Joskus se nostaa päätään

Ulkomailla asumisen kaipuu nimittäin. Maailmankaipuu. Ei kaukokaipuu, ei matkakuume, vaan jotain enemmän. Syvempi hinku kokeilla asettumista jonnekin muualle. Usein nämä tuntemukset hiipii mulle pintaan just sellaisina päivinä, kun aurinko useiden harmaiden viikkojen jälkeen näyttäytyy ja saa vatsan pohjassa kutiamaan. Herään horroksesta ja hiffaan, että maailmahan on vielä tossa, ihan mun edessä.

Se tunne, kun laukut on pakattu ja lähdet jäädäkses, se pieni pakokauhu lentokentällä varhain aamulla, sydän lyö kuin viidakkorumpu kun istut koneeseen. Katsahdat viereiselle penkille ja mietit: Mä en lähdekään lomalle niin ku hän. Kun lasket laukut asunnon eteiseen (jos sellainen löytyy!) ja huokaat, että tästäkö mun pitää nyt tehdä koti. Istut ehkä alas keittiön tuolille ja alat väsyneenä laatia päässäs listaa kaikista tavaroista, jotka mukamas tarvitset, jotta tää paikka olis koti. Ja unohdat puolet samantien. Tai suunnittelet viherkasvi- ja parvekekukkaostoksia, niin kuin mä aina. Suurin osa jää tekemättä.

Uusi ympäristö tarjoaa suloisia arvoituksiaan. Parasta on uusien reittien opettelu - kotoa keskustaan, kotoa kouluun, töihin, ruokakauppaan, puistoon, kahvilaan... Kadut, äänet, tuoksut, värit - hermosto tulkitsee kaiken voimakkaammin kuin aikoihin. Mä, pieni ihminen isossa maailmassa, just tässä kadunkulmassa, enemmän omana itsenäni kuin koskaan. Pienet asiat tuntuu helpommin suurilta, ihan kun olisin snadisti enemmän elossa. Rutiinien rakentaminen uudelleen, from scratch, siinä on jotain voimaannuttavaa.

Uuden kielen oppiminenkin houkuttaa. Muistan vielä sen sekamelskan, mikä päässä soi, kun en vielä osannut espanjaa. Mun tavoitteena oli viettää mahdollisimman paljon aikaa ihmisten ilmoilla jo kielenkin takia. Päivän jälkeen oli aina ihan poikki. Espanjassa puhutaan paljon ja kovaa. Ja kaikki ovat äänessä samaan aikaan. Oikeestaan se oli ihan kauheeta! Mutta silti kaipaan sitä tunnetta, kun uusi kieli alko käydä järkeen mun päässä. Vähän niin kuin tetristä olis pelannu, joka päivä pääsin vähän pidemmälle ja tahti kiihtyi. Ärsyttävän koukuttavaa.

Eksyminen liian sekavassa ruuhkametrossa, ulkopuolisuus, puolimaalaisuuden tunne. Näihinkin kaikkiin voi jäädä koukkuun. Samalla kun hermostut niistä, et tiedä, miten olisit enää sä ilmankaan. Kun oman mukavuusalueen rajat hämärtyy, yllätät itsesi. Pienet saavutukset on isoja, kun niillä on uusi viitekehys. Oikeanmakuisen jogurtinkin löytäminen tuntuu voitolta, eikä paineeton suihku haittaa. Ainakaan paljoa. Ja kaikessa sua ajaa eteenpäin sellanen kutkuttava voima vatsan pohjassa, just sellanen, joka joskus aurinkoisena aamuna piipahtaa mulla kylässä.

Sitten on tietysti myös ne raastavat heippahalit lentokentillä ja ihmisläjäpäivät kun arki näyttää ärsyttävimmät puolensa uudessa maassa. Julkinen liikenne ei toimi, byrokratiaverkkoon meinaa kuristua, ärsyttää kun joku heittää roskan kadulle surutta ja se ainoo sokeriton myslikin on loppu kaupasta. Siis kyllä siihen voi sopeutua, ettei ruokavalioon kuulu enää kaurapuuro ja maitorahka, eikä mistään saa aurinkokuivattuja tomaatteja, mut mun mysli. Se on jo liikaa, heh. 

Tiesin jo lapsena, että haluan asua joskus ulkomailla. Ylä-asteen lopuilla aloin haaveilla vaihto-oppilasvuodesta Australiasta, mitä en koskaan kuitenkaan toteuttanut - se vain jäi. Homma ei jäänyt harmittamaan, koska kaikella on tarkoituksensa. Jos olisin asunut Ausseissa, olisinko lähtenyt heti lukion jälkeen Madridiin? Olisinko saanut kipinän opiskella, mitä opiskelin? Olisinko myöhemmin saanut pestiä espanjankielentaidottomana Panamasta? Olisinko tavannut just ne ihmiset, jotka mun kuului tavata? Niin. Tuskin. Jotain muuta olisi tullut, mutta mieluiten mä otan tämän, mitä olen saanutkin.

Talvella 2013 istuin Panama Cityssä sängyn laidalla ja ikävöin niin kovasti Eurooppaa. Suomeakin tietysti, mutta enemmän Eurooppaa. Kaupunkikulttuuria, kahviloita, jalkakäytäviä joilla voi oikeasti kävellä tai jopa pyöräillä, niitä aurinkokuivattuja tomaattejakin. Mitään tietoista päätöstä siitä, että mieheni kanssa siirrymme juuri Suomeen ei tehty, asiat vaan liikkuivat siihen suuntaan, että asetuimme Helsinkiin. Hyvähän täällä on olla, ja mulla on perhe lähellä. Olen onnellinen. Mutta ei elämä ole ihan vielä eletty. Jossain muuallakin voisi olla jotain meille, kuka tietää...  

Tällaisia fiiliksiä tänään. Kuvituksena ihan tavallisia katuja matkoiltani. Voisko joku niistä joskus olla mun kotikatu?