lauantai 27. helmikuuta 2016

Ekan maailman ongelmia eli pakkaamisen vaikeus

Seisoin äsken keskellä huonetta ja raaputin päätäni sängylle levitettyjen vaatepinojen edessä. Äh, miks mä en voi pitää vaan mustista ja valkosista ja vaikka sinisistä vaatteista? Mun kesävaatteet on niin kaiken kirjavia, että jos pakkaan mukaani vain a) kaikista kivoimmat ja b) kaikista käytännöllisimmät, saatan perillä joutua tuskailemaan kerran jos toisenkin sitä, ettei mulla muka ole mitään päällepantavaa, kun kaikki kledjut vaan riitelee keskenään.

Kaiken lisäksi olen lähdössä Sri Lankaan kaikkien aikojen pienimmällä rinkalla, joka oikeastaan on vain iso reppu. Haluun vaan kulkea helposti paikasta toiseen ja toisaalta haastaa itteni hiffaamaan, että vähälläkin tulee tosiaan toimeen. Rakkaan rinkkani olen jo antanut lainaan ja se seikkailee jossain päin Thaimaata, joten en voi perääntyä. On siis sopeuduttava.

Pakkaaminen on taitolaji, josta on varmasti olemassa monia mestarillisia taidonnäytteitä, jotka toimii ainakin kehittäjillään mainiosti. Ite oon huomannut pakkaavani reissu reissulta hieman vähemmän vaatteita mukaan, muut peruskamat eli hygieniatuotteet ja elektroniikka ynnä muu vievät kyllä vuosi toisensa jälkeen vakio-osan matkatavaroista. Kun puhutaan lämpimiin ilmastoihin suuntautuvasta matkasta, jonka luonne vaatii itsenäistä paikasta toiseen liikkumista ja välillä vähän randomolosuhteissakin oleilua, oon tehny omalta kohdaltani muutaman huomion: 

1) Fiksuinta on ottaa max. kaksi "hienompaa" asukokonaisuutta mukaan. Suomen kesä on niin pirskatin lyhyt ja mulla on tropiikissa asumisen ajalta kertynyt niin paljon kivoja vaatteita - hirveä hinku siis olis ottaa kaikki mukaan. Tiedän, etten kuitenkaan raaski pahemmin käyttää kesäisiä sifonki- ja pitsiunelmia silloin kun lämmöt huitelee yli kolmessakympissä ja rinkka hiertää selkää jossain tien poskessa bussia odotellessa. Etenkin moni ihana paita on tullut takaisin reissusta käyttämättömänä takaisin kotiin

2) Ei oo hirveesti väliä onko perustoppeja mukana 5 vai 10. Mä kuitenkin päätän pesettää tai pestä jotain matkalla

3) Kannattaa ihan oikeasti miettiä, sopiiko mukaan valikoituneet vaatteet yhteen. Yritän nyt Sri Lankaa varten ihan oikeasti valita vaatteeni käyttötarkoitus edellä, mikä osoittautuu jälleen kerran jotenkin vaikeaksi

Oon pitkään tykänny pakata vaatteet rinkan sisään muovipusseihin, joista ne on helppo nostaa esiin aina uudessa majapaikassa, eikä tarvitse myllätä koko rinkkaa yhden topin vuoksi. Mun taktiikka on ollut laittaa topit, shortsit, rantakamat ja paremmat "iltavaatteet" omiin pusseihinsa. Tää on toiminu ihan ok, kun tilaa on ollu rinkassa se 65 litraa. Mutta entä nyt, kun tilaa on ehkä 40 litraa? Tein koepakkauksen ja vähän tiukalta tuntui se määrä, mitä mukaan haluisin ottaa. Pakko karsia niin, että kun viimeksi Balille otin viidet shortsit, nyt mukaan lähtee kolmet. Toppeja taisi olla viimeksi kymmenisen, nyt maksimi on seitsemän. Mut ku mä haluisin pukeutuu ees vähän kivasti ees joskus loman aikana! Mitä mä teen!?

Ekan maailman ongelmia, tiedän. 

Sitten sain pienen neronleimauksen, jonka ansiosta ajattelin kokeilla tällä kertaa vähän erilaista taktiikkaa.  Pussitan vaatetyyppien sijaan asukokonaisuuksia.  Mulla on aiemminkin käynyt niin, että just se toppi joka sopis parhaiten niiden jäljellä olevien puhtaiden haaremihousujen kanssa, onki likanen. Ja kaikki on pielessä. Onnistuisinko estämään tälläset mogat, joita pienellä valikoimalla reissatessa usein käy, tällä uudella hienolla tsydeemillä? Nähtäväks jää. Yhteen pussiin siis rönttötopit, t-paidat ja shortsit samoista värimaailmoista, toiseen vähän paremmat vaatteet ja eksoottisemmat kuosit, joiden kanssa pakkaan valkosen ja mustan paidan. Rantakamat yhteen ja vielä pitkähihaset erikseen. 

Koko homman sujuvuus tulee olemaan kiinni mun omasta tahtotilasta siis. Pukeutuminen on niin fiilisjuttu, että voi tulla houkutuksia soveltaa kesken matkan. Onneks siitä ei tarvii vielä stressata. Sen sijaan kesken loppuva tila vähän ahdistaa. Pinkeenä on reppu nimittäin. Tuliaisia varten otan mukaan vielä kangaskassin, jonka saan nyt sullottua pieneen nurkkaan repussa. 

Hoh hoijaa, oon pyöriny ympyrää useemman tunnin tässä reppuni edessä. Paakkaaminen ei todellakaan oo mun lempparijuttuja. Mutta ootas vaan sitä hetkeä, kun ovi läimähtää takana kiinni ja yhtäkkiä ollaankin vaan minä ja reppu. Mikä fiilis, kevyt taakka ja seikkailu edessä. Tiiän kyllä, et me pärjätään.

Mä lähden nyt uusia matkatarinoita kasaamaan. Yks unelmistani on toteutumassa <3
















keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Is whale watching ok?

Otsikon mukaisen lauseen näppäilin kännykällä googleen yksi ilta ennen nukkumaanmenoa. Välillä sitä erehtyy pitämään maailmaa jo täysin valmiina paikkana ja toivoinkin, että google levittäisi eteeni täyskäden kaltaisen kokoelman yksiselitteisiä vastauksia, etenkin kun kysymyksenasettelu oli mielestäni nerokkaan yksinkertainen. En oleta, että valasretket ovat valaiden ja ympäröivän ekosysteemin terveyttä edistäviä, mutta ovatko ne kuitenkin ok? Mitä tulee ottaa huomioon, jos haaveena on valasbongaus?

Tämä tiedonhakuni liittyy tietenkin tulevaan Sri Lankan matkaani. Koskaan aikaisemmin matkoillani en ole ollut näin lähellä mahdollisuutta tutustua näihin maapallomme suurimpiin nisäkkäisiin eli sinivalaisiin, ja houkutus tosiaan on suuri. Villieläimet - isot sekä pienet - ovat mahtavia, ja niiden bongaaminen muistuttaa mua siitä, että maailma pyörii vielä radallaan ja kaikella on oma paikkansa. Mutta niin, kuinka eettistä valasbongaus on? Kuten arvata saattaa, kyllä/ei -vastausta kuukkeli ei mulle lahjoittanut, vaan aihetta täytyy hieman pyöritellä. Olennaista on, millainen yritys valassafarin takana on, ja mun tärkein tehtävä matkailijana onkin valita kestäviä ja eettisiä periaatteita noudattava retkenjärjestäjä.

Tässä muutama ohjenuora, joita Responsible Travel on listannut sivustollaan liittyen eettiseen valasbongaukseen:

Valitse operaattori, joka on perillä siitä, mitä eettisyys valassafarilla tarkoittaa. Mä tutkin nettisivuja jo etukäteen, ja kohteessa aion vielä kysellä retkenjärjestäjiltä lisää. Vastuullisella operaattorilla on vastuullisen toiminnan politiikka (responsible whale watching policy), josta kaikkien työntekijöiden täytyy olla selvillä. Ei tarvitse olla ekologi, vastuullisen matkailun asiantuntija tai edes osa-aikainen puunhalaaja voidakseen esittää muutama toimintaan liittyvä kysymys. Kuinka lähelle valaita menemme? Miten varmistatte, että varmasti näen valaan? Pelkäävätkö valaat ihmisiä? Turistia miellyttävä pyrkyri vastaa näihin kysymyksiin juuri niin kuin olettaa, että haluat, eli väärin. "Etsimme valaan vaikka mikä olisi, jos näemme sellaisen kiihdytämme nopeasti vauhtia jotta saat parhaat kuvat" tai "eivät valaat meitä pelkää, turha huoli!" on vääriä vastauksia. Jos vastaus näihin sinänsä huvittaviin kysymyksiin lähdetään rakentamaan valaan ja mielellään myös ympäröivän ekosysteemin hyvinvoinnin näkökulmasta, ollaan oikeilla vesillä.

Vastuullisella valassafarilla oppaana on asiantuntija. Responsible Travel kirjoittaa, että opastuksen on oltava ensisijaisesti sivistävää, ei viihteellistä. Mun mielestä tää on hyvä pointti. Luontomatkailun ehkä arvokkain tarkoitus on opettaa meille lisää luonnosta ja sen mahtavuudesta, jotta arvostaisimme rakasta tellustamme (vielä) enemmän.  Joskus valassafareilla jopa tehdään tutkimustyötä samalla, kun matkailijat nauttivat elämyksestä ja rahoittavat osaltaan tutkimusta. Epäilen kyllä, että Sri Lankassa ei ihan näin pitkällä vielä olla... Sivusto myös kehottaa unohtamaan nauhalta tulevat automaattiselostukset kokonaan.

Valaita lähestytään aina hitaasti sivulta, ei koskaan edestä tai takaa; Kun valas havaitaan, veneen vauhtia hidastetaan välittömästi; Valasparvea ei koskaan hajoteta veneellä. Hyviä juttuja tietää nämäkin. Operaattorin todelliset toimintatavat selviää vasta merellä, mutta ei kai järjestäjä kehtaisi valehdella päin naamaa jos kyselen näitä etukäteen? Jos näin kuitenkin kaikesta huolimatta kävisi, lupaan laittaa sanan kiertämään vastuuttoman toiminnan harjoittajasta. Tiedättehän, meidän matkailijoiden voima on suuri, etenkin nyt, kun internet tarjoaa nopean ja tehokkaan kanavan jakaa kokemuksia. Älä ikinä mieti, ettet vois vaikuttaa!

Googlailin tietysti myös tarkemmin valassafaritilannetta juuri Sri Lankassa ja nimenomaan Mirissassa, jotta selviäisi edes pintapuolisesti, millä tolalla asiat ovat. Maa, jossa turistit saavat vielä iloisesti ratsastella elefanteilla, ei varmaan saa vuoden eettinen matkailumaa -palkintoa, mutta en jaksa uskoa, etteivät vastuullisen matkailun vaatimukset olisi pikku hiljaa leviämässä Sri Lankaankin kasvavan turismin myötä. Löysin onneksi muutaman hyvältä vaikuttavan ja keskustelupalstoilla kehutun retkenjärjestäjän, joten mulla on ainakin pari firmaa, jotka etsiä käsiini kun Mirissaan saavun.

Päätöstä siitä, lähdenkö tukka hulmuten ja kamera muovipussilla suojattuna tyrskyihin, en ole vielä tehnyt, mutta pohjatyö on valmiina. Olisi kai helppoa jättää valassafari väliin ja lunastaa hyvä mieli silmänräpäyksessä, mutta se olisi ihan fuskausta. Ei mun silmien ummistamisella olisi mitään vaikutusta mihinkään, mutta sillä, että tuen vastuullista luontomatkailua voi hyvinkin olla. Ihminen on niin utelias epeli, että se tulee aina hinkumaan mitä ihmeellisimpien elukoiden lähelle. Tehdään se siis vastuullisesti. Paitsi ai niin, mä tulen todella helposti merisairaaksi - saa nähdä, uskallanko edes lähteä pienehkön paatin kyydissä avomerelle. Täytyy muistaa ainakin ottaa kaks muovipussia mukaan, toinen kameralle ja toinen... sille.

Mitä ajatuksia aihe sussa herättää? Olen avoin kaikille näkökulmille (kuten postauksen otsikko kertookin...)!



sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Optimistin odotuksia Sri Lankasta

Ennakko-odotukset. Riskaapelit mutta väistämättömät ennakko-odotukset, joita meillä kaikilla reissaajillakin on. Vaikka matkalle lähtisi kuinka avoimena ja rauhanmerkit laseissa, uskallan väittää, että jokainen, joka on itse kohteensa valinnut, myös odottaa siltä jotain. Jotain suurta, ihanaa, ikimuistoista. Parhaassa tapauksessa odotukset kuohuvat lasista yli jo ensimetreillä, kun taas pahimmassa ne saavat reissufiiliksen taantumaan jonnekin retkipatjan ja reissussa irronneen varpaankynnen tasolle. 

Oletan sen menevän niin, että mitä enemmän kohteesta ottaa selvää ennen matkaa, sitä realistisemmiksi myös odotukset muodostuvat. En taida haluta olla realisti. Oon ehdottomasti suunnittelijatyyppiä ja hommat Sri Lankan matkaa alkavatkin olemaan sopivasti paketissa. Silti mullakin on rajani - en halua tietää liikaa. Haluun yllättyä, haluun ihmetellä ja haluun myös innostua palmuista ja rannoista vaikka oonkin jo nähnyt ne kuvissa. Siispä aina jossain vaiheessa laitan stopin suunnitteluille - kun käytännön hommat on hoidettu, siirryn fiilistelemään lähdön tunnelmaa sen sijaan, että ahmisin vielä lisää opaskirjoja yömyöhään.




Aikalailla viikon päästä laskeudutaan Colombon lentokentälle ja kaksiviikkoinen seikkailu saa alkaa. Oon niin onnellinen, oon odottanut tätä reissua jo kauan. Kuten muutamien viikkojen takaisessa kirjoituksessani kerroin, on Sri Lanka mulle tuttu isovanhempieni tarinoista jo ihan lapsuudesta asti. Mummi ja ukki on reissanneet paljon, mutta mikään heidän kohteistaan ei koskaan kiehtonut mua niin kuin Sri Lanka. Tarinat punaisista banaaneista ja viidakosta. Iloisista ihmisistä ja kepinnokassa istuvista kalastajista. Mutta mitäs kun olen viime aikoina eksynyt useampaan keskusteluun tai blogiin, jossa Sri Lankan kerrotaan olleen (lievä) pettymys? En kuulkaas usko. Menitte vääriin paikkoihin. Niin. 

No ei vaan, kuten todettua, joskus joutuu pettymään. Meillä on kuitenkin niin siistejä juttuja tulossa, että hädintuskin maltan nukkua. Kun päätin lähteä Sri Lankaan, laadin nopsaan pienen budgetlistan kaikesta, mitä haluan kokea. Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saan ruksia listalta kohdan toisensa jälkeen. Ensin ne klassiset fotot Colombo-Kandy -junasta kun rata halkoo vihreitä, kumpuilevia peltoja. Sit kokonainen päivä norsujen kanssa. Tai ehkä vaan norsun. Päätin nimittäin, etten haluakaan vierailla Pinnawelan norsujen orpokodissa tehtyäni taustatutkimusta. Paikka on vähintäänkin epäilyttävä. Löysin paljon paremman, aidosti norsujen hyvinvointiin keskittyvän, oikeasti epäkaupalliselta vaikuttavan mestan. Kerron siitä reissun jälkeen.




Suunnitteilla on myös pientä patikkaa Horton Plainsin kansallispuistossa, jonka jälkeen suunnataan mun airbnb -löydölle Kataragamaan. Tämän pitäisi olla paikka, jossa turistit ei yleensä kauaa viihdy, mutta joka on kulttuurisesti tärkein kaupunki itse srilankalaisille. Kaupunki on sekä budhalaisten että hindujen tärkein kaupunki Sri Lankassa. En kyllä yhtään tiedä, miten sen meille turreille näyttäytyy, ainakin temppeleitä pitäisi löytyä. Mutta se airbnb -löytö, pieni homestaypaikka, jota kehutaan maasta taivaisiin sivulla. Järkkäävät myös safareita Yalan kansallispuistoon, ja paikan omistaja on kuulema paras mahdollinen safariopas. Siistii, kuulostaa erittäin hyvältä. Safarille siis!

Ranta- ja kaupunkikohteet sijoittuu nyt loppulomalle, toki mulla on aikomuksena upottaa varpaani hiekkaan ja unohtaa ajankulu myös tällä matkalla. Mirissaa kehuttiin vielä vuosi sitten ilmestyneessä Mondossa rauhalliseksi ja aidoksi vaihtoehdoksi Bentotalle ja Unawatunalle. Sieltä pääsee myös valaita bongaamaan ja löytyy muutama joogakoulu, eli mesta tuntuu oikein passelilta mulle. Gallen kautta palataan sitten lähtöruutuun, kun kaksi viikkoa on hurahtanut. Kun kattelen tuota matkasuunnitelmaa, niin ei tätä kyllä taaskaan voi lepolomaksi kehua. Mutta levätään sit vikana päivänä Negombossa. Tai jotain.




Matkalla on tietysti muuttuvia tekijöitä, etenkin reppureissuilla, kun ollaan paljon julkisen liikenteen varassa. Kun pitää mielessä, että tärkeintä on matka, eikä määränpää (juu en keksinyt tätä ite), niin hommat luistaa lähtökohtasesti paljon paremmin. Ilmeisesti liikenne toimii kuitenkin ihan okei Sri Lankassa, vaikka onkin hidasta. Ja jos jotain menee pahasti pieleen, niin rahalla saa ja hevosella pääsee, vai miten sitä sanotaankaan...

Yks juttu, mistä Sri Lankaan liittyen netissä puhuttiin, oli ne ihmiset. Sanottiin, että turismi olis jo tehnyt tehtävänsä ja länkkärit olis käveleviä pikku dollarinseteleitä paikallisten silmissä. Ihmisiinhän ei voi vaikuttaa. Vai voiko? Kyllä muuten voi. No juu, en todella ole mikään mentalisti, kunhan haluun vaan uskoa, että metsä vastaa just niinku sinne huudetaan. Sydän auki, hymyssä suin, aidosti ihmisistä kiinnostuneena saa useimmiten tervetulleen vastaanoton missä vain. 

Niin. Vaikka pessimisti ei pety, mieluummin näivettyisin kotiini kuin lakkaisin hehkuttamasta tulevia matkojani tai laskisin odotusten riman tarkoituksellisesti matalalle. Se ei vaan oo mua. Niin että mulla on aikamoiset riskit kokea pettymyksiäkin. Harvoin niitä on kuitenkaan tielleni osunut. Oon kai vähän hattarapää. Sydän pampattaa, en oo pysyy housuissain, enkä vaihtais tätä fiilistä yhtään mihinkään. Kiitos sille, joka keksi lentokoneen. Ja rinkan. Ja nerokkaan matkakokosen pyyhkeen, jonka sain joululahjaks. Eniten kiitos kuitenkin sille, joka keksi maailman.

Sori nää kuvat. Mä oon Nina ja tykkään norsuista. Ja ystäväni, joka toi mulle tän taulun Etelä-Afrikasta, tietää sen.



perjantai 19. helmikuuta 2016

Pussi balilaista suolaa ja hikipisarat otsalla

Siivosin tuossa äsken keittiön kaappeja, perjantai kun on mun siivouspäivä (vakiintunut siivouspäivä = varhaiskeski-iän oire?). Käsiini osui tiukalle solmulle sidottu pieni pussi, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. Repesin nauruun, kun otin pussin käteeni, koska mieleen muistui näin jälkeenpäin todella huvittava stoori Balin lentokentältä - pääosassa urpoilin tietenkin minä, ihan itsekseni.



Tämän pussin emäntäni Made Pohjois-Balilta lykkäsi kouraani juuri ennen kuin nousin autoon jatkaakseni matkaa kohti Ubudia. Jotta et unohtaisi meitä. Kun laitat kotona ruokaa, voit käyttää tätä suolaa, ja tulemme mieleesi taas. Hymy ja huokaus.

Aivan oikein, pussukka sisältää siis merisuolaa, jota Lesin kylässä tuotetaan perinteisellä menetelmällä merivedestä auringossa haihduttamalla. Suolantuotanto on Lesin ympäristössä tärkeää ja lähes koko rantaviiva on täynnä suola-altaita. Erehdyksissäni kylläkin luulin ensin niissä kasvatettavan soijaa - soy ja salt kuulosti isännän rikkinäisellä englannilla aikalailla samalta. Joka tapauksessa, lahja lämmitti mieltäni, vaikka olinkin jo ehtinyt ostaa samaa kamaa matkamuistoksi tukeakseni suolafarmareita omalta pieneltä osaltani. Mikäs siinä, kyllä tässä rinkkaa, olkalaukkua ja joogakassia kannellessa puoli kiloa suolaa sopii hyvin lisäpainoksi. Heitin pussin joogamattokassiini, varmaankin siitä syystä, että se oli nopein käsillä oleva nyyttini sillä hetkellä.

En käyttänyt joogatessani omaa mattoa enää kertaakaan reissun aikana. Kun viimeisenä Balin aamuna sitten aloin pähkäilemään fiksuinta tapaa koota tavarani yhteen, tipahti suolapussi joogakassista lattialle. Kappas, olin jo unohtanut. Ihana alkumatka tuli mieleeni. Kunnes...



...hymyni hyytyi uskomattoman vilkkaan mielikuvitukseni maalatessa karmivan kauhukuvan päähäni ennen kuin ehdin Singaporea sanoa. Se meni suunnilleen näin: Nina, Singapore, pussi valkoista jauhetta, Singapore, kuolemantuomio, huumausainerikos, pussi valkoista jauhetta. Ihan sama vaikka onkin suolaa, valkoista jauhetta. 

Niinpä alkoi kova tuumailu pussukan kohtalosta. Vaakakupissa painoi romantisoitu kuva minusta lisäämässä pimeänä syysiltana kaurapuuroni balilaista suolaa kauniit muistot soiden sinfoniana korvissani sekä se kilahdus, joka kuuluisi käsiraudoista, kun minua vietäisiin tutkintahuoneeseen Changin kentällä sen itsensä (siis ei suolan!) salakuljetuksesta epäiltynä. En muista, epäilinkö todella tulliviranomaisten kykyä erottaa karkea merisuola jostain pulverista, vai oliko tämä yksi niistä hetkistä, kun uskoni ihmisyyteen romahtaa täysin syyttä suotta: Siis on kai olemassa 0,1 prosentin mahdollisuus siihen, että perhe olisikin mukana kansainvälisessä huumebisneksessä ja olisin valikoitunut heidän pahaa aavistamattomaksi muulikseen? Varmaa on vain, että helkutin haperoa taisi aivotoimintani tuolloin olla.  




Tuumailuprosessissani oli useampi vaihe ja ensimmäisen päätöksen tein jo hostellilla. Ihan hölmöä Nina, siis eihän tossa ajatuksessa ole mitään järkeä. Hyvä! Pakkasin suolan käsimatkatavaraani. Homma jäi kuitenkin vaivaamaan mua, kirjoitin myös miehelle kysyäkseni hänen mielipidettään asiaan. No joo, kuten arvata saattaa, tyypin mielestä mun teoriat kuulosti aika kaukaa haetuilta, mutta hän sanoi omaan tapaansa kuitenkin mun olevan ainoa, joka tietää, mitä tehdä. Siis kiitti hirveesti kultsi... Suola pysyi kuitenkin olkalaukussani.

Denpasarin lentokentällä suolani läpäisi valaisulaitteen hienosti - tietenkin. Kävin kuitenkin ainakin kaksi kertaa vessassa aikeenani heittää suolapussi roskiin. Kun vielä voin! Istuin kopperossa ja pallottelin jo pussukka kädessäni ottaako vai jättääkö. Nostin roskiksen kantta, mutta suljin sen samantien. Olen kuitenkin niin kova kiintymään muistoihin ja erityisesti matkoilla tapaamiini ihmisiin, että en voinut luopua suolastani. Mitä Made olisi ajatellut? Olin kyllä sellainen riskinottaja, että huhhei. Lopulta suola kulkeutui sääntö-Singaporen (Suomi ei muuten ole sääntömitään Singaporeen verrattuna) kautta Helsinkiin ja kotoisaan keittokomerooni. 





Suola olikin purkistani juuri loppu, joten sain hyvän syyn avata Balin tuliaisen viimeinkin. Maistoin sitä muuten. Joo. Se on suolaa. Siitä ei kuulkaa voi edes tullimies erehtyä.

Oonko mä outo? Ehkä vaan hölmö? Vai oliko tää tapaus vaan mun mielikuvituksen syytä? Ainahan sitä täytyy olla varuillaan. Ja kaikissa tullikaavakkeissakin kysytään, oletko saanut jotain lahjaksi. Joo, suolaa. Nyt kyllä naurattaa, muistan kumman elävästi pähkäilyni pitkin lentoaseman käytäviä. Kai meillä kaikilla on heikot hetkemme?


Ja kyllä, Made ja Gede, muistan teitä aina, kun ripottelen bataattiranskalaisiini tätä suolaa. Toivottavasti me vielä joskus tavataan <3. 



torstai 18. helmikuuta 2016

Joskus se nostaa päätään

Ulkomailla asumisen kaipuu nimittäin. Maailmankaipuu. Ei kaukokaipuu, ei matkakuume, vaan jotain enemmän. Syvempi hinku kokeilla asettumista jonnekin muualle. Usein nämä tuntemukset hiipii mulle pintaan just sellaisina päivinä, kun aurinko useiden harmaiden viikkojen jälkeen näyttäytyy ja saa vatsan pohjassa kutiamaan. Herään horroksesta ja hiffaan, että maailmahan on vielä tossa, ihan mun edessä.

Se tunne, kun laukut on pakattu ja lähdet jäädäkses, se pieni pakokauhu lentokentällä varhain aamulla, sydän lyö kuin viidakkorumpu kun istut koneeseen. Katsahdat viereiselle penkille ja mietit: Mä en lähdekään lomalle niin ku hän. Kun lasket laukut asunnon eteiseen (jos sellainen löytyy!) ja huokaat, että tästäkö mun pitää nyt tehdä koti. Istut ehkä alas keittiön tuolille ja alat väsyneenä laatia päässäs listaa kaikista tavaroista, jotka mukamas tarvitset, jotta tää paikka olis koti. Ja unohdat puolet samantien. Tai suunnittelet viherkasvi- ja parvekekukkaostoksia, niin kuin mä aina. Suurin osa jää tekemättä.



Uusi ympäristö tarjoaa suloisia arvoituksiaan. Parasta on uusien reittien opettelu - kotoa keskustaan, kotoa kouluun, töihin, ruokakauppaan, puistoon, kahvilaan... Kadut, äänet, tuoksut, värit - hermosto tulkitsee kaiken voimakkaammin kuin aikoihin. Mä, pieni ihminen isossa maailmassa, just tässä kadunkulmassa, enemmän omana itsenäni kuin koskaan. Pienet asiat tuntuu helpommin suurilta, ihan kun olisin snadisti enemmän elossa. Rutiinien rakentaminen uudelleen, from scratch, siinä on jotain voimaannuttavaa.

Uuden kielen oppiminenkin houkuttaa. Muistan vielä sen sekamelskan, mikä päässä soi, kun en vielä osannut espanjaa. Mun tavoitteena oli viettää mahdollisimman paljon aikaa ihmisten ilmoilla jo kielenkin takia. Päivän jälkeen oli aina ihan poikki. Espanjassa puhutaan paljon ja kovaa. Ja kaikki ovat äänessä samaan aikaan. Oikeestaan se oli ihan kauheeta! Mutta silti kaipaan sitä tunnetta, kun uusi kieli alko käydä järkeen mun päässä. Vähän niin kuin tetristä olis pelannu, joka päivä pääsin vähän pidemmälle ja tahti kiihtyi. Ärsyttävän koukuttavaa.


Eksyminen liian sekavassa ruuhkametrossa, ulkopuolisuus, puolimaalaisuuden tunne. Näihinkin kaikkiin voi jäädä koukkuun. Samalla kun hermostut niistä, et tiedä, miten olisit enää sä ilmankaan. Kun oman mukavuusalueen rajat hämärtyy, yllätät itsesi. Pienet saavutukset on isoja, kun niillä on uusi viitekehys. Oikeanmakuisen jogurtinkin löytäminen tuntuu voitolta, eikä paineeton suihku haittaa. Ainakaan paljoa. Ja kaikessa sua ajaa eteenpäin sellanen kutkuttava voima vatsan pohjassa, just sellanen, joka joskus aurinkoisena aamuna piipahtaa mulla kylässä.

Sitten on tietysti myös ne raastavat heippahalit lentokentillä ja ihmisläjäpäivät kun arki näyttää ärsyttävimmät puolensa uudessa maassa. Julkinen liikenne ei toimi, byrokratiaverkkoon meinaa kuristua, ärsyttää kun joku heittää roskan kadulle surutta ja se ainoo sokeriton myslikin on loppu kaupasta. Siis kyllä siihen voi sopeutua, ettei ruokavalioon kuulu enää kaurapuuro ja maitorahka, eikä mistään saa aurinkokuivattuja tomaatteja, mut mun mysli. Se on jo liikaa, heh. 



Tiesin jo lapsena, että haluan asua joskus ulkomailla. Ylä-asteen lopuilla aloin haaveilla vaihto-oppilasvuodesta Australiasta, mitä en koskaan kuitenkaan toteuttanut - se vain jäi. Homma ei jäänyt harmittamaan, koska kaikella on tarkoituksensa. Jos olisin asunut Ausseissa, olisinko lähtenyt heti lukion jälkeen Madridiin? Olisinko saanut kipinän opiskella, mitä opiskelin? Olisinko myöhemmin saanut pestiä espanjankielentaidottomana Panamasta? Olisinko tavannut just ne ihmiset, jotka mun kuului tavata? Niin. Tuskin. Jotain muuta olisi tullut, mutta mieluiten mä otan tämän, mitä olen saanutkin.

Talvella 2013 istuin Panama Cityssä sängyn laidalla ja ikävöin niin kovasti Eurooppaa. Suomeakin tietysti, mutta enemmän Eurooppaa. Kaupunkikulttuuria, kahviloita, jalkakäytäviä joilla voi oikeasti kävellä tai jopa pyöräillä, niitä aurinkokuivattuja tomaattejakin. Mitään tietoista päätöstä siitä, että mieheni kanssa siirrymme juuri Suomeen ei tehty, asiat vaan liikkuivat siihen suuntaan, että asetuimme Helsinkiin. Hyvähän täällä on olla, ja mulla on perhe lähellä. Olen onnellinen. Mutta ei elämä ole ihan vielä eletty. Jossain muuallakin voisi olla jotain meille, kuka tietää...  

Tällaisia fiiliksiä tänään. Kuvituksena ihan tavallisia katuja matkoiltani. Voisko joku niistä joskus olla mun kotikatu?





sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Balin matkakertomus (osa 2)

Jatkan Balista vielä hetken. Mun oli vaikea päättää, syöksenkö nämä kaikki Bali-aiheiset tekstit peräjälkeen ulos vai ripottelenko niitä sinne tänne. Lopulta päädyin siihen, että julkaisen nämä loogisesti järjestyksessä - mitä sitä panttaamaan, kun reissustakin on jo puoli vuotta aikaa. Jatketaan siis.

Koska mun oli saatava sitä valkosta hiekkaa hiuksiini, suuntasin Ubudin jälkeen merten yli Lombokin Gileille, tarkemmin Gili Airille. Best beaches Bali -hakusanat kuukkelin kuvahakuun oli tämän kohteen valintaperuste, siis ihan oikeesti. Mulla oli kova rantakuume. Lesin kylä sijaitsi myös rannalla, mutta ranta oli pientä kiveä ja ei näin vastannut mun mielikuvaa paratiisirannasta, vaikka ihana upean, koskemattoman koralliriuttansa kera tuo pohjoisen tumma laavaranta olikin. Valitsin kolmesta Gilin saaresta sen välimuodon, eli Gili Airin, jossa biletys ei ole niin hurjaa kuten Trawanganilla, mutta jossa elämää on kuulemma enemmän kuin Menolla. Luultavasti ihan passeli valinta, en käynyt muilla saarilla, joten en voi verrata.  

Gili Air on pienehkö saari, jota ympäröi kauttaaltaan valkohiekkainen ranta. Autoja saarella ei ole ollenkaan ja skootteritkin on hiljennetty, joten liikenteen melu ei häiritse lomailijaa. Julkinen liikenne hoidetaan hevoskärryillä.  Aikamoinen paratiisisaari siis, ja sainkin kävellä saarta ympäri varpaat hiekassa kyllästymiseen asti. Tunnelma rannoilla oli rento, mutta toki turisteja täällä on pilvin pimein. Jos menet Gili Airille, tutki myös saaren sisäosien pienet hiekkatiet, ja huomaat, että täälläkin ihan oikeasti asuu paikallisia ihmisiä. Löysin koulun ja moskeijankin - Lombokhan on islaminuskoinen niin kuin suurin osa Indonesiaa. 


Gili Airilta näkyy Lombok vastarannalla

Lasipohjaveneellä pääsee ihailemaan koralliriuttoja


Gili Air on hyvä mesta laiskottelulle. Mä olin suunnitellut snorklaavani ahkerasti, mutta pariin tuntiin sekin jäi, kun parkkeerasin itseni milloin mihinkin kuppilaan nauttimaan vesimeloni- ja mangomehusta. Mangomehu, rannalla makoilua, parisataa metriä eteenpäin, vesimelonimehu, rantavedessä hengailua, auringonottoa ja taas siirtyminen eteenpäin seuraavaan rantabaariin, heh. Ja snorklaamaan olisi pitänyt lähetä kauemmas lasipohjaveneellä, koska rannalta koralli oli jo kuollut. Oli muuten surullinen näky se kuollut koralli, nyyh.

Mainitsin ykkösosassa löytäneeni kivan joogakoulun Gili Airilta. Keskellä saarta sijaitseekin H2O -niminen joogakoulu, jossa on tunteja aamulla ja iltapäivällä. Myös meditaation alkeistunti on valikoimissa. Täällä joogataan ja meditoidaan ulkoilmassa keskellä rehevää metsää, aivan ihana paikka! Gentle flow-jooga illan hämärtyessä sai mut melkein kyyneliin. Siis ilosta, ei kivusta. Suosittelen.

Ekologinen kulkupeli, tykkään



Tämä kuva on jotenkin todella INDONESIA <3


Valkoista hiekkaa jesjes!



Gileillä on aivan erilainen tunnelma kuin Balilla, onhan nämä paikat kulttuurillisestikin kaukana toisistaan. Mulle tuli Gileillä ikävä Balia ja balilaisten aitoja hymyjä. Tämä on taas mun oma, subjektiivinen kokemus, mutta Gili Air ehkä eli ja hengitti liikaa turismille mun makuun. Puitteet siellä kyllä oli kohdillaan, ja erinomaisesti mä täällä sain neljä päivää kulumaan indonesialaista reggaeta rantabaareissa kuunnellessa. Ja mun homestay oli täälläkin aivan ihana, ah, mitkä aamiaisletut ja ihana indonesialaisperhe!

