Rooma ja yksi sen katu nimeltä Panama

Tasan kaksi vuotta sitten rykäistiin ensimmäinen yhteinen Euroopan citybreikki mieheni kanssa ja kohteena oli paavillinen Rooma. Olin käynyt Roomassa joskus lapsena, eikä sinne palaaminen oikeastaan ollut käynyt mielessäni. Kunnes sitten eräänä päivänä norjalainen tarjosi näitä tuttuja edukkaita lentojaan juuri oikeaan aikaan, ja huomasimme ykskaks olevamme onnellisia Helsinki-Rooma-Helsinki -pilettien omistajia. Mikäs siinä, tuumattiin ja nukahdettiin seuraavat viikot pastan ja pizzan värittämiin, rasvaisiin uniin (juu tiedän nyt, että italialainen ruoka on muutakin kuin näitä edellä mainittuja, kaikkea sitä matkatessa oppii).

Tuohon aikaan me matkustettiin aika vaatimattomasti, tai sanotaanko nyt, että nykyistä pienemmällä budjetilla. Roomassa buukattiin hostelli jostain kaupunginsyrjästä ja jaettiin huone espanjalaisten punkkareiden kanssa. Hostellissa hyvää oli hinta, hinta ja hinta, joten en nyt vaivaudu etsimään edes sen nimeä tätä postausta varten. Ei oltu tutkittu tosiaan tuota sijaintia kovinkaan syvällisesti, ja lähimmälle metroasemallekin oli yhtä pitkä matka kun Kaisaniemestä Sörkkään. Käveltiin jalkamme siis hajalle ihan kunnolla kahden ja puolen päivän aikana.

Rooma läkähdytti mut aika perusteellisesti yhden viikonlopun aikana. Nähtävyyksiä on paljon, ja me oltiin jostain syystä sitä mieltä, että suunnilleen kaikki on nähtävä nyt kun kerran täällä ollaan. En suosittele samaa tyyliä muille. No juu, ei niistä nähtävyyksistä sen enempää, opaskirjoista ja paremmin perehtyneiden blogeista löytyy varmasti hyödyllisempää infoa. Muistelen sen sijaan reissun vuosipäivän kunniaksi sunnuntai-iltapäiväämme Roomassa, kun otimme tavoitteeksemme kadun nimeltä Panama.

Siis onks nää NE portaat?

Sunnuntai kello 12. Laahustamme Via del Corsolla - joka nimestään huolimatta on hyvinkin erilainen kuin Pohjois-Vantaalla sijaitseva kaimansa - ja mietimme mitä kivaa voisimme tehdä. Jalkoja särkee, ja reissuinspiraation draamankaari alkaa kaartaa jyrkästi alaspäin. Tulee vessahätäkin, joten poikkeamme gelatoille, jotta pääsisin helpottamaan oloani. Syön aivan mielettömän mainion kookosgelaton. Siis nami, muistan vieläkin, miltä se maistui. Jatkamme matkaa, kadut ovat täynnä kanssaturisteja, roomalaiset vain tuntuvat pysyvän visusti piiloissaan. Pysähdymme turisti-infon kohdalla ja ajattelen tilaisuuteni tulleen: Nyt voin kysyä yhden mieltäni koko matkan ajan vaivanneen kysymyksen ihan paikallisesta asiantuntijalta! Paukkaan ovesta sisään ja sen kummemmin sanojani asettelematta esitän kysymykseni :

"Missä on se oikea Rooma? Siis se missä te asutte? Ja minne turistit eivät mene?"

Kaksi tummatukkaista naista katsoivat minua hiljaa ja skannailivat hetken kysymystäni, kunnes toinen vastasi kutakuinkin näin:

"Ei sellaista ole. TE olette joka paikassa!!"

Astumme pettyneinä ulos infokopista. Siis ei voi olla totta, joutuuko nämä asumaan täällä japanilaisryhmien salamavalojen keskellä? Joko infon täti valehtelee, tai sitten en osannut muotoilla kysymystäni oikein. Selvää kuitenkin on, että meille on juuri osoitettu paikkamme Roomassa. Se on akselilla Fontana di Trevi ja Colosseum, ihmeellisten ihmispatsaiden ja ylihintaisten kahviloiden huudeilla.

Saatiin Colosseum ihan itellemme

No ei...

On muuten vaikea ottaa Fontana di Trevistä sellaista kuvaa, jossa ei näkyisi poseeraavia turisteja!

Jatkamme laahustelua. Sovittuna oli, että myöhemmin iltapäivällä kiivettäisiin Trasteveren takana oleville vihreille kukkuloille ottamaan pakolliset maisemakuvat, mutta siihen olisi vielä aikaa. Tiedättekö sen tunteen, kun on niin vähän aikaa, että sitä onkin liikaa kun tuntuu että mitään ei kuitenkaan ehdi kunnolla? Jotain olisi kiva tehdä. Mieheni katse osuu bussipysäkin kylttiin ja ilme kirkastuu välittömästi. Hei, toi bussi menee jonnekin Panamaan! Selvennetään tässä vaiheessa, että Panama on mieheni kotimaa, ja hänen pyyteetön rakkautensa kotia kohtaan saa välillä aika isot mittasuhteet. Tiedän jo, mitä on tulossa. Se on sitten bussi 83 ja pyllyt puoleksi tunniksi penkkiin. Onneksi, sillä perillä meitä odottaa, arvaatte kyllä, se OIKEA ROOMA.

Heräileviä katuja, koiria omistajineen, lenkkeilijöitä, lapsia ja vanhuksia sekä soljuvaa italiaa tammikuisessa Roomassa. Kukkakioski kadunkulmassa on auki, mutta kaikki muut kaupat kiinni, onhan sunnuntai. Ajan patinoimalle parvekkeelle on unohtunut muutama begoniaruukku, kultainennoutaja kylpee kuralammikossa, lapset juoksevat kilpaa leikkipuistoon. MÄ TIESIN, ETTÄ TÄÄ ON OLEMASSA. Oikee kaupunki, sen oikeet ihmiset, joilla on ihan oikee elämä, koti, työt ja perhe.

En tiedä miksi mun on aina nähtävä joka paikasta jotain muuta kuin nähtävyydet ja keskusta. Mulle ei missään nimessä riitä ne tallotuimmat polut. Jos ei oltaisi matkustettu Roomassa kadulle nimeltä Panama, en usko että tuntisin olleeni Roomassa. Tarvitsen kipeästi verkkokalvolle juuri tuollaisen hetken laitakaupungin puistossa, kun naapurit vaihtaa kuulumisia ja kukkakauppias järjestelee kimppuja kioskissaan. Eikä kukaan kanna karttaa kädessään. Ihmiset ne on, jotka tekee kaupungin.

Ollaan niin fiiliksissä koirapuistosta, että jäädään sinne pitkäksi toviksi koiria silittelemään. Yritetään kehittää pientä keskustelua paikallisten kanssa italian ja espanjan sekoituksella, mutta se on aika kömpelöä. Ei haittaa, musta on ihan ok olla hiljaa ja vaan katsella. Ja hymyillä kuin turisti. Meillä on kuitenkin vielä muutama juttu to do-listalla, joten matka jatkuu. Panama -katu on kuitenkin tästä lähtien mun lempikatu Roomassa.

Muuten, maisemakuvia varten kannattaa todella kavuta ylös Gianicolon puistoon Trasteveren kyljessä. Me matkustettiin myöhemmin samana sunnuntaina ratikalla Trastevereen ja käveltiin koko kaupunginosan poikki kukkulan juurelle, kunnes yhtäkkiä alkoi sataa. Nautittiin viikonlopun ehkä seitsemännet cappucinot italialaisittain täysin väärään aikaan eli iltapäivällä ja jatkettiin matkaa. Puolessa välissä kukkulaa katsoin taakseni enkä ollut uskoa silmiäni.

Tuplasateenkaari Rooman yllä. Ihan kuin kaupunki olisi halunnut kiittää siitä, että annettiin sille toinen mahdollisuus. Tai siitä, että haluttiin nähdä mitä kaikkea se todella on. Tai ihan vaan muistuttaa omasta mahtavuudestaan. Koska onhan Rooma mahtava, ja kaikki sen historialliset nähtävyydet koko hypetyksen arvoisia. Kun mun tie jonain päivänä vie takaisin Roomaan, mun ei onneksi enää tarvitse jonottaa Colosseumiin, vaan voin valita kartalta randomisti jonkun kadunnimen tai kaupunginosan ja matkata sinne. Kunhan olen ensin syönyt ylihintaisen kookosjäätelöni Via del Corsolla.