tiistai 7. maaliskuuta 2017

Sateenkaarikallioiden Petra

Viikon matkamme Israelin Eilatiin tarkoitti mulle ja miehelleni itsestään selvästi yhden Unescon maailmanperintökohteen ja itse asiassa itselleni ensimmäisen maailman seitsemän ihmeen rastittamista ulos loputtomalta ämpärilistaltamme. Tietenkin, Petra it was!

Petraan on suhteellisen helppo tehdä retki eteläisestä Israelista ylittämällä Israelin ja Jordanian välinen raja Wadi Araban rajanylityspaikalla. Halpaa tämä lysti ei ole enää vuoden 2016 jälkeen ollut, sillä rajanylitysmaksu ja viisumi ovat harvinaisen tyyriitä. Näiden maksujen lisäksi visiitti Petraan täytyy internetlähteiden buukata retkenjärjestäjän kautta, joten omatoimivierailusta emme edes haaveilleet. En tiedä, olisiko kannattanut haaveilla - Jordanian puolella kuulimme lopulta, että myös itsenäisesti ovat jotkut Petraan onnistuneet matkaamaan, vaikka se ei välttämättä tullut kovinkaan paljon edullisemmaksi.

Meillä meni muuten useampi päivä, kun vertailtiin eri retkien hintoja - hinnoittelupolitiikka on varsin kirjava ja sitä sävyttävät vielä erilaiset alennukset, joita saa, jos viettää x-määrän öitä Jordanian puolella. Lopulta päädyttiin Mantis Tours - nimiseen pikkupuljuun, joka oli ihan passeli valinta. Muuten, jos suunnittelet ostavasi retken Eilatista Jordaniaan, harkitse dollareiden ottamista mukaan jo Suomesta. Lähes kaikki retkihinnat ovat dollareissa, sillä suurin osa rahasta päätyy Jordanian puolelle. Shekeleillä maksaminen olisi tullut monta kymppiä kalliimmaksi, onneksi Sderot HaTmarim -kadun Leumi-pankista sai nostettua suoraan amerikan valuuttaa.

Petraan pääsee päiväretkellä, mutta me päädyimme kahden päivän retkeen saadaksemme edes hitusen paremman käsityksen Jordaniasta. Yövyttiin muuten beduiiniteltassa jäätävässä autiomaan yössä, mutta siitä lisää myöhemmin. Retkemme alkoi kuitenkin visiitillä Petraan. Tai no, oikeasti se alkoi muutaman tunnin hengailulla Wadi Araban rajalla - talven neljäs lumisade oli sulkenut Petraan johtavan tien, emmekä voineet lähteä liikkeelle, ennen kuin viranomaiset myönsivät luvan. Ihan meidän tuuria, oikeasti. 






Yllä olevissa kuvissa lumi ei oikein pääse oikeuksiinsa, mutta kyllä sitä paikoin oli kapealla tiellä paljonkin. Okei, meidän luvattu neljä tuntia Petrassa kutistui lumisateen takia kahteen, mutta olen kyllä näin jälkeen päin sitä mieltä, että Petraan päiväretkelle lähtijöiden kannattaa joka tapauksessa varautua hyvinkin lyhyeen vierailuun tässä upeassa kalliokaupungissa. Matka on nimittäin pitkä, muutama tunti rajalta suuntaansa, ja ainakin meillä sisälsi rasittavan matkamuistoliikepysähdyksen, vaikka olimme jo valmiiksi myöhässä...

Annan nyt kuvien puhua puolestaan. Vaikka luinkin jostain, että Petran valinta maailman seitsemän uuden ihmeen joukkoon oli hieman kyseenalainen. Rahalla saa, ja hevosella... Petra ei ollut helmikuisena lauantaina mitenkään häiritsevän täynnä kanssamatkaajia, vaikka käytävät kallioden lomissa ovatkin välillä todella kapeita. Joissain mutkissa löysimme itsemme ihan ylhäisestä yksinäisyydestä! Tapamme mukaan me antitour -immeiset jättäydyimme hiljalleen muun ryhmän matkasta...




