Mun vika etappi olikin sitten Balin puolella Padang bain rantakylä, siis se sama, josta speed boatit Gileille lähtee. En halunnut jättää itseni ja lentokentän väliin kokonaista merta, vaan matkustaa hyvissä ajoin pari yötä ennen takaisin Balille. Padang bai on kätevästi reilun tunnin ajomatkan päässä Denpasarin kentältä. Täällä halusin vaan... olla. Imee vielä Balia itteeni, syödä hyvin ja rantailla. Mitään muuta tuolla ei olisi sukelluskurssien lisäksi voinutkaan tehdä. Paitsi käydä (taas) hieronnassa.

Padang bai on söpö, vaikka sen tunnelma on jotenkin... välipysäkkimäinen? Suurin osa ihmisistä käy täällä vain pakollisella ohikulkumatkalla ennen saaren vaihtoa, joten ei ihme. Kadut on uneliaat, ja fiilis on vähän sellainen, kuin kylästä olisi joskus suunniteltu jotain suurta ja mahtavaa turismin keskittymää, mutta sitten jotain on tapahtunut ja kehitys jäänyt puolitiehen. Ehkä se johtuu kylän oikealla puolella nököttävästä hotellinraakileesta, jota ei koskaan rakennettu loppuun.


Piskuinen Padang Bai

Lemon House -hostelliin ei pääse autolla
Padang baissa on kaksi pientä rantaa - toinen sataman oikealla ja toinen vasemmalla puolella. Oikeanpuolimmainen White Sand beach on mielestäni parempi. Tai no, se toinen oli nousuveden peitossa kun sinne saavuin, joten en osaa sanoa, millainen se olisi ollut käyttökunnossa. Padang Baissa asuin muuten Lemon House -hostellissa, jota voin suositella niille, jotka diggaa yhteisasumisesta reppureissuhengessä. Hostelli on korkealla rinteessä, kätevästi White Sand beach:n (kukahan on muuten keksiny tänkin omaperäisen nimen?) puolella.

White Sand beach ei ole kovin iso, mutta ajaa hyvin asiansa. Täällä söin reissun edullisimmat safkat, gado-gado (kasvikset maapähkinäkastikkeella) kustansi noin 80 senttiä. Rannan epäkaupallinen fiilis oli tervetullut Gili Airin jälkeen. Täällä kävin lyhyen keskustelun varsin mielenkiintoisen tyypin kanssa, jolla oli omasta mielestään todella häikäisevä elämänkatsomus. Jotain se rahan merkityksettömyydestä yritti selittää samalla kun halusi kaupata jotain runojaan. En oikeen hiffannut tyypin pointtia. Hieno kala hänellä oli silmäkulmaan tatskattuna, sano terkkuja jos tapaatte!


Akung-akung eli balilainen portti

Tässäpä tiivistettynä mun matkakertomus Balilta ja Gileiltä. Kyssäreitä saa heittää kommenttiboksiin, jos niitä heräsi, vastailen mielelläni. Päätän Balisaarnani koottuihin Balivinkkeihini:
  • Matkusta saaren pohjoisosaan, jossa ihmiset tuntuivat mun mielestä aidommilta kuin suurimmissa turismikeskittymissä. Myös saaren länsipuolta kuulin kehuttavan vielä koskemattomaksi
  • Kun nyt tänne asti oot tullut, kokeile jotain uutta - ensikertalainen voi joogata, snorklata, trekata, surffata, meditoida, sukeltaa...
  • riisiterassikävely on niin Balia
  • H2O joogakoulu Gili Airilla on ihana
  • Ubud on mun kiertämistä paikoista paras tuliaiskaupunki. Tingi!
  • Jos yhtään nappaa viedä tutustuminen balilaisiin tasoa ylemmäs, buukkaa yöpyminen airbnb:n tai vastaavan kautta jossain pienemmässä paikassa. Voit saada niin paljon enemmän
  • Balilaisesta keittiöstä: Gado-gado on hyvää, Nasi Campur vielä parempaa
  • Balilaista hierontaa saa kaikista paikoista, missä on vähänkin turismia. Hinnat on alhaisimmat Ubudissa (noin neljä euroa), ja kalleimmat Gili Airilla (noin 12 euroa). Balilainen hieronta on tunnin pituinen kokovartalohieronta, ei mitään silittelyä, mutta kuitenkin hemmotteluhieronta
  • Liikkuminen paikasta toiseen on helppoa, jos olet valmis maksamaan hieman enemmän. Peraman bussit on halvin turisteille suunnatuista vaihtoehdoista, shuttletkin on kohtuuhintaisia, esim. Ubud-Gili Air noin 18,00 euroa . Pohjois-Balilla liikuin vuokra-auton ja -kuljettajan kanssa, Denpasar-Les noin 40euroa/3.5h
  • Kaikki majoitukset varasin etukäteen netin kautta, reilulla kympillä saa hyvän homestay-majoituksen aamiaisella booking.comista, jossa voi tehdä varauksen ilman luottokorttia ja peruutuskin on mahdollinen vielä muutamaa päivää aikaisemmin. Hostellin varasin hostelworldistä ja pohjoisen villan airbnb:stä. Majoituksen olisi luultavasti löytänyt helposti myös paikan päältä ainakin Ubudista ja Gili Airilta, mutta mä nyt oon tällanen suunnittelija
Vietin Balilla (ja Gili Airilla) kaksi viikkoa, loput kolmen viikon lomastani menikin Singaporessa ja lentokoneessa. "Räätälöin" itse lentoni, eli ostin erikseen Turkish Airlinesin edulliset liput välille Helsinki - Singapore, ja sitten buukkasin Singapore-Bali -välin toiselta yhtiöltä, joka sattui olemaan tuttu ja turvallinen KLM.

Kelmi lentää Amsterdamista Singaporeen ja jatkaa vielä Balille, ja tämän Singapore-Bali-yhteyden voi ostaa erikseen ihan niin kuin minkä tahansa muunkin lennon. Hinta oli kilpailukykyinen, koska 180 eurolla sain menopaluun laukkuineen ja safkoineen. Aikataulukin natsas eikä tarvinnut saapua perille neljältä aamuyöllä tai vielä pahempaa, lähteä kukonlaulun aikaan matkan päälle. Vertailun vuoksi siis, aasialaiset halpalentoyhtiöt (TigerAir, Jetstar jne.) myi samoille päiville lentoja huonommilla aikatauluilla ja ilman matkatavaraa tai aterioita alkaen 120 euroa. Joskus tykkään pihistellä, mutta tämä ei ollu mulle niitä hetkiä. 

Muistathan kuitenkin, että kun ostat lentosi mun tavoin itse reitittäen, täytyy pelivaraa olla kunnolla myöhästymisiä varten. Balin Denpasarin lentokenttä suljettiin tulivuorenpurkauksen takia pari päivää ennen mun paluulentoa Singaporeen ja sain jännät housuissa odotella, lähteekö mun lento ja milloin... Onneks olin ilmeisesti kerännyt reissun aikana sen verran hyvää karmaa, että kenttä aukes just sinä päivänä, kun oli mun vuoro lentää ja pääsin Singaporeen suunnitelmien mukaisesti testaamaan ne parit ruokatorit, jotka oli hiirenkorvilla mun pienessä Singapore-oppaassa. Hyvästä karmasta riitti muuten vielä seuraavallekin lennolle: turkkilainen oli ylibuukattu ja mut lähetettiin sinivalkosin siivin kotimatkalle. Reitin pituus lyheni kolmestakymmenestä (joo ne oli halvat lennot!) reiluun yhteentoista <3

Olenkohan nyt kertonut kaiken, mitä Balista halusinkin? Ehkä palaan Balille vielä muistelmien merkeissä, mutta nyt... näihin tunnelmiin:

















perjantai 12. helmikuuta 2016

Balin matkakertomus (osa 1)

Mulle tuli hirvee hinku kirjoittaa ihan oikea matkakertomus Balin reissusta, joten täältä pesee, vieläpä kahdessa osassa. Yritän tehdä näistä teksteistä mahdollisimman faktapitoisia ja olla läträämättä epäolennaisuuksilla - siis jutuilla, jotka on joko todella subjektiivisia kokemuksia tai sitten vaan makuasioita ylipäätänsä. Konkreettiset vinkkivitoset on kuitenkin inspiraatiopostausten rinnalla niitä, mitä itsekin blogeista etsin, joten yritän nyt keskittyä olennaiseen. 

Ensin perusjuttuja: Mun mielestä Bali on turvallinen, monipuolinen ja helposti hallittavissa oleva matkakohde. Voit etsiytyä vilkkaisiin turistikohteisiin tai todella rauhallisiin mestoihin, joissa oot hyvällä tsägällä ainoa ulkkis. Voit löhötä ja syödä koko lomasi tai trekkailla, snorklailla, sukeltaa ja surffata koko rahan edestä. Jos et viihdy rannalla, voi Balilla silti olla sulle jotain annettavaa - buukkaa vaikka kiva hotelli uima-altaan kera Ubudista, nauti sisämaan vehreydestä ja kulttuurinähtävyyksistä. 

Balilla on myös helppo yhdistellä eri kohteita toisiinsa, koska välimatkat ei ole ihan tuhottoman pitkiä, vaikka aikaa paikasta toiseen siirtymiseen täytyykin jonkin verran varata. Jos joskus menen Balille uudestaan, niputan varmasti uudestaan yhteen rantakohteita ja sisämaan kulttuurikeskuksen eli Ubudin. Ubud tuntui vähän jakavan mielipiteitä keskusteluissa - osan mielestä sitä hypetetään ihan liikaa ja osan sydämen se vei heti mennessään. Kuulun jälkimmäisiin. Vaikka olen muutenkin helposti syttyvää lajiketta, tarrasi Ubud muhun kiinni sellaisella ennennäkemättömällä intensiteetillä, että vieläkin huimaa. Huvittavinta on se, että vietin tuolla vaivaiset kaksi ja puoli päivää, ja se tuntuu muistoissani viikoilta...


Ubudissa mun homestayn terassilta avautu kaupungin katot
Ubud aamuseiskalta
Mulla oli kahden viikon reissun aikana neljä eri tukikohtaa Indonesiassa - kolme Balilla ja yksi Gili Airin saarella. Ensimmäiseksi matkasin heti reissuni kaukaisimpaan kolkkaan Balin pohjoisosaan, piskuiseen Les:n kylään, jota tuskin sunkaan matkaoppaasta löytyy. Täällä mua veti puoleensa yksi airbnb:stä bongaamani majapaikka, jota aiemmat vieraat kehuivat sivustolla maasta taivaisiin. Made ja Gede, ihana balilainen isäntäparini, pitävät muutamasta villasta koostuvaa majataloaan pienen kalastajakylän kyljessä. Kun saavuin perille, huomasin nopeasti, että paikka on paljon muutakin kuin majatalo. 

Pähkinänkuoressa, Bali sijaitsee Kaakkois-Aasian korallikolmiossa, jonka alueella sadan miljoonan ihmisen elinkeinon sanotaan olevan uhattuna, jos ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä. Nämä villat on osa kyläyhteisön mikroprojektia, jossa pyritään löytämään kestäviä elinkeinoja perinteisten, uhattujen elinkeinojen tilalle ja toisaalta myös torjumaan kiihtyvää liikakalastusta ja korallin tuhoa. Jo tässä on tarpeeksi syytä matkata kolme tuntia mutkaisia vuoristoteitä yön pimeydessä saaren toiselle laidalle.

Lisää mielettömiä juttuja sateli kuitenkin kuin kolikoita papan hedelmäpelistä pitkin mun viiden päivän oleskeluani, kun pääsin osallistumaan kyläyhteisön elämään tiiviimmin kuin osasin edes haaveilla. Hindulaiset seremoniat, synttärijuhlat sekä tanssi- ja englannintunnit kylän lasten kanssa olivat mieleenpainuvia kaikki, mutta eniten mun sydäntä jäi lämmittämään se avoimuus, jolla mut otettiin kaikkeen mukaan. Hengasin mun villalla, ja aina välillä joku tuli huikkaamaan, että lähdetäänkö tekemään sitä tai tätä. Ja ne lapset, jotka joka ilta kokoontui meiän terassille, aaahww. Kaikki halusi tietenkin treenata englantia mun kanssa.

Sami-koira asui mun villoilla Lesissä
Puutarha ja katos, jossa mä joogailin
Ei vissiin oo ketään, jolla EI olis skobaa tai prätkää täällä

Yhteisössä oli niin vilpitön ja lämminhenkinen tunnelma, että halusin vaan ajan pysähtyvän. Mihinkään ei tietenkään ollut pakko osallistua, vaan jokainen vieras päättää itse, kuinka omissa oloissaan lopulta haluaa olla. Yhtenä iltana mulla oli kova väsy, ja halusin vaan makoilla sängyssä. Jätin silloinkin oven raolleen, ja jäin kuuntelemaan lasten naurua ja puheensorinaa illassa. Ei ollut yksinmatkaavalla yksinäistä.

Täällä paikallinen kulttuuri on niin näkyvästi läsnä jokapäiväisessä elämässä, että et suorastaan voi olla sivistämättä itseäsi, kun seuraat balilaista elämänmenoa. Kun mä heräsin ekana aamuna villassani ja marssin aamupalalle, luulin hetken, että se banaaninlehteen aseteltu riisi siinä pöydällä on mulle. Kattelin sitä vähän tarkemmin ja päädyin sitten siihen, että se on varmaan jollekin lemmikille. No ei tietenkään ollut, se oli joka-aamuinen uhrilahja jumalille, haloo! Mun safkat oli astetta hevimpiä, tässä alla yksin mulle valmistettu lounas. Kattilallinen riisiä puuttuu kuvasta...


Emännän safkat täällä oli aivan tajuttomia. Menisin millon vaan ihan niiden takia uudestaan
Torielämää Lesissä
Mun vika auringonlasku Pohjois-Balilla

Lesissä ei pahemmin ole mitään "oikeita" nähtävyyksiä, paitsi yksi ihan kiitettävän korkuinen vesiputous kauniilla vuorenrinteellä. Sinne on helppo löytää kylästä, varaa kävelyyn noin 45 minuttia suuntaansa. Kylän ranta on pientä, mustaa kiveä, mikä on todennäköisesti yksi syy sille, miksi rannan tuntumassa elävä koralli on säilynyt täydessä kukoistuksessaan. Täällä kannattaa snorklata! Snorklauskamat sain lainaan perheeltä ja joka kerta joku lähti messiin "turvaamaan selustaa".

Mieleenpainuvin yksittäinen juttu mulle oli täydenkuun seremonia, joka järjestettiin kylän suurimmassa temppelissä.  Täällä tajusin, kuinka iso osa hindulaisuus on balilaisuutta, kun koko kylä poikkeuksetta osallistui tapahtumaan. Samat tyypit, jotka näin päivällä nahkaliiveissä ajelemassa prätkillä, tuli paikalle perinteisessä sarongissa. Samoin ne pojat, jotka aiemmin pelasi fudista meidän pihatiellä.


Täydenkuun seremonia, johon sain kutsun heti lentokentällä
Koreissa on uhrilahjoja, useimmiten ruokaa, jumalille. Näitä ei muuten heitetä hukkaan, vaan ne otetaan kotiin seremonian jälkeen ja syödään...
Välittyyköhän tästä kuvasta yhtään iltapäivän tunnelma?
Tuonne pohjoiseen - sanon aina Pohjois-Balilla, kun joku kysyy tästä paikasta, koska Les ei sano kenellekään mitään - jäi pala sydäntäni. Jos olet OIKEASTI kiinnostunut balilaisesta arjesta ja haluat tuntea olevasi todella kaukana kotoa, etsiydy näille seuduille. Balillakin on edelleen kolkkia, joita turismi ei ole täysin vallannut.

Lesistä matkani jatkui Ubudiin, jonne lähdettiin iskä-Geden kyydillä aamiaisen jälkeen tarkoituksena sivistää mua vielä hieman Balin hindulaisuudesta. Matkan varrella nimittäin oli kätevästi Balin suurimmat temppelit Batur ja Besakih, jotka oli muutenkin mun must see-listalla. Söpöin kaikista oli kuitenkin pienen pieni, veden päällä Batur-järvessä nököttävä temppeli, jonne Gede sanoi vievänsä vain kaikista kivoimmat vieraat, heh. Muistathan, että temppelissä on AINA pidettävä asianmukaisia vaatteita, eli saronkia ja olkapäät peittävää paitaa. Saronkihuiveja voi vuokrata suurimpien temppelien luota, mä sain oman asukokonaisuuteni Madelta-äidiltä lainaan. 

Nainen, älä muuten loukkaannu, jos sulta kysytään kuukautisista temppelin portilla - tää on ihan normaalia. Mikään kehon ulkopuolinen veri, vaikka avohaavasta, ei ole tervetullutta temppeliin. Temppelit tuntuivat musta aluksi todella intiimeiltä paikoilta, etenkin näissä suurissa temppeleissä kun on koko ajan paljon ihmisiä rukoilemassa. Olinkin iloinen, että pääsin vierailemaan niissä paikallisen seurassa. Matkailijat ovat kuitenkin selvästi tervetulleita tutustumaan, kunhan muistavat kunnioittaa sääntöjä, joten rohkeasti sisään vaan, jos yhtään kiinnostaa!


Besakih on Balin suurin temppeli, jossa jokaisen balilaisen on vierailtava vuosittain. Lähdettiin vähän myöhässä liikkeelle, koska Geden oli pakko päästä parturiin ennen temppelivierailua
Joka nurkasta voi ostaa uhrilahjan
Tämä on Batur -temppelistä, Balin toiseksi suurimmasta
Besakih on vierailun arvoinen, sanon minä joka kiertää useat pakolliset nähtävyydet kaukaa
Saavuin Ubudiin iltahämärässä ja tunsin suurta liikutusta, kun halattiin vielä Geden kanssa ja toivotettiin hyvät jatkot. Kuulostaako naivilta, jos sanon olleeni muutakin kuin maksava asiakas näille tyypeille? Joka tapauksessa, ilta oli jo niin pitkällä, että päätin vain käydä paikantamassa Yoga Barnin, tuon kuuluisan joogakoulun ja sitten hakeutua illallispöydän kautta punkkaan. Ubud pääsi mun matkareitille siksi, että halusin ottaa selvää, onko se oikeasti hypetyksensä arvoinen. Ajattelin, että jos mesta ei natsaa, voin aina joogata.

Ubud osui ja uppos muhun kuitenkin kunnolla, ja olisin voinut viettää täällä pidempään kuin kolme yötä. Olin suhteellisen tehokas ja joogasin useamman kerran Yoga Barnissa, tsekkasin riisiterassit ja shoppailin kaikki tuliaiset kahden päivän aikana. Ubudin kaduilla on tyyni tunnelma, henkevä suorastaan, muttei kuitenkaan ärsyttävyyteen asti. Siellä on PALJON turisteja, mutta kaikille tuntui olevan tilaa. 

Ubud on onnistunut tuotteistamaan itsensä henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin mekkana erinomaisesti. Terveysruokaa ja -juomaa myydään myös joka kulmalla. Muistathan muuten, että pääkatujen ravintolat ovat ihan turistihinnoissa. Hyppää sivukujille ja löydät warungeja, jotka tarjoavat herkullista, balilaista kotiruokaa apaut puolellatoista eurolla (joka on sekin kallista indonesialaiseksi, mutta tää on Ubud).

Kotona mä tykkäilen kaikista terveyspuuroista ja viherjauheista paljonkin, mutta matkoilla paikalliskeittiö on mun valinta. Tosin länkkäreille suunnatusta Balistar Coffeesta (Jl. Dewisita) ostin kahvijuoman jos toisenkin, ne kun eivät todella olleet hinnalla pilattuja. Ubud on aika hedonistinen mesta: Joogaa, hedelmäsalaatteja, jääkahvia, shoppailua, maukas lounas, ehkä kävelyä riisipelloilla, ehkä hieronta, vähän lisää joogaa ja kanelikahvia... Jep.


Sama kai se on hengaillaanko balilaisella temppelillä vai Tuomiokirkolla Stadissa...?
Ubud on ihana!
Ubudissa voi olla ruuhkaa, mutta vain tietyillä läpiajoteillä
Yoga Barnista muuten ihan pikku sananen, tällasen maallikkojoogailijan mielipide. Paikkahan on todella kaunis ja tuntivalikoima mielenkiintoinen ja laaja. Sain kokeiltua muutamaa itselleni uutta joogatuntia helposti. Sali vaan pakattiin joka kerta aivan tupaten täyteen, ja mä kun en ole tottunut joogaamaan ihan kaverin iholla, niin kaipasin vähän omaa tilaa. Ymmärrän kyllä, että jooga kuuluu kaikille, mutta kyllä sitä maksimiryhmäkokoa tulisi vähän tuolla laskea... Gili Airilta löysinkin sitten ihanan joogakoulun, josta kerron matkakertomuksen kakkososassa lisää.