Olipa kerran rantoja ja palmuja rakastava tyttö. Eräänä talvena noin kaksikymmentä vuotta sitten tämä onnekas tyttö matkusti perheineen Teneriffalle. Tämä oli yksi ensimmäisistä rantalomista, joilta tytöllä on muistoja.
Lennon laskeuduttua Reina Sofian lentoasemalle tulvahtivat lämpimät ilmavirrat tyttöä vastaan jo ennen kuin hänen jalkapohjansa koskettivat lentopetrolin kyllästämää asfalttia. Tyttö oli pakahtua odotuksen onnesta - viikko lämpöä, rantoja, ravintolaruokaa coca colan kanssa nautittuna sekä tietenkin hiihtoloman sallima vapaus arjen velvollisuuksista. Matkatavarahihnalta perhe - äiti, isä, tyttö ja sen veli - suuntasi kohti tuloaulaa ja kohtasi siellä oranssiin pukeutuneen, iloisesti hymyilevän ja kevyesti ruskettuneen matkaoppaan. Bussi numero kaksi, olkaa hyvä, ohjeisti opas. Oikeasti tytöllä ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten opas perhettä ohjeisti, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on, että juuri näillä hetkillä syntyi unelma, joka sinetöisi monta asiaa tytön elämässä.
Koko viikon tyttö ajatteli oppaan hymyä ja huolettoman oloista olemusta. Retkellä Teide-tulivuorelle tyttö seurasi oppaan liikkeitä herkeämättä. Istuessaan isän vuokraaman auton kyydissä tyttö tiesi, että tätä etelän tuoksua hän tulisi ikävöimään aina. Kotiin oli kuitenkin palattava.
Aikaa kului ja tyttö kasvoi. Hän matkusti lähes joka talvi etelään perheensä kanssa aina täysi-ikäisyyteen asti. Lukiossa hän haaveili vaihto-oppilasvuodesta, mutta keksi, että mitä nopeammin hän pääsisi ylioppilaaksi, sitä nopeammin Suomen pölyt voisi karistaa vaikka lopullisesti saappaistaan. Palo muualle oli siis kova. Lopulta tyttö päätyikin asumaan Espanjaan ja aina Panamaan asti, sekä matkustelemaan pitkin palloa. Matkat seikkailunjanoinen tyttö, tai tässä vaiheessa ehkä jo nainen, suunnitteli ja toteutti kuitenkin aina itsenäisesti. Yksikään matkatoimisto ei voisi tarjota sellaista matkaa, joka voittaisi itse laaditut suunnitelmat, hän ajatteli.
Tyynenmeren rannalla jossain päin Costa Ricaa tytön silmiin osui ilmoitus, jossa haettiin matkaoppaita seuraavalle kesälle Turkkiin. Paluulippu Väli-Amerikasta oli jo hankittu, mutta jääminen Helsinkiin ei houkutellut. Hakemuksen tyttö teki ennätysajassa, sillä olihan unelmaa matkaoppaan työstä perusteltu itselle jo yli kymmenen vuoden ajan. Muutaman viikon päästä, sähkön taas kerran palattua tuulisen yön jälkeen, sähköpostissa odotti tervetuliaiskirje Turkkiin. Naisesta siis tuli matkaopas.
Oppaan työ oli ja ei ollut juurikin sitä, mitä nainen oli kuvitellut. Tosiaan, tähän ikään mennessä hän oli myös kouluttautunut matkailualalle, eli tiesi varsin hyvin, mitä oli lähdössä tekemään. Kuten aina, jotkut asiat tulivat yllätyksenä, mutta ei niistä sen enempää. Nainen oli onnellinen, että tämä(kin) unelma tuli toteen. Hän sai seistä lentokentän pääovilla univormussaan (ei tosin oranssissa) ja opastaa onnellisia matkalaisia loman viettoon.
Aikaa kului taas, ja kesäkauden loputtua tyttö palasi Panamaan. Panamassa kun oli joku, joka odotti. Tästä paluusta lähtien nainen onkin rakentanut elämäänsä yhdessä tämän jonkun kanssa. Ensin Panamassa, sitten Suomessa. On matkustettu yhdessä ja erikseen, ja erilaisilla kokoonpanoilla. On suunniteltu vaikka minkälaisia reissuja eri puolille maailmaa, osa on toteutunut, osa odottaa parempaa hetkeä. Mutta aina päällepäsmärinä on tainnut olla sama tyttö, joka ei koskaan unohtanut oranssiraitaista paitaa palmujen reunustaman lentokenttäbussiparkin laidalla.
Nainen matkusteli aina kun pystyi, ja pitkän harkinnan jälkeen uskalsi viimein avata kotikutoisen matkabloginsa, josta oli jo pitkään haaveillut. Bloggaaminen tuntui mielekkäältä ja ruokki matkakuumetta mukavasti. Nainen piti kirjoittamisesta, mutta ehkä parasta oli saada räkäistyä pihalle ne kaikki matkakuvat, joita kukaan ei muuten jaksaisi katsoa kuin ehkä sangrialla lahjottuna (nainen oppi Madridissa asuessaan tekemään oikeasti hyvää sangriaa). Naisella oli myös kevyehkö, mukava, tosin valitettavan haasteeton työ, ja energiaa jäi mukavasti bloggaamiseen ja muihinkin harrastuksiin.
Niin, kunnes eräänä päivänä. Eräänä syyspäivänä, joitain kuukausia sitten, tapahtui jotain odottamatonta. Muutamia oikeiden henkilöiden kanssa vaihdettuja lauseita, nopeita päätöksiä, kymmeniä en voi uskoa tätä todeksi -pään pudisteluja ja tsadam, nainen sai unelmiensa työpaikan viestintäassistenttina. Hän saisi tehdä työkseen kaikkea, mitä rakastaa ja missä haluaa kehittyä! Työ olisi haastavaa, mutta nainen ei sekuntiakaan harkinnut jättävänsä tilaisuutta välistä. Aikaa se tulisi viemään enemmän kuin ennen, energiaa myös. Lomatkin paloivat, viikon palkaton tosin järjestyi ongelmitta, tarvitsevathan kaikki lomaa.
Talviloman lähestyessä nainen ja se joku Panamasta olivatkin suuren kysymyksen edessä: Mitä tehdä viikolla keskellä kylmintä eurooppalaista talvea? Minne mennä? Kovin kauaksi he eivät halua lähteä, ei ainakaan nainen, joka on sanalla sanoen aivan poikki ensimmäisistä kuukausista uudessa, ihanassa työssään. Blogiakaan hän ei ole jaksanut päivittää entiseen tapaan. Nainen ei myöskään jaksaisi juuri nyt kulkea rinkka selässä paikasta toiseen, vaikka onkin sielultaan gipsy.
Tarinan loppu on ennalta arvattavissa. Ympyrä sulkeutui kahdenkymmenen vuoden jälkeen oranssiin pukeutuneen oppaan sanoihin Isrotel Riviera? Bussi numero kaksi, kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti