Mun Madrid

Lähdin Vantaan Ilolasta Madridiin aikalailla tasan 11 vuotta sitten. Tämä oli 19-vuotiaan räkänokan ensimmäinen todellinen maailmanvalloitusyritys, josta olin haaveillut jo vuosia. Kaverit muuttivat Pukinmäkeen, minä Madridiin.

Lopulta Madridissa vierähti aikaa kolmisen vuotta, ja tuona aikana rakastin kaupunkia joka aamu herätessäni yhä enemmän. En kuitenkaan jäänyt Madridiin loppuiäkseni, elämä tarjosi jotain muuta. Kolmen vuoden jälkeen nousin koneeseen viimeisen kerran Barajaksen lentokentällä ja sanoin hyvästit koko Espanjalle lähes vuosikymmeneksi. 

Hei, ihan järjetöntä vältellä maailman parhaaseen maahan ja ihanimpaan kaupunkiin matkustamista kaikki nää vuodet! No, en oikeastaan suoranaisesti vältellyt Madridiin paluuta, matkakohteita kun on riittänyt tungokseksi asti ja aika vain ei ole ollut kypsä. Mutta kaksi viikkoa sitten, Vallecasin kukkuloilla auringonlaskussa kalimotxoa (punaviiniä kokiksella lantrattuna, toim. huom) muovimukista litkiessäni kuitenkin jouduin myöntämään itselleni olleeni vähän urpo. Madrid on ihana, Espanja on ihana. 

Ajattelinkin nyt listata joitakin omista Madridin suosikeistani tähän postaukseen. Osa on suurelle yleisölle tuttuja, osa ehkä ei. Lähdetään mun Madridiin!

La Latina

La Latinan alue levittäytyy Plaza Mayorilta luoteeseen. La Latina on tunnettu hyvästä tunnelmastaan, kymmenistä ja kymmenistä tavernoistaan sekä sunnuntaisin järjestettävistä Rastron markkinoista. Mun mielestä ihaninta La Latinassa on kuitenkin sen tarjoama nopea pakoreitti pois keskustan hälystä ja suloiset pikkukadut, joilla haahuilu saa kameran laulamaan ja niskan lievään jumiin, kun bongailee toinen toistaan söpömpiä parvekkeita kukkaistutuksineen. 

La Latina on tunnettu myös turistien keskuudessa, mutta mitä kauemmaksi keskustasta kävelee, sitä aidommaksi tunnelma muuttuu. Madrid on muuten siitä mahtava kaupunki, ettei se oikeastaan koskaan tunnu liian turistiselta - se on aivan liian espanjalainen ollakseen kansainvälinen.

La Latinassa sijaitsee myös erinomainen perinteisiä espanjalaisruokia tarjoava vegaaninen taverna El Perro Gamberro (Segovia 16), jossa söimme ehdottomasti reissun parhaan aterian. Iso suositus chorizolle ja kuorukoille (croquetas).

Barrio de las Letras & Plaza Santa Ana

Tässä toinen suosikkini kaupungin keskustassa. Tänne halusin palata heti ekoina päivinä - tinto de verano Santa Anan aukiolla, kyllä kiitos! Calle de las Huertas on Barrio de las Letrasin, eli kirjainten korttelin keskeisin katu, jolta löytyy ravintoloita ja tavernoja vieri vieressä. Suosikkini aikoinaan oli kuitenkin Calle de Jesúksella nököttävä taverna Los Gatos, jonka interiööri ei voisi kastilialaisempi olla (kuvaa mulla ei valitettavasti ole). 

Cuatro Caminos & Mercado de las Maravillas

Madridin tunnetuin kauppahalli lienee nykyään San Antónin halli Chuecassa. Kävin siellä tällä reissulla ensimmäistä kertaa, ja täytyy sanoa, etten samanlaisessa siistissä ja sliipatussa kauppahallissa ole Madridissa koskaan ennen käynyt. 

Cuatro Caminos Madridin pohjoisosassa on värikäs ja raffi asuinalue, jota asuttavat sulassa sovussa kantaespanjalaiset sekä maahan sen rajojen ulkopuolelta muuttaneet. Cuatro Caminos ei ole Madridin maalauksellisimpia kaupunginosia, mutta se on ihmisten kaupunginosa. Parasta täällä ovat pienet kivijalkaputiikit - sukkakaupat, kenkäkaupat, rautakaupat ja leipomot vieri vieressä - sekä Mercado de Maravillas -kauppahalli, jossa allekirjoittanut silloin vuosikymmen sitten teki viikottaiset ostoksensa (paitsi mozzarellan hain Lidlistä. Se maksoi muistaakseni 39 senttiä paketti). Täällä turskat ja makkarat ovat ihan ronskisti tiskissä, ja jokaisella kojulla omat hittituotteensa. 

Cuatro Caminos ei ole nähtävyys, siellä täytyy ottaa myös muut aistit mukaan aitoon madridilaislähiön tunnelmaan päästäkseen.

Templo de Debod 

Templo de Debod on Egyptin Madridille lahjoittama temppeli hieman Plaza de Españalta koilliseen. Temppeli on päiväsaikaan aika neutraalin näköinen, mutta iltavalaistuksessa kaunis. Paikka ei kuitenkaan kuulu suosikkeihini itse temppelin vuoksi, vaan sitä ympäröivän puistoalueen takia. 

Temppelin ympärille avautuva Parque de la Montaña on mielestäni Madridin tunnelmallisin puisto. Kaupunkilaisperheet koirineen, eläkeläispariskunnat kiiltävine kenkineen sekä nuoret bändipaitoineen ja Mahou-tölkkeineen kokoontuvat puistoon etenkin illansuussa, kun aurinko alkaa painua mailleen puiston laitamilla. Tämä on ehdottomasti paras paikka viettää siestaa kaupungissa!

Lavapiés

Kymmenen vuotta sitten Lavapiésin maine oli vähintäänkin kyseenalainen. Siellä järjestettiin underground-bileitä, joiden keskeytyminen poliisin vierailuun pääsi usein otsikoihin. Nykyään Lavapiés on muodikas kaupunginosa, jonne edulliset toimitilavuokrat ovat vetäneet uusia pienyrittäjiä niin ravintola-alalle kuin putiikinpitäjiksikin. 

Minä hengailin alueella kunnolla ensimmäistä kertaa vasta tällä reissulla. Kävimme testaamassa La Encomiendan (Encomienda 19) sunnuntaibrunssin (hyvää!), sekä istumassa iltaa intialaisen ruoan äärellä. Lavapiés on todella monikulttuurinen, ja jos tapakset alkavat tulla korvista ulos (en usko!), niin tänne kannattaa suunnata halvan etnisen ruoan perässä. Lavapiésin kadut ovat yhtä kapeita ja kauniita kuin naapurissa La Latinassa, mutta yleisilme on astetta kovempi grafitteineen ja pientä pintaremonttia kaipaavine julkisivuineen.   

Cerro del Tío Pío

Cerro del Tío Pío (metro Portazgo) tunnetaan myös nimellä Parque de las siete tetas, eli seitsemän tissin puisto. Puiston seitsemältä kukkulalta avautuu henkeäsalpaava näkymä Madridin ylle aina sitä reunustaville vuorille asti. Tämä on yksi Madridin parhaiten säilyneistä salaisuuksista! 

Puistossa iltaa istuvat lähinnä lähialueiden perheet ja ystäväporukat, eikä suuri yleisö ole paikasta tainnut edelleenkään innostua. Istuessani supertyytyväisenä kalimotxo kädessäni auringonlaskua odotellen yhdellä kukkuloista, loin katseita ympärilleni ja skannasin oikeastaan koko Madridin populaation syvimmän olemuksen sellaisena, kuin sen opin itse aikoinaan tuntemaan. Fudisfaneja (Rayo Vallecanon peli oli alkamassa läheisellä stadionilla), kantaespanjalaisia ja lattariperheitä, nauravia lapsia ja viimeisen päälle laittautuneita teinejä monikulttuurisissa kaveriporukoissaan. Vaikka Madrid on yli kolmen miljoonan asukkaan kaupunki, täällä kaikki tuntuvat tuntevan toisensa. Ja vaikka elämä Madridissa on välillä kovaa, oon aika varma siitä, ettei kovinkaan moni puistossa tuona iltana istuva haluaisi vaihtaa tätä auringonlaskua lopullisesti mihinkään muuhun. Eihän minunkaan pitänyt tehdä niin.

Toki Madridissa on muitakin kivoja paikkoja, kuten Malasañan alue ja Retiron puisto. Olisin halunnut lisätä tähän kirjoitukseen myös vanhan asuinalueeni Puerta del Ángelin, koska se on mulle niin rakas. Jätän nostalgiat nyt kuitenkin tähän, enkä tuhlaa kenenkään aikaa neuvomalla paikkoihin, joissa ei oikeasti ole pahemmin nähtävää. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että madridilainen lähiö voittaa helsinkiläisen lähiön mennen tullen.

Olipa kerran rantoja rakastava tyttö

Olipa kerran rantoja ja palmuja rakastava tyttö. Eräänä talvena noin kaksikymmentä vuotta sitten tämä onnekas tyttö matkusti perheineen Teneriffalle. Tämä oli yksi ensimmäisistä rantalomista, joilta tytöllä on muistoja. 

Lennon laskeuduttua Reina Sofian lentoasemalle tulvahtivat lämpimät ilmavirrat tyttöä vastaan jo ennen kuin hänen jalkapohjansa koskettivat lentopetrolin kyllästämää asfalttia. Tyttö oli pakahtua odotuksen onnesta - viikko lämpöä, rantoja, ravintolaruokaa coca colan kanssa nautittuna sekä tietenkin hiihtoloman sallima vapaus arjen velvollisuuksista. Matkatavarahihnalta perhe - äiti, isä, tyttö ja sen veli - suuntasi kohti tuloaulaa ja kohtasi siellä oranssiin pukeutuneen, iloisesti hymyilevän ja kevyesti ruskettuneen matkaoppaan. Bussi numero kaksi, olkaa hyvä, ohjeisti opas. Oikeasti tytöllä ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten opas perhettä ohjeisti, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on, että juuri näillä hetkillä syntyi unelma, joka sinetöisi monta asiaa tytön elämässä.

Koko viikon tyttö ajatteli oppaan hymyä ja huolettoman oloista olemusta. Retkellä Teide-tulivuorelle tyttö seurasi oppaan liikkeitä herkeämättä. Istuessaan isän vuokraaman auton kyydissä tyttö tiesi, että tätä etelän tuoksua hän tulisi ikävöimään aina. Kotiin oli kuitenkin palattava.

Aikaa kului ja tyttö kasvoi. Hän matkusti lähes joka talvi etelään perheensä kanssa aina täysi-ikäisyyteen asti. Lukiossa hän haaveili vaihto-oppilasvuodesta, mutta keksi, että mitä nopeammin hän pääsisi ylioppilaaksi, sitä nopeammin Suomen pölyt voisi karistaa vaikka lopullisesti saappaistaan. Palo muualle oli siis kova. Lopulta tyttö päätyikin asumaan Espanjaan ja aina Panamaan asti, sekä matkustelemaan pitkin palloa. Matkat seikkailunjanoinen tyttö, tai tässä vaiheessa ehkä jo nainen, suunnitteli ja toteutti kuitenkin aina itsenäisesti. Yksikään matkatoimisto ei voisi tarjota sellaista matkaa, joka voittaisi itse laaditut suunnitelmat, hän ajatteli.

Tyynenmeren rannalla jossain päin Costa Ricaa tytön silmiin osui ilmoitus, jossa haettiin matkaoppaita seuraavalle kesälle Turkkiin. Paluulippu Väli-Amerikasta oli jo hankittu, mutta jääminen Helsinkiin ei houkutellut. Hakemuksen tyttö teki ennätysajassa, sillä olihan unelmaa matkaoppaan työstä perusteltu itselle jo yli kymmenen vuoden ajan. Muutaman viikon päästä, sähkön taas kerran palattua tuulisen yön jälkeen, sähköpostissa odotti tervetuliaiskirje Turkkiin. Naisesta siis tuli matkaopas.

Oppaan työ oli ja ei ollut juurikin sitä, mitä nainen oli kuvitellut. Tosiaan, tähän ikään mennessä hän oli myös kouluttautunut matkailualalle, eli tiesi varsin hyvin, mitä oli lähdössä tekemään. Kuten aina, jotkut asiat tulivat yllätyksenä, mutta ei niistä sen enempää. Nainen oli onnellinen, että tämä(kin) unelma tuli toteen. Hän sai seistä lentokentän pääovilla univormussaan (ei tosin oranssissa) ja opastaa onnellisia matkalaisia loman viettoon.

Aikaa kului taas, ja kesäkauden loputtua tyttö palasi Panamaan. Panamassa kun oli joku, joka odotti. Tästä paluusta lähtien nainen onkin rakentanut elämäänsä yhdessä tämän jonkun kanssa. Ensin Panamassa, sitten Suomessa. On matkustettu yhdessä ja erikseen, ja erilaisilla kokoonpanoilla. On suunniteltu vaikka minkälaisia reissuja eri puolille maailmaa, osa on toteutunut, osa odottaa parempaa hetkeä. Mutta aina päällepäsmärinä on tainnut olla sama tyttö, joka ei koskaan unohtanut oranssiraitaista paitaa palmujen reunustaman lentokenttäbussiparkin laidalla.

Nainen matkusteli aina kun pystyi, ja pitkän harkinnan jälkeen uskalsi viimein avata kotikutoisen matkabloginsa, josta oli jo pitkään haaveillut. Bloggaaminen tuntui mielekkäältä ja ruokki matkakuumetta mukavasti. Nainen piti kirjoittamisesta, mutta ehkä parasta oli saada räkäistyä pihalle ne kaikki matkakuvat, joita kukaan ei muuten jaksaisi katsoa kuin ehkä sangrialla lahjottuna (nainen oppi Madridissa asuessaan tekemään oikeasti hyvää sangriaa). Naisella oli myös kevyehkö, mukava, tosin valitettavan haasteeton työ, ja energiaa jäi mukavasti bloggaamiseen ja muihinkin harrastuksiin.

Niin, kunnes eräänä päivänä. Eräänä syyspäivänä, joitain kuukausia sitten, tapahtui jotain odottamatonta. Muutamia oikeiden henkilöiden kanssa vaihdettuja lauseita, nopeita päätöksiä, kymmeniä en voi uskoa tätä todeksi -pään pudisteluja ja tsadam, nainen sai unelmiensa työpaikan viestintäassistenttina. Hän saisi tehdä työkseen kaikkea, mitä rakastaa ja missä haluaa kehittyä! Työ olisi haastavaa, mutta nainen ei sekuntiakaan harkinnut jättävänsä tilaisuutta välistä. Aikaa se tulisi viemään enemmän kuin ennen, energiaa myös. Lomatkin paloivat, viikon palkaton tosin järjestyi ongelmitta, tarvitsevathan kaikki lomaa.

Talviloman lähestyessä nainen ja se joku Panamasta olivatkin suuren kysymyksen edessä: Mitä tehdä viikolla keskellä kylmintä eurooppalaista talvea? Minne mennä? Kovin kauaksi he eivät halua lähteä, ei ainakaan nainen, joka on sanalla sanoen aivan poikki ensimmäisistä kuukausista uudessa, ihanassa työssään. Blogiakaan hän ei ole jaksanut päivittää entiseen tapaan. Nainen ei myöskään jaksaisi juuri nyt kulkea rinkka selässä paikasta toiseen, vaikka onkin sielultaan gipsy. 

Tarinan loppu on ennalta arvattavissa. Ympyrä sulkeutui kahdenkymmenen vuoden jälkeen oranssiin pukeutuneen oppaan sanoihin Isrotel Riviera? Bussi numero kaksi, kiitos.

Keskustelu järvellä

Palaan hetkeksi Atitlánjärvelle ja matkan ensimmäisiin päiviin. Tai päivään, yhteen iltapäivään. Mussa on vähän fiilistelijän vikaa, ja käyn mielelläni läpi myös pieniä, ehkä ulkopuolisen silmiin mitättömiäkin hetkiä täällä julkisessa matkapäiväkirjassani. Tiedättehän ne hetket matkoilta, jotka todella toivoo muistavansa vuosienkin päästä, mutta pelkää, että elämän sykkeessä aivot priorisoi kuitenkin kaikkea muuta?

Vietimme siis Guatemalan ensimmäiset matkapäivät Atitlánjärven San Pedrossa, josta oli kätevä tehdä retkiä muihinkin tutustumisen arvoisiin järvenrantakyliin. Yhtenä iltapäivänä lähdimme tutustumaan San Marcosiin. Jouduimme odottamaan seuraavaa venettä pitkän tovin, kunnes satamapoika vihdoin huudahti paattimme olevan valmis lähtöön. Koikkelehdin keskelle venettä penkkirivistöjen yli ja istahdin. Pian viereeni veneessä istui vanha, olkihattuinen herra. Jotenkin tiesin heti, että tää on hyvän keskustelun alku.

Intoilin jo ennen matkaa siitä, että pitkästä aikaa matkustaisin maassa, jonka kieltä puhun ja ymmärrän - jospa yhteinen kieli poikisi hyviä juttutuokioita. Myönnän kuitenkin heti: Vetovastuu tästä keskustelusta oli vastapuolella. Kysymyksistä ei ollut tulla loppua. Mistä tulette? Ai Suomesta? Millainen maa se on? Onko teillä vuoria? Ai ei, jos maanne on ihan tasainen, teillä on varmaan paljon tulvia? Vastasin kertoen kevättulvista, neljästä vuodenajasta ja siitä, kuinka keväisin luonto herää uudelleen henkiin.

Ai teilläkin puut lakastuvat, ihmetteli keskustelukumppanini. Opin, että myös näillä seuduilla puut pudottavat lehtensä. Enpä olisi uskonut. Helmikuussa Atitlánjärven puut puhkeavat uudestaan kukkaan. Vuodenajoista keskustelu siirtyi maanviljelyyn. Kerroin, että vaikka Suomessa talvi on pitkä ja kylmä, koittaa sen jälkeen valoisa kesä, jolloin saamme jopa satoa omasta maasta (siis yleisesti, ihan ku mulla jotain maata olisi).

Mitä kylvätte? Hyvä kysymys mulle, öö, viljoja? Entä mitä muuta? Hedelmiä? Ei. Siis ei hedelmiä, ei appelsiinia, ei avokadoa, ei banaania? Ei. Pohdin mielessäni, onkohan tämä vuorten ja järvien mies koskaan elämässään käynyt cittarin kaltaisessa supermarketissa, jonne kiikutetaan kaikki maailman eksoottiset hedelmät vuodenaikoihin ja satokausiin katsomatta. Yritin etsiä jostain vähän ylpeyttä ääneeni ja kerroin, että vihanneksia kyllä saa. Herran huolestunut katse katosi ja suu levisi hymyyn. Onneksi sentään vihanneksia voi viljellä. Niin. Maissiakin? Ei sentään...

Puhuimme myös vähän perheestä ja rakkaudesta, siitä mikä on elämässä tärkeää. Sin familia y amor el hombre sólo pasa por la vida sin destino. Ilman perhettä ja rakkautta ihminen vain vaeltaa elämässään ilman päämäärää, näillä sanoin hän kuvasi perhekeskeistä näkemystään. Halusin tietää lisää hänen perheestään. 5 lasta, 3 lastenlasta. Olen ylpeä ja onnellinen, lapsillani on hyvät ammatit, yksikin on opettaja. 

Vene kolahti laituriin, keskustelun oli päätyttävä, vaikka olisin suonut sen jatkuvan vielä hetken. Ihan vain kuuntelun ilosta. Ja siitä ilosta, kun todella tuntee itsensä tervetulleeksi toisen maille. Ja tietenkin siksi, että tällaiset sattumanvaraiset kohtaamiset ihmisten kesken ovat matkojen, ja niin, elämän suola.

Mieheni, joka istui tavoistaan poiketen hiljaa koko venematkan, sai voimakkaan kädenpuristuksen hyvästiksi. Minä yllätyin saadessani kohteliaan suukon poskelle. Vayan con Dios, meille toivotettiin vielä kädenheilautuksen kera. Ihan yhtä nopeasti kuin herrasmies viereeni oli istunut, hän myös katosi ylös mäkeä kipuavalle polulle. Otitko kuvia? Tivasin mieheltäni, kun käveltiin laituria pitkin rantaan.

Etten unohtaisi.

Junassa | Sri Lanka

10.3.2016 Klo 10.55 junavuoro Galle – Colombo. Matkalla Negomboon, vaihdetaan junaa ja ehkä kottuillaan Colombossa. Kottuillaan, siis syödään kottua, kasvistaikinapaistosta. Toinen supernokkela srilankalaiseen ruokaan liittyvä sanaleikki syntyi tyhjästä yhtenä aamuna kello kuusi, kun istuin silmät rähmässä sängynreunalla ja lappasin rotia suuhuni. ”Täytyyhän sitä joku roti olla!” totesin yllättyneenä itsekin järkyttävän väsyneestä nokkeluudestani. Oltiin lähdössä bongaamaan valaita, se oli meidän neljäs ja onneks vika kuuden aamu.

Tää juna ei oo niin moderni kuin se Kandyn juna, jossa matka eeppisesti alkoi kymmenisen päivää sitten. Mut oon onnellinen, et oon täs junas ja vielä peppu mukavasti penkissä. Meni viime yö nimittäin vaihteeks harakoille. Kaikki on silti ok, oon onnellinen. Juna ei puksuta, se rämisee menemään kiskoilla. Sisäseinät on maalattu mintunvihreellä, mun lempivärillä.

 

Ei saatu vierekkäisiä paikkoja, mä istuin välinpitämättömän olosen paikallisen miehen viereen. Rinkka ei mahdu hattuhyllylle, mut mun onni on rikkinäinen käsinoja, jonka ansiosta voin istuu sivuttain jalat käytävällä. Samat myyjät juoksee edestakas limupullojen ja rotikorien kanssa. Ne onnettomat, jotka nousi kyytiin Hikkaduwasta, yrittää tsempata seisomapaikoillaan hiki otsalla valuen. Sanoinko jo, että oon onnellinen istumapaikasta?

Käytävän toisella puolen istuu aasialaistyttö selfiekeppi jatkuvasti ojossa. Tytön takana rivin viimeisenä istuu nuori pariskunta, jonka pieni poika ei millään haluaisi imeä tissiä. Hymyilen naiselle, hän hymyilee takaisin. Poika tuijottaa mua pitkään, mietin, mitäköhän musta merkki hänen otsassaan tarkoittaa. Jatketaan hymyilemistä puolin ja toisin. Saan pojan nauramaan. Tätä kuvaa mä en voi ikuistaa kamerallani, piirrän sen mieleeni. Aika näyttää, pysyykö se siellä. Mutta ainakin voisin taas hetken muistaa, että tuntemattoman hymy voi pelastaa päivän.

Kaivan taas esiin yhden loputtomista eväsroteistani ja syön sen suoraan muovipussista. Kun seuraavan kerran katsahdan taakseni, naisen hymy on aavistuksen leveämpi. Ehkä mun vegeroti sai hänet ajattelemaan, että meillä on jotain yhteistä. Kaikki tän pallon ihmisii. (Matkapäiväkirjasta 10.3.2016)

Ensimmäisissä kuvissa näkyvä mies lauloi ja rummutti koko sydämestään junavaunulle. Yllätyin, kun mun käsi karkasi lompakkoon ja noukki kolikot muusikolle vaivanpalkaksi. 

Joskus jotkut ohikiitävät hetket haluaa vaan muistaa ikuisesti. Tämä junamatka, välitila kahden kaupungin välillä, kaukana kotoa, on just sellanen. Virnisteltiin poikavauvan kanssa toisillemme lopulta koko junamatkan. Kun noustiin pois Colombossa, perhe jäi junaan. Jonnekin pohjoiseen tämä juna jatkoi rämistelyään. Hetki oltiin samoilla raiteilla.

Ai niin, se merkki pojan otsassa oli selvitettävä: Musta bindi eli kastimerkki piirretään perinteisesti hindulaisuudessa lapsen otsaan torjumaan pahan silmää. Kiitos taas kerran, kuukkeli.

Iltapäiväkävelyllä paratiisissa - Balin riisiterassit

Oon tässä suunnitellut purkavani paperille viime kesäisen Balin matkan muistoja - just ennen kuin aika kultaa ne kokonaan. Ihan ensiksi haluaisin viedä sut iltapäiväkävelylle Ubudin riisipelloille.

Balin luultavasti kuvatuimmat riisiviljelmät on ne Tegalalanin rinteillä kumpuilevat riisiterassit.  Itse ajoin niiden ohi matkalla Ubudiin ilta-auringon aikaan, kun ruohonkorret oikeen kylpi oranssissa valossa. Kyllä, ne oli upeen näköisiä, sitä ei käy kieltäminen, mutta peltojen väleissä mutkittelevat polut olivat myös niin täynnä turisteja, että taianomaiseen tunnelmaan vois olla, noh, vaikea päästä. Niinpä me valitaan nyt se vähän pienempi ja vaatimattomampi polku, kun lähdetään ihailemaan Balin kuuluisia riisiterasseja.

Tavataan siis Ubudin Starbucksin kulmalla, Jalan Kajengilla, just sillä kadulla, jonka laattoihin on kaiverrettu kaiken maailman iskulauseita ja mainosviestejä. Verkkaisesti lähdetään seuraamaan tietä, pikkuhiljaa matkamuistokojut vähenee ja tie kapenee. Jyrkän mäen jälkeen se loppuu kokonaan ja hiekkainen polku alkaa. Koska nyt on heinäkuu, maa on ihan kuiva, millaistakohan täällä olisi sadekaudella? Kävellään, pysähdellään, ihaillaan riisinviljeliöitä työssään, katseiden kohdatessa hymyillään leveästi niin kuin Balilla aina. Ketään ei häiritse, että ollaan täällä, eikä kukaan yritä myydä meille mitään. Vähän hassuilta me ehkä näytetään, tai ainakin mä, kun tasapainoilen pellon reunassa kamerani kanssa. Miettiiköhän viljelijä, että hei haloo, tää on PELTO?

Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, mutta sen lämpö on armollista eikä yhtään liian hiostavaa. Napostellaan pähkinöitä välipalaksi. Välillä ollaan ihan metässä, ja multa meinaa usko loppua kesken samalla, kun polku katoaa heinikkoon. Ollaan kuljettu peltojen viertä ja huomattu, että toisella puolen terasseja menee samanlainen polku. Jos ei haluta palata samaa reittiä takaisin, meidän olisi vähän niinku löydettävä reitti läpi peltojen. Tasapainoillaan kastelukanavan betonireunalla, kunnes huomataan kaks polkua, jotka ilmestyi kirjaimellisesti puskista eteemme. Kumman sitä valitsis? Intuutio ohjaa vasemmalle.

Ei koskaan saada tietää, mihin toinen polku vie. Meidän valitsema polku johtaa meidät kuitenkin jyrkän rinteen kautta viljelysten ylimmälle tasangolle, josta avautuvat suunnilleen ne näkymät, joista mä uskalsin haaveilla. Yksittäisistä pelloista muodostuu tilkkutäkki, jossa jokainen palanen on omassa kasvuvaiheessaan. Yhteen on just istutettu pariviikoiset taimet, toisessa korret on jo kasvaneet hyvään mittaan. Mustana loistavilta pelloilta sato on just korjattu. Kaikkien tilkkujen välissä mutkittelee sattumanvaraiselta näyttävä verkosto kastelukanavia, jotka on tietenkin oikeasti kaikkea muuta kuin sattumalta asettuneet paikoilleen terassien välissä.

Räps-räps-räps, napsin kuvia, kun sudenkorennot leikkii märän pellon yllä. Aurinko alkaa just hitaasti liukumaan taivaalla alapäin, mutta meillä ei oo kiire mihinkään. Tästä lähtien kaikki vaikuttaa selvältä, polku on hyvin näkyvissä ja viljelijöitäkin kävelee vastaan aika-ajoin. Askelletaan hitaasti takaisin kohti kaupunkia, just sopivasti ennen kuin alkaa hämärtyä. Kun ohitetaan Sari Organik -kahvila, ollaan jo reilun vartin matkan päässä Monkey Forest Roadista. Jos oltais tiedetty olevamme niin lähellä, oltais varmasti jääty jääkahville. Yhteensä parin tunnin kävelyn jälkeen tupsahdetaan takaisin Ubudin vilkkaille kaduille.

Tää reittiehdotus löytyy muuten alun perin GreenerBali-sivustolta. Tosin mä epäilen, ettei mun kävelyreittini ollut ihan identtinen tän sivuston ehdotelman kanssa, koska mä en koskaan törmännyt artikkelissa mainittuun siltaan. Enkä tosiaan tiedä, missä kohtaa menin pieleen. Tai ehkä silta on paikoillaan vain sadekaudella? Eipä sillä mitään merkitystä olekaan, tää kävely oli just hyvä näin. Täydellinen, laiska iltapäiväkävely paratiisissa nimeltä Bali.  Kiitos sulle seurasta :)