tiistai 16. elokuuta 2016

San Jorge & Mayan Experience Homestay | Guatemala

Äiti ja neljä lasta. Kukko ja kaksi kanaa. Pikkupoika Bayer Münchenin paidassa. Lava-autollinen juomavesitynnyreitä. Harmaahiuksinen mummo avojaloin, hiukset niskassa kahdella letillä. Toinen fudispaitanen. Kaksi teinityttöjä perinteisissä vaatteissaan, pikkutyttö kintereillään. Nainen kantamukset päälaellaan. Jostain kantautuu musiikkia. Kukko kiekuu. Lierihattuinen mies vastaa hymyyni kädenheilautuksella. 
Istun mun pienellä terassilla San Jorgen kylässä. Täällä ei oo nettiä, ei ravintoloita, ei satavarmasti mysliä jogurtilla aamiaiseksi. Mut ei multa puutu mitään, lähden kohta ostamaan juomavettä. Niin ja nettiliittymän. Tuli luvattua miehelle, etten tyystin jää kadoksiin. Pari päivää ollaan erossa, nelivedon takapuskurilla seisten tyyppi lähti kylänraittia ylös ja katosi horisonttiin. Nyt ollaan vaan mä, mun päiväkirja ja kamera. Ollaan ihan hyvä kombo. (Matkapäiväkirjasta 14. heinäkuuta 2016)
Guatemalan matka alkoi siis neljällä Atitlánjärvellä vietetyllä päivällä. Nää aamukasteesta illan ukkoskuuroihin kestäneet päivät virittivät mut oikeelle taajuudelle, ja olin enemmän kuin valmis jatkamaan matkaa. Jätettiin San Pedro taaksemme kirkkaassa auringonpaisteessa.



Seuraavan kohteen mä otin haltuuni yksin. Jo ennen reissua meillä oli tiedossa, että mieheni olisi käväistävä Panamassa kesken kaiken, joten päätin ottaa vapaudestani kaiken irti ja tehdä sitä, mistä todella tykkään ja hoitaa itseni paikalliseen perheeseen asumaan. Tiedättekö, nää kaksi päivää San Jorgen kylässä, kaqchikel-intiaanien mailla, meni mulla todella tunteisiin. En unohda koskaan. Ja oon onnellinen siitä, että jäin tänne yksin - sain hengittää kylän tunnelmaa ja tutustua sen ihmisiin ihan rauhassa, omalla tavallani.

San Jorge La Laguna on 4000 asukkaan kylä, joka on rakennettu vuorenrinteeseen Sololán ja Panajachelin kaupunkien välimaastoon. Kylän asukkaat kuuluvat mayakansa kaqchikeleihin ja mä asuin kaksi päivää yhden paikallisen perheen luona - omassa huoneessani toki, maksavana asiakkaana.


Mayan Experience Homestay on projekti, jossa kuusitoista kylän perhettä majoittavat matkailijoita vuorollaan luoksensa. Mä majoituin Cristinan ja hänen perheensä luona. Yhdeksällätoista eurolla/yö sain käyttööni oman huoneen ja kaksi ateriaa päivässä. En haluu saivarrella, mutta rahalla ei tietenkään voi mitata sitä, millaista oli tutustua tähän perheeseen ja kuulla heidän elämästään ja todellisuudestaan tuhansien kilsojen päässä napapiiriltä. Just tän takia mä matkustan.

Matka Panajachelin lauttarannasta San Jorgeen taittui lava-auton lavalla. Näillä seuduilla lava-autoihin liftaaminen on normaali käytäntö, ja kuljettajat veloittavat kyydistä usein muutaman quetzalin. Kun hyppäsin rinkkoineni alas pölyiselle keskusaukiolle, muistin, etten ollut kirjoittanut ylös ohjeita siitä, miten löytäisin perheeni luo. Muistaakseni mun pitäisi löytää kauppa, jonka seinällä lukee Mayan Experience. Aukion laidalla oli viisi kauppaa, ja valehtelematta kiersin niistä jokaisen, kunnes oikea löytyi. Vanha, jälleen kultahampainen ja olkihattuinen mies toivotti mut tervetulleeksi ja ohjasi oikeaan taloon. Vastassa mua oli arviolta 10 -vuotias poika, jonka silmäripset oli kilometrin pituiset.



Tää on taas niitä paikkoja, joissa tunnen olevani kokonaisen galaksin päässä kotoa, ajattelin kun istuin muovituoliin oveni ulkopuolelle ja aloin seurata ohikulkevia ihmisiä. Mikä mut aina ajaa näihin kyliin matkoillani? Balilla se oli Les, Sri Lankassa Kataragama, nyt Guatemalassa San Jorge. Oon istunut aikuisiässäni aika monen kaukaisen pikkukylän terassilla ja ihmetellyt elämää. Muuten muistan, kuinka lukiossa haaveiltiin matkustamisesta ystäväni kanssa ja mä sanoin, että haluan jonnekin kauas kalastajakylään, sellaiseen jonka nimeä kukaan kotona ei ole koskaan kuullut. Sitten vaan istuisin rannalla ja miettisin, että kukaan ei tiedä, missä oon. Aika uskollinen oon osannut haaveelleni olla, vaikka tuo teiniangstinen salailuaspekti onkin jäänyt pois viimeistään tän blogin myötä.




Tosiaan, nelihenkinen isäntäperheeni toivotti mut suurella sydämellä tervetulleeksi. Palomies-isä, kotiäiti-äiti sekä 12- ja 18- vuotiaat pojat asuivat oranssissa paritalon puolikkaassa, jonka alakertaan oli rakennettu ylimääräinen huone meitä uteliaita varten. Kananpojat juoksivat katoksen alla ja keittiön puu-uunissa kyti jatkuvasti tuli.

Illallispöydän teemaksi muodostui uteliaisuus, kun kilpaa kyseltiin toisiltamme elämänmenosta, opeteltiin suomea ja kaqchikelia sekä lopulta päästiin keskusteluissamme siihen pisteeseen, että todettiin onnen koostuvan suunnilleen samoista asioista - perheestä, terveydestä ja mahdollisuudesta käydä koulua ja oppia - niin San Jorgessa kuin napapiirilläkin. Tässä näin niin kuin tiivistettynä iltojemme anti, kirjoitan vielä oman postauksen San Jorgen arjesta ja elämästä erikseen, sillä muistiinpanoja päiväkirjaan kertyi monta sivua ja haluan blogini välityksellä kertoa tarinoita maailmalla tapaamistani ihmisistä muillekin.

Sekä minä että perhe oltiin innoissamme yhteisestä kielestä - suurin osa perheessä vierailleista matkailijoista kun eivät espanjaa ole puhuneet, on kulttuurivaihto jäänyt usein elekielen tasolle. Muuten, kuvittelin Guatemalassa puhuttavien mayakielten olevan vähän kuin murteita tai erilaisia versioita yhdestä ja samasta kielestä. Olin väärässä, sillä kielet kuulemma eroavat toisistaan usein valtavasti. Espanjankieli onkin tärkeä yleiskieli, jonka osaaminen helpottaa kommunikointia yli yhteisörajojen. Oletan myös, että osaamalla espanjaa alkuperäisväestö voi myös paremmin huolehtia asemastaan yhteiskunnassa.




Mitä tekemistä San Jorgessa sitten oli? No ei mitään, ja se tuntui niin hyvältä. Oikein uin siinä ylimääräisessä ajassa, jonka auringon rytmin mukana elävä kylä mulle tarjosi. Istuin terassilla, istuin kirkon portailla