haluaisin että kaikki tietäis kuinka kauniilta sä näytit tänä aamuna.
Meidän suhde on ollut ristiriitainen, tiedän sen. Ihan niin kuin leffojen erokohtauksissa sanotaan, vika on ollut täysin mussa, ei sussa. Mutta me ei olla eroomassa, ja mä haluun nyt sovitella nää jutut, koska sä oot mulle niin tärkee.
Mä olin monta vuotta menossa tai tulossa, muilla mailla tai fyysisesti läsnä mutta henkisesti kolmen valovuoden päässä. Kuljin sun katuja, katselin sun valoja, istuin sun rantakivillä ja zoomailin sun taivaanrantaa. Ajattelin silloinkin, että oot kaunis, mutta etten mä silti jotenkin kuulu sulle. Että ei se oo sun vika, vaikket ymmärrä mua. Sun hiljaisuus tuntui painostavalta, sun talvet pimeiltä ja sun ilma jotenkin väljältä ja ponnettomalta. Mä kaipasin seikkailuja, punasempia auringonlaskuja ja hikisempiä kainaloita. Halusin että mun ympärillä olisi melua, koska olin ite niin hiljaa, ja että mulle hymyiltäis pikkukylien raiteilla, jotta mä saisin syyn hymyillä takas.
Nää oli mun syitä. Kaikki oli mun syytä.
Tänä sinisenä aamuna kun kävelin hiljaa sun kinoksissa mä tajusin, että mun on aika pyytää anteeks ja tehdä sovinto. Anteeks, että mä kiukuttelin kerta toisensa jälkeen, vaikka sä et ikinä vaatinu multa mitään. Anteeks, et mä haukuin sua tylsäksi vaikken ite jaksanu töiden jälkeen tehdä muuta ku käpertyä sohvalle. Anteeks myös se kerta kun kirosin sun loputtomia valoisia tunteja heinäkuussa, vaikken ite osannut rauhottua uneen. Anteeks se kun kaipasin kesäsadetta sunnuntai-iltana ja kirosin, kun se tulikin maanantaiaamuna. Ja iso anteeks siitä kun väitin sua jääkylmäks, vaikka ite olin niin idiootti etten raaskinu ostaa kunnon talvikenkiä.
Onneks sä annat mulle kyllä anteeks, mä tiedän sen. Et vaan jaksa kantaa kaunaa tällaiselle pienelle ihmiselle.
Ja ihan oikeesti, sä näytit niin kauniilta tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti