Kakkua kukkulan juurella

Otsikko kiteyttääkin hyvin meidän kahden päivän visiitin Ljubljanaan muutama kuukausi takaperin - herkuttelua, kiireetöntä olemista ja verkkaisesti etenevää askellusta kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa, kukkulan laella lepäävän linnan porttia. Kukkulalle kavuttiin ensisijaisesti maiseman vuoksi, ja autuas haukotus sävytti päidemme liikettä vasemmalta oikealle, kun miehen kanssa yhteistuumin päätettiin kääntyä kannoillamme linnan ovelta. Aika kallista, ei kovin kiinnostavaa, ja ennen kaikkea mielessäni oli päällimmäisenä kahvila, jonka ohitimme aiemmin aamupäivällä. Kahvila, joka viileänä päivänä lupaili liikaa kaikkea ihanaa.

Nousu Ljubljanan linnan laelle oli kyllä aika jyrkkä, joten ymmärtäähän tuollaisten himojen synnyn nyt vallan hyvin. En kerta kaikkiaan olisi pystynyt keskittymään kulttuuriin, historiaan tai taiteeseen, sillä mun oli pohdittava, ottaisinko takaisin kaupunkiin päästyämme suklaa- vai marjakakkua, täyteläistä raakaversiota vaiko kenties ihan vaan kaakaota jäätelöllä. Ljubljanan yli puoli vuosisataa vanhassa linnassahan voi myös esimerkiksi mennä naimisiin, mutta vain keskiviikkoisin ja lauantaisin - ja tänään oli maanantai. Niinja, mehän ollaan jo naimisissa. Linnan ihastelu toteutettiin siis ulkoa käsin.

Ylhäältä linnan puistosta avautuva näkymäkään ei tarjonnut yllätyksiä meille, jotka jo rohkeasti ennen matkaa guugletimme "Ljubljana" ja saimme kuvahaussa kymmeniä maiseman kaltaisia tuloksia. Onneksi kaiken ei tässä valmiissa maailmassa enää tarvitse yllättää, ja onhan omalla kameralla napattu kuva joka reissurepen ja -ritvan mielestä aina kaikista paras. Kirpeä joulukuinen keskipäivä ei houkutellut jäämään piknikille linnan pihalle, mutta aivan varmasti tilanne olisi toinen vaikka kesäaikaan - täällä järjestetään kuulemma myös paljon ilmaisia tapahtumia konserteista muihin kulttuuririentoihin. Ehkä jostain tällaisesta tapahtumasta muistona puun latvassa killuivat kaksi pastellinväristä ilmapalloa. 

Tämä saattaa olla ärsyttävin kirjoitus, jonka olen onnistunut rustaamaan blogiini. Sen lisäksi, että kertoiluani sävyttää arveluttava sarkasminpoikanen, lässähtää koko postauksen idis kohta vähän niin kuin kasaan. Se kahvila, joka oli muuten aivan ihana, oli se juttu, josta halusin tänne tulla vinkkaamaan. Mutta katsokaas kun, en tullut sitten ottaneeksi selvää paikan nimestä, niin vinkkaaminen on vähän vaikeaa. Siksi olen vihainen itselleni ja äänensävynikin tätä kirjoittaessa on vähintäänkin sitruunainen. Heh.

Oikeasti olin varma, että löytäisin kahvilan jälkeen päin googlen kartasta, ainahan mä löydän. Etsinnät vain olisi kannattanut aloittaa hieman aiemmin, koska vettä on myös Ljubljanan kolmoissillan ali virrannut jo sen verran, ettei mulla ole enää tarkkaa muistikuvaa kahvilan sijainnista. Oikeastaan muistan Ljubljanasta vain hailakan keltaisen valon, punaiset katot ja tiistai-aamuisen ahaa-elämykseni, kun tajusin aamiaisella Organic Garden -vegeravintolassa (muistin nimen!), että myslihän maistuu ihan taivaalliselta kylmän (manteli)maidon kanssa. Olen aina pitänyt jogurtin ja myslin liittoa pyhänä ja rikkoutumattomana ja katsonut oudoksuen vierestä ihmisiä, jotka hotelliaamiaisilla lorauttavat myslinsä sekaan pelkkää maitoa.

Päätin nyt kuitenkin julkaista muutaman kuvan vinkiksi, sillä onneksi kamerani napsuu matkoilla aika tiuhaan. Ja kas kummaa, otin sitten kuitenkin kuvan kahvilan nimestä, ihan osoitteen kera! Aikamoinen nimihirviö, mutta johtanee perille suklaanhimoiset. Myös vihreä tee oli täällä suorastaan herkullista, ei yhtään terveellisen makuistakaan. Tää kahvila on kyllä nimenomaan talvikahvila lämpimine interiööreineen ja tuhtine herkkuineen - kesällä olisin varmaan hinkunut terassille joen rantaan.

Ljubljanassa on muutenkin kiva valikoima kasvispainoitteisia kahviloita ja ravintoloita. Ympäri Eurooppaa levittäytynyt vegaanipikaruokapaikka Loving Hut sijaitsee lähellä rautatieasemaa ja hostelli Celikaa, ja vegeburrito siellä maksoi alle viisi euroa. Balizika café hieman vanhan kaupungin ulkopuolella tarjosi teestä, panineista ja hedelmälautasista koostuvan aamiaisemme alle kahdellakympillä. Tuo aiemmin mainitsemani Organic Café keskustassa oli hienoinen upgreidaus kahdesta edellämainitusta - joissakin ravintoloissa vaan huomaa, kun kokki rakastaa ruokaa, jota valmistaa ♥

Hintatasoltaan Ljubljanan trendikkäät vegepaikat olivat muuten lähellä Helsingin hintoja, mistä yllätyin kovin. Toisaalta, enpä mä Sloveniasta tai Ljubljanasta kovinkaan paljoa ottanut selvää etukäteen, ihan ennakkoluuloihini taisin tällä kertaa perustaa ajatukseni ennen maahan saapumista.

Mulle jäi sellainen olo, että Ljubljanalla on joku salaisuus, jota se ei kertonut mulle. Ehkä mä olin sille väärä tyyppi, tai aika ei ollut oikee, tiedä häntä. Mulla on vaan tosi vahva fiilis siitä, että jotain makeeta mulla jäi nyt Ljubljanasta näkemättä. Tiedätkö sä, mitä se vois olla?

Mites se Ljubljana?

Niin tai mites se blogi, on soimannut mun omatunto pari viikkoa. No, ei kankeasta julkaisutahdista sen enempää, pidän tän homman sellaisena, että kirjoitan, kun tuntuu hyvältä. Ei kai kukaan jaksa lukeakaan juttuja, jotka on väkipakolla ulospuserrettuja.

Joulukuun Venetsia-Ljubljana -yhdistelmältä on vielä Ljubljanan kuvat julkaisematta, joten niitä seuraavaksi. Matkustimme Venetsiasta Ljubljanaan ennakkosuunnitelmista poiketen tylsästi bussilla, sillä muuten jo valmiiksi lentohäsellyksen lyhentämä aikamme Venetsiassa olisi jäänyt aivan liian lyhyeksi. Alkuperäinen suunnitelma oli matkustaa junalla Venetsiasta Triesteen, sieltä museoratikalla jonnekin Slovenian puolelle ja vielä loppupätkä Ljubljanaan junalle. Jos en olisi harjoitellut kiitollisuutta joogamatollani nyt muutamaa vuotta, kaivelisi tuon aika hienon kuuloisen museoraitiovaunumatkan väliin jääminen ehkä hieman.

Ljubljanaa on mielestäni hypetetty viime vuosina jonkin verran niin blogeissa kuin matkailulle omistautuneessa mediassakin. Kai se on sopivan harvinainen kohde meille suomalaisille ollakseen muodikas. Liekö hypetyksen syy, mutta mulla taisi olla odotukset pikkuriikkisen liian korkealla suhteessa siihen, mitä tämä pieni ja ystävällinen kaupunki mulle antoi. Älkää käsittäkö väärin, Ljubljana on nätti, kompakti ja löysimme sieltä ihanaa ruokaa - jotenkin vain odotin jotain enemmän. Ljubljanan vanha kaupunki on todella pieni - en missään nimessä palaisi Ljublajanaan vain kaupunkilomalle, vaan yhdistäisin kaupungin vaikka roadtrippiin Sloveniassa.

Yövyimme muuten myöskin hypetystä saaneessa Hostel Celicassa, jonka ympäristöstä postauksen grafiittikuvat ovat. Celika on siis entinen vankila, joka on muutettu hostelliksi. Kaikki sellit - ei kun siis huoneet - ovat kuulema uniikkeja sisutukseltaan, ja henkivät rakennuksen historiaa. Totta tosiaan, kalterit ikkunoissa oli turvallista nukkua. Celica on siisti, mukava ja omalaatuinen, mutta harmillisesti hieman kaukana keskustasta.

Vai liekö syy mun suuriin odotuksiin Slovenian historia osana Jugoslaviaa ja Balkanin läheisyys? Mä kun olen viihtynyt älyttömän hyvin sellaisissa kohteissa kuin Zagreb, Belgrad, Skopje ja Sarajevo. Mutta hahaa, Slovenia ei kuulukaan Balkanin niemimaahan, kuten harhaisesti kuvittelin. Osa Jugoslaviaa se kyllä oli aikanaan, minkä huomaa hyvin vanhan kaupungin ulkopuolella liikuttaessa. En tiedä miksi kommariarkkitehtuuri tuntuu niin selkäpiitä karmivalta mun mielestä, vaikken koskaan ole itse kommunismissa elänyt. Ylipäätänsä kommunismi kuulostaa kirosanalta, vaikka juuri katsoin Ville Haapasalon Kaukasian reissun Georgia-jakson, jossa köyhyydessä elävät paikalliset vuoronperään haikailivat vanhojen, hyvien kommariaikojen perään. 

Menipä kummaksi pohdinnaksi tämä teksti. Palataan aiheeseen, Ljubljanaan. Eikös olekin mahtava tuo joulukuinen, hailakka valo, joka näissäkin kuvissa näkyy? Ljubljanalaiset muuten näyttivät rakastavan terassilla istumista, vaikka lämpötila oli, mikä oli. Kaikilla Ljubljanica-joen varren terasseilla taisi olla lämmittimet, ja terasseilla riitti ihmisiä. 

Yksi asia, mikä mut Sloveniassa yllätti, oli elin- ja hintataso: hinnat olivat vähintään Berliinin tasoa ja toisaalta paikallisilla näytti riittävän palkoistaan hyvin ravintoloissa ja kahviloissa istumiseen. Vaan tiesipä ystäväni wikipedia kertoa, että Slovenian talous on vakaa ja menestynyt. Jos jonnekin entisen Jugoslavian alueelle maahanmuuttoa paremman elintason perässä on suuntautunut, niin Sloveniaan. Slovenian bruttokansantuote on yksi Euroopan korkeimmista henkeä kohti.

Kuten sanottua, voisi hyvinkin poiketa Ljubljanaan esimerkiksi Keski-Euroopan tai vaikka vain Slovenian roadtripillä. Mitään suuria tunteita kaupunki ei kuitenkaan herättänyt - samanlaista huokailua, kuin Venetsiassa, ei tapahtunut kaupungilla laahustaessamme. Joskus on kuitenkin kiva matkailla paikoissa, joissa ei ole liikaa nähtävää. Voi keskittyä matkustamisen iloon, siihen fiilikseen, kun koti on kaukana, ja olla höntyilemättä. Niin ja syödä suklaakakkuja. Ljubljanan suklaakakuista ja muista yritän kirjoittaa seuraavaksi.

Siltoja, siltoja

Aaawh, joulukuinen Venetsia! En olisi parempaa ideaa voinut keksiä, kun elokuussa mietittiin, minne voisi matkustaa muutamaksi päiväksi arkea pakoon vuoden pimeimpään aikaan. 

Mä en ollut koskaan halunnut Venetsiaan, tarinat kanaalin hajuista ja turistilaumoista heittivät kaupungin mun matkatoivelistan hännille, mutta mieheni unelma se oli ollut aina. Mulle iski Väli-Amerikan reissun jälkeen Etelä-Eurooppakuume, halusin fiilistellä pitkästä aikaa Välimeren maiden tunnelmaa, ruokaa ja tapaa nauttia elämästä. Yhdistelmä miehen pitkäaikaista unelmaa ja mun spontaania kaipuuta etelämmäksi toi mieleen idean Venetsiasta.  Lopulta päädyttiin ostamaan multi-destination -lennot niin, että lennettiin Venetsiaan ja palattiin kotiin Ljubljanasta - jälkeenpäin sanottuna erittäin toimiva kombo! Eivätkä nämä Lufthansan lennot olleet kuin muutaman kympin kalliimmat, kuin tavalliset menopaluuliput. Se, viekö Lufthansa perille kohteeseen, onkin jo toinen tarina...

Joulukuinen Venetsia oli kylmä, tuulinen ja kostea, mutta samalla lämmin ja kotoinen joulukoristeineen ja -valoineen. Turisteja oli, mutta sopivasti - keskikaupungilla pieni ihmishälinä toi iltaisin mukavan tunnelman kaduille. Tyhjiä katuja, siltoja ja kanaaleja löytyi pilvin pimein, jos vain halusi siirtyä hieman kauemmas keskustasta. Olin kuullut ennen matkaa, että Venetsiassa ei kuule enää edes italiaa, koska turisteja on niin paljon. Höpöhöpö! Notkeaa italiankieltä kuuli aivan jokapuolella, ja useissa ravintoloissa ja kahviloissa tupa oli täynnä paikallisia. Luin syksyllä ilmestyneestä Mondosta, että venetsialaiset rakastavat kaupunkiaan eniten talvella - niin minäkin, vaikken siellä muina vuodenaikoina olekaan käynyt.

Ja ne kanaalit, ja sillat... Häkellyttävän sinisenä talojen väleissä kelluva vesi, ajan patinoimat julkisivut ja kymmenet erilaiset vesien ylle ulottuvat sillat ovat tehneet Venetsiasta kuuluisan. Kaupungista ja sen asukkaista elää paljon turistivastaisia myyttejä, joista lähes kaikki meidän kohdalla rikkoontuivat. Mä ihastuin Venetsiaan ja venetsialaisiin. Italiaan on palattava!

Kirjoittelen lisää Venetsiasta ja toki myös Ljubljanasta tässä talven mittaan, mutta veikkaan postaustahdin pysyvän verkkaisena. Uusi työ, joulunalusaika ja toisaalta buukattujen matkojen loistaminen poissaolollaan tuo omat haasteensa tähän pikku matkablogiin. Haluan kuitenkin pitää tämän hengissä - kyllä niitä lomia joskus alkaa taas kertyä ja matkoja ilmaantuu näköpiiriin. 

Mutta sillat, niihin Venetsiassa rakastuin.