kottu roti ovat vieläpä sama asia. "Nuudeli" on kottutaikinaa kasvisten joukkoon pilkottuna. Nyt kottu rotin arvoituksen selvittyä kaikki tuntuu itsestään selvältä. Mutta voi pojat, kyllä mä tätä asiaa pienessä mielessäni pyörittelin iltaisin, kun nettikään ei toiminut enkä päässyt kysymään tarkennusta asiaan ystävältäni kuukkelilta. Myöhemmin selvitin jopa sanan kottu merkityksen sinhalan kielellä: Chopped, eli pilkottu. Pilkottu roti, nerokasta.

Erotatko kuvasta pastan näkösen silpun? Pilkottua taikinaa. Kaikki paistetaan kimpassa samassa wokissa.

Vaikka roteja ja muutama kottukin tuli vedettyä pitkin matkaa, jäi mulle srilankalaisesta ruoasta parhaiten mieleen curryt. Mausteiset, usein jo aamulla valmistetut ja haaleina riisin kera tarjottavat kasviscurryt kuuluivat etenkin reissun ensimmäisellä puoliskolla päivittäiseen ruokavaliooni. Parhaiten mieleeni jäi dhal eli linssimuhennos - pääsinhän sitä ihan itse tekemään Pinnawalassa.

Juttuhan menee srilankalaisessa kansankuppilassa kuta kuinkin niin, että tilatessasi curryä a) eteesi kannetaan vatikaupalla erilaisia kasvisseoksia ja iso kulhollinen riisiä tai b) saat itse kerätä annoksesi seisovasta pöydästä. Usein tarjolla oli neljää tai viittä curryä, joihin dhal poikkeuksetta kuului. Muita yleisiä curryja olivat brinjal eli munakoisopaistos, polos eli jakkihedelmäcurry sekä ananaksesta, vihreistä pavuista, punajuuresta, porkkanasta, perunasta ja bataatista valmistetut curryt. Brinjal ja punajuuricurry oli mun ehdottomia lemppareita - enkä mä edes tykkää punajuuresta! Sri Lankalaisesta ruoasta kiinnostuneille on pakko linkata tämä sivusto, jossa minäkin kävin kätsästi lunttaamassa virkistämässä muistiani hetki sitten.  

Currypöydän kanssa tarjottiin muuten lähes poikkeuksetta papadumeja, jotka ovat linssijauhoista leivottuja, rapeita ja ohuita leipäsiä. Mun mielestä nämä muistutti enemmän nachoja kuin leipää, mutta yhtä kaikki curryateria täydentyi erinomaisesti näillä suolaisilla herkuilla. 

Joka kadunkulmassa, yleensä rotien välittömässä läheisyydessä, kaupattiin myös hopperseja, riisijauhosta leivottuja kuppeja, joiden pohjalla killui yleensä kananmuna. Luin jostain, että hoppersit olisivat nousseet ihan trendiruoaksi Kanadassa, jossa on paljon srilankalaistaustaista väestöä. Ilmeisesti hoppersiin saa vielä munan lisäksi muutakin täytettä, mutta meidän ei tullut kokeiltua tätä herkkua tällä kertaa. Myös makeat jutut jäivät tiskeihin tällä kertaa. Olivat vaan vähän erikoisen näköisiä nämä makeat herkut, eikä karkkihammastakaan oikeastaan kolottanut. 

Paitsi hei, kyllähän me yksi aamu saatiin aamupalaksi halapea, banaaninlehteen käärittyä kookosriisijauhomössöä, joka on iloiseksi yllätyksekseni makeutettu sokerin sijasta hunajalla. Aamiaisesta puheenollen, tiedätkö, mikä erottaa srilankalaisen aamiaisen srilankalaisesta illallisesta? Leipä. Aamiaisella saat currysi kylkeen leipää. Käytiin testaamassa yksi aamu ihan autenttinen srilankalainen breku, jossa kahvikin oli sellaista kuraa ettei sitä oikeasti pystynyt juomaan. Tosiaan, mitä kauemmas turistivirroista saarella matkustettiin, sitä kamalammaksi kahvi muuttui. Siis kaikella kunnioituksella. Purut ne vaan lillui veden seassa, mä vähän veikkaan, ettei ravintoloissa aina edes tiedetty, miten kahvia valmistetaan.  

Mä kyllä tykästyin kovin srilankalaiseen ruokaan. Maukasta, ekologista ja kevyttä kasvisruokaa on aina ilo vedellä. Todella mieltäylentäviä sanavalintoja ruoka-aiheiseen kirjoitukseen multa nämä mössö ja köntti muuten. Mut hei, sitähän katuruoka on, jopa parhaimmillaan. Konstailematonta, paikallisista aineksista valmistettua makujen ja koostumusten sekamelskaa, josta tietää voivansa vaan haaveilla sitten kun kotiinpaluu koittaa. Vastapaistettu vegeroti, mulla on niin kova ikävä sua. 

Sri Lanka-aiheiset kirjoitukset jäävät nyt pienelle luovalle tauolle. Koska Berliini on aina hyvä idea.