Kuvissani näkyviin hevosiin ja kameleihin viitaten joudun kyllä toteamaan, että kaikkea eläimillä liikkumista Petrassa kannattaa välttää, jos ja kun eläinten hyvinvointi kiinnostaa. Petran beduiinit näyttivät kohtelevan ainakin heppaparkojaan aika kovalla kädellä, ei kiva. Petran sisäänkäynnillä törmäsimme mielenkiintoiseen valokuvakampanjaan, joka hevosratsastuksen lisäksi kehotti  muun muassa välttämään lapsilta matkamuistojen ostamista. Tottahan tuo on, että lasten soisi olevan ennemmin koulussa, kuin kallioden vierustoilla etsimässä asiakkaita magneeteilleen sun muille. Pohdin kuitenkin hiljaa mielessäni, että onkohan kampanja jätetty rauhaan vain siksi, että beduiinit eivät ymmärrä latinalaisia aakkosia...

Petra oli hämmästyttävä, ehdottomasti vierailun arvoinen. Wadi Rumin autiomaa, jossa yövyimme kunnon seikkailijoiden turistien tapaan, sen sijaan oli häkellyttävän upea! Wadi Rumista kirjoittelen myöhemmin.


lauantai 25. helmikuuta 2017

Olipa kerran rantoja rakastava tyttö

Olipa kerran rantoja ja palmuja rakastava tyttö. Eräänä talvena noin kaksikymmentä vuotta sitten tämä onnekas tyttö matkusti perheineen Teneriffalle. Tämä oli yksi ensimmäisistä rantalomista, joilta tytöllä on muistoja. 



Lennon laskeuduttua Reina Sofian lentoasemalle tulvahtivat lämpimät ilmavirrat tyttöä vastaan jo ennen kuin hänen jalkapohjansa koskettivat lentopetrolin kyllästämää asfalttia. Tyttö oli pakahtua odotuksen onnesta - viikko lämpöä, rantoja, ravintolaruokaa coca colan kanssa nautittuna sekä tietenkin hiihtoloman sallima vapaus arjen velvollisuuksista. Matkatavarahihnalta perhe - äiti, isä, tyttö ja sen veli - suuntasi kohti tuloaulaa ja kohtasi siellä oranssiin pukeutuneen, iloisesti hymyilevän ja kevyesti ruskettuneen matkaoppaan. Bussi numero kaksi, olkaa hyvä, ohjeisti opas. Oikeasti tytöllä ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten opas perhettä ohjeisti, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on, että juuri näillä hetkillä syntyi unelma, joka sinetöisi monta asiaa tytön elämässä.



Koko viikon tyttö ajatteli oppaan hymyä ja huolettoman oloista olemusta. Retkellä Teide-tulivuorelle tyttö seurasi oppaan liikkeitä herkeämättä. Istuessaan isän vuokraaman auton kyydissä tyttö tiesi, että tätä etelän tuoksua hän tulisi ikävöimään aina. Kotiin oli kuitenkin palattava.

Aikaa kului ja tyttö kasvoi. Hän matkusti lähes joka talvi etelään perheensä kanssa aina täysi-ikäisyyteen asti. Lukiossa hän haaveili vaihto-oppilasvuodesta, mutta keksi, että mitä nopeammin hän pääsisi ylioppilaaksi, sitä nopeammin Suomen pölyt voisi karistaa vaikka lopullisesti saappaistaan. Palo muualle oli siis kova. Lopulta tyttö päätyikin asumaan Espanjaan ja aina Panamaan asti, sekä matkustelemaan pitkin palloa. Matkat seikkailunjanoinen tyttö, tai tässä vaiheessa ehkä jo nainen, suunnitteli ja toteutti kuitenkin aina itsenäisesti. Yksikään matkatoimisto ei voisi tarjota sellaista matkaa, joka voittaisi itse laaditut suunnitelmat, hän ajatteli.



Tyynenmeren rannalla jossain päin Costa Ricaa tytön silmiin osui ilmoitus, jossa haettiin matkaoppaita seuraavalle kesälle Turkkiin. Paluulippu Väli-Amerikasta oli jo hankittu, mutta jääminen Helsinkiin ei houkutellut. Hakemuksen tyttö teki ennätysajassa, sillä olihan unelmaa matkaoppaan työstä perusteltu itselle jo yli kymmenen vuoden ajan. Muutaman viikon päästä, sähkön taas kerran palattua tuulisen yön jälkeen, sähköpostissa odotti tervetuliaiskirje Turkkiin. Naisesta siis tuli matkaopas.

Oppaan työ oli ja ei ollut juurikin sitä, mitä nainen oli kuvitellut. Tosiaan, tähän ikään mennessä hän oli myös kouluttautunut matkailualalle, eli tiesi varsin hyvin, mitä oli lähdössä tekemään. Kuten aina, jotkut asiat tulivat yllätyksenä, mutta ei niistä sen enempää. Nainen oli onnellinen, että tämä(kin) unelma tuli toteen. Hän sai seistä lentokentän pääovilla univormussaan (ei tosin oranssissa) ja opastaa onnellisia matkalaisia loman viettoon.



Aikaa kului taas, ja kesäkauden loputtua tyttö palasi Panamaan. Panamassa kun oli joku, joka odotti. Tästä paluusta lähtien nainen onkin rakentanut elämäänsä yhdessä tämän jonkun kanssa. Ensin Panamassa, sitten Suomessa. On matkustettu yhdessä ja erikseen, ja erilaisilla kokoonpanoilla. On suunniteltu vaikka minkälaisia reissuja eri puolille maailmaa, osa on toteutunut, osa odottaa parempaa hetkeä. Mutta aina päällepäsmärinä on tainnut olla sama tyttö, joka ei koskaan unohtanut oranssiraitaista paitaa palmujen reunustaman lentokenttäbussiparkin laidalla.

Nainen matkusteli aina kun pystyi, ja pitkän harkinnan jälkeen uskalsi viimein avata kotikutoisen matkabloginsa, josta oli jo pitkään haaveillut. Bloggaaminen tuntui mielekkäältä ja ruokki matkakuumetta mukavasti. Nainen piti kirjoittamisesta, mutta ehkä parasta oli saada räkäistyä pihalle ne kaikki matkakuvat, joita kukaan ei muuten jaksaisi katsoa kuin ehkä sangrialla lahjottuna (nainen oppi Madridissa asuessaan tekemään oikeasti hyvää sangriaa). Naisella oli myös kevyehkö, mukava, tosin valitettavan haasteeton työ, ja energiaa jäi mukavasti bloggaamiseen ja muihinkin harrastuksiin.



Niin, kunnes eräänä päivänä. Eräänä syyspäivänä, joitain kuukausia sitten, tapahtui jotain odottamatonta. Muutamia oikeiden henkilöiden kanssa vaihdettuja lauseita, nopeita päätöksiä, kymmeniä en voi uskoa tätä todeksi -pään pudisteluja ja tsadam, nainen sai unelmiensa työpaikan viestintäassistenttina. Hän saisi tehdä työkseen kaikkea, mitä rakastaa ja missä haluaa kehittyä! Työ olisi haastavaa, mutta nainen ei sekuntiakaan harkinnut jättävänsä tilaisuutta välistä. Aikaa se tulisi viemään enemmän kuin ennen, energiaa myös. Lomatkin paloivat, viikon palkaton tosin järjestyi ongelmitta, tarvitsevathan kaikki lomaa.

Talviloman lähestyessä nainen ja se joku Panamasta olivatkin suuren kysymyksen edessä: Mitä tehdä viikolla keskellä kylmintä eurooppalaista talvea? Minne mennä? Kovin kauaksi he eivät halua lähteä, ei ainakaan nainen, joka on sanalla sanoen aivan poikki ensimmäisistä kuukausista uudessa, ihanassa työssään. Blogiakaan hän ei ole jaksanut päivittää entiseen tapaan. Nainen ei myöskään jaksaisi juuri nyt kulkea rinkka selässä paikasta toiseen, vaikka onkin sielultaan gipsy. 

Tarinan loppu on ennalta arvattavissa. Ympyrä sulkeutui kahdenkymmenen vuoden jälkeen oranssiin pukeutuneen oppaan sanoihin Isrotel Riviera? Bussi numero kaksi, kiitos.



sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kakkua kukkulan juurella

Otsikko kiteyttääkin hyvin meidän kahden päivän visiitin Ljubljanaan muutama kuukausi takaperin - herkuttelua, kiireetöntä olemista ja verkkaisesti etenevää askellusta kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa, kukkulan laella lepäävän linnan porttia. Kukkulalle kavuttiin ensisijaisesti maiseman vuoksi, ja autuas haukotus sävytti päidemme liikettä vasemmalta oikealle, kun miehen kanssa yhteistuumin päätettiin kääntyä kannoillamme linnan ovelta. Aika kallista, ei kovin kiinnostavaa, ja ennen kaikkea mielessäni oli päällimmäisenä kahvila, jonka ohitimme aiemmin aamupäivällä. Kahvila, joka viileänä päivänä lupaili liikaa kaikkea ihanaa.




Nousu Ljubljanan linnan laelle oli kyllä aika jyrkkä, joten ymmärtäähän tuollaisten himojen synnyn nyt vallan hyvin. En kerta kaikkiaan olisi pystynyt keskittymään kulttuuriin, historiaan tai taiteeseen, sillä mun oli pohdittava, ottaisinko takaisin kaupunkiin päästyämme suklaa- vai marjakakkua, täyteläistä raakaversiota vaiko kenties ihan vaan kaakaota jäätelöllä. Ljubljanan yli puoli vuosisataa vanhassa linnassahan voi myös esimerkiksi mennä naimisiin, mutta vain keskiviikkoisin ja lauantaisin - ja tänään oli maanantai. Niinja, mehän ollaan jo naimisissa. Linnan ihastelu toteutettiin siis ulkoa käsin.



Ylhäältä linnan puistosta avautuva näkymäkään ei tarjonnut yllätyksiä meille, jotka jo rohkeasti ennen matkaa guugletimme "Ljubljana" ja saimme kuvahaussa kymmeniä maiseman kaltaisia tuloksia. Onneksi kaiken ei tässä valmiissa maailmassa enää tarvitse yllättää, ja onhan omalla kameralla napattu kuva joka reissurepen ja -ritvan mielestä aina kaikista paras. Kirpeä joulukuinen keskipäivä ei houkutellut jäämään piknikille linnan pihalle, mutta aivan varmasti tilanne olisi toinen vaikka kesäaikaan - täällä järjestetään kuulemma myös paljon ilmaisia tapahtumia konserteista muihin kulttuuririentoihin. Ehkä jostain tällaisesta tapahtumasta muistona puun latvassa killuivat kaksi pastellinväristä ilmapalloa. 




Tämä saattaa olla ärsyttävin kirjoitus, jonka olen onnistunut rustaamaan blogiini. Sen lisäksi, että kertoiluani sävyttää arveluttava sarkasminpoikanen, lässähtää koko postauksen idis kohta vähän niin kuin kasaan. Se kahvila, joka oli muuten aivan ihana, oli se juttu, josta halusin tänne tulla vinkkaamaan. Mutta katsokaas kun, en tullut sitten ottaneeksi selvää paikan nimestä, niin vinkkaaminen on vähän vaikeaa. Siksi olen vihainen itselleni ja äänensävynikin tätä kirjoittaessa on vähintäänkin sitruunainen. Heh.

Oikeasti olin varma, että löytäisin kahvilan jälkeen päin googlen kartasta, ainahan mä löydän. Etsinnät vain olisi kannattanut aloittaa hieman aiemmin, koska vettä on myös Ljubljanan kolmoissillan ali virrannut jo sen verran, ettei mulla ole enää tarkkaa muistikuvaa kahvilan sijainnista. Oikeastaan muistan Ljubljanasta vain hailakan keltaisen valon, punaiset katot ja tiistai-aamuisen ahaa-elämykseni, kun tajusin aamiaisella Organic Garden -vegeravintolassa (muistin nimen!), että myslihän maistuu ihan taivaalliselta kylmän (manteli)maidon kanssa. Olen aina pitänyt jogurtin ja myslin liittoa pyhänä ja rikkoutumattomana ja katsonut oudoksuen vierestä ihmisiä, jotka hotelliaamiaisilla lorauttavat myslinsä sekaan pelkkää maitoa.




Päätin nyt kuitenkin julkaista muutaman kuvan vinkiksi, sillä onneksi kamerani napsuu matkoilla aika tiuhaan. Ja kas kummaa, otin sitten kuitenkin kuvan kahvilan nimestä, ihan osoitteen kera! Aikamoinen nimihirviö, mutta johtanee perille suklaanhimoiset. Myös vihreä tee oli täällä suorastaan herkullista, ei yhtään terveellisen makuistakaan. Tää kahvila on kyllä nimenomaan talvikahvila lämpimine interiööreineen ja tuhtine herkkuineen - kesällä olisin varmaan hinkunut terassille joen rantaan.

Ljubljanassa on muutenkin kiva valikoima kasvispainoitteisia kahviloita ja ravintoloita. Ympäri Eurooppaa levittäytynyt vegaanipikaruokapaikka Loving Hut sijaitsee lähellä rautatieasemaa ja hostelli Celikaa, ja vegeburrito siellä maksoi alle viisi euroa. Balizika café hieman vanhan kaupungin ulkopuolella tarjosi teestä, panineista ja hedelmälautasista koostuvan aamiaisemme alle kahdellakympillä. Tuo aiemmin mainitsemani Organic Café keskustassa oli hienoinen upgreidaus kahdesta edellämainitusta - joissakin ravintoloissa vaan huomaa, kun kokki rakastaa ruokaa, jota valmistaa ♥

Hintatasoltaan Ljubljanan trendikkäät vegepaikat olivat muuten lähellä Helsingin hintoja, mistä yllätyin kovin. Toisaalta, enpä mä Sloveniasta tai Ljubljanasta kovinkaan paljoa ottanut selvää etukäteen, ihan ennakkoluuloihini taisin tällä kertaa perustaa ajatukseni ennen maahan saapumista.




Mulle jäi sellainen olo, että Ljubljanalla on joku salaisuus, jota se ei kertonut mulle. Ehkä mä olin sille väärä tyyppi, tai aika ei ollut oikee, tiedä häntä. Mulla on vaan tosi vahva fiilis siitä, että jotain makeeta mulla jäi nyt Ljubljanasta näkemättä. Tiedätkö sä, mitä se vois olla?


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mites se Ljubljana?

Niin tai mites se blogi, on soimannut mun omatunto pari viikkoa. No, ei kankeasta julkaisutahdista sen enempää, pidän tän homman sellaisena, että kirjoitan, kun tuntuu hyvältä. Ei kai kukaan jaksa lukeakaan juttuja, jotka on väkipakolla ulospuserrettuja.

Joulukuun Venetsia-Ljubljana -yhdistelmältä on vielä Ljubljanan kuvat julkaisematta, joten niitä seuraavaksi. Matkustimme Venetsiasta Ljubljanaan ennakkosuunnitelmista poiketen tylsästi bussilla, sillä muuten jo valmiiksi lentohäsellyksen lyhentämä aikamme Venetsiassa olisi jäänyt aivan liian lyhyeksi. Alkuperäinen suunnitelma oli matkustaa junalla Venetsiasta Triesteen, sieltä museoratikalla jonnekin Slovenian puolelle ja vielä loppupätkä Ljubljanaan junalle. Jos en olisi harjoitellut kiitollisuutta joogamatollani nyt muutamaa vuotta, kaivelisi tuon aika hienon kuuloisen museoraitiovaunumatkan väliin jääminen ehkä hieman.

Ljubljanaa on mielestäni hypetetty viime vuosina jonkin verran niin blogeissa kuin matkailulle omistautuneessa mediassakin. Kai se on sopivan harvinainen kohde meille suomalaisille ollakseen muodikas. Liekö hypetyksen syy, mutta mulla taisi olla odotukset pikkuriikkisen liian korkealla suhteessa siihen, mitä tämä pieni ja ystävällinen kaupunki mulle antoi. Älkää käsittäkö väärin, Ljubljana on nätti, kompakti ja löysimme sieltä ihanaa ruokaa - jotenkin vain odotin jotain enemmän. Ljubljanan vanha kaupunki on todella pieni - en missään nimessä palaisi Ljublajanaan vain kaupunkilomalle, vaan yhdistäisin kaupungin vaikka roadtrippiin Sloveniassa.

Yövyimme muuten myöskin hypetystä saaneessa Hostel Celicassa, jonka ympäristöstä postauksen grafiittikuvat ovat. Celika on siis entinen vankila, joka on muutettu hostelliksi. Kaikki sellit - ei kun siis huoneet - ovat kuulema uniikkeja sisutukseltaan, ja henkivät rakennuksen historiaa. Totta tosiaan, kalterit ikkunoissa oli turvallista nukkua. Celica on siisti, mukava ja omalaatuinen, mutta harmillisesti hieman kaukana keskustasta.










Vai liekö syy mun suuriin odotuksiin Slovenian historia osana Jugoslaviaa ja Balkanin läheisyys? Mä kun olen viihtynyt älyttömän hyvin sellaisissa kohteissa kuin Zagreb, Belgrad, Skopje ja Sarajevo. Mutta hahaa, Slovenia ei kuulukaan Balkanin niemimaahan, kuten harhaisesti kuvittelin. Osa Jugoslaviaa se kyllä oli aikanaan, minkä huomaa hyvin vanhan kaupungin ulkopuolella liikuttaessa. En tiedä miksi kommariarkkitehtuuri tuntuu niin selkäpiitä karmivalta mun mielestä, vaikken koskaan ole itse kommunismissa elänyt. Ylipäätänsä kommunismi kuulostaa kirosanalta, vaikka juuri katsoin Ville Haapasalon Kaukasian reissun Georgia-jakson, jossa köyhyydessä elävät paikalliset vuoronperään haikailivat vanhojen, hyvien kommariaikojen perään. 

Menipä kummaksi pohdinnaksi tämä teksti. Palataan aiheeseen, Ljubljanaan. Eikös olekin mahtava tuo joulukuinen, hailakka valo, joka näissäkin kuvissa näkyy? Ljubljanalaiset muuten näyttivät rakastavan terassilla istumista, vaikka lämpötila oli, mikä oli. Kaikilla Ljubljanica-joen varren terasseilla taisi olla lämmittimet, ja terasseilla riitti ihmisiä. 

Yksi asia, mikä mut Sloveniassa yllätti, oli elin- ja hintataso: hinnat olivat vähintään Berliinin tasoa ja toisaalta paikallisilla näytti riittävän palkoistaan hyvin ravintoloissa ja kahviloissa istumiseen. Vaan tiesipä ystäväni wikipedia kertoa, että Slovenian talous on vakaa ja menestynyt. Jos jonnekin entisen Jugoslavian alueelle maahanmuuttoa paremman elintason perässä on suuntautunut, niin Sloveniaan. Slovenian bruttokansantuote on yksi Euroopan korkeimmista henkeä kohti.











Kuten sanottua, voisi hyvinkin poiketa Ljubljanaan esimerkiksi Keski-Euroopan tai vaikka vain Slovenian roadtripillä. Mitään suuria tunteita kaupunki ei kuitenkaan herättänyt - samanlaista huokailua, kuin Venetsiassa, ei tapahtunut kaupungilla laahustaessamme. Joskus on kuitenkin kiva matkailla paikoissa, joissa ei ole liikaa nähtävää. Voi keskittyä matkustamisen iloon, siihen fiilikseen, kun koti on kaukana, ja olla höntyilemättä. Niin ja syödä suklaakakkuja. Ljubljanan suklaakakuista ja muista yritän kirjoittaa seuraavaksi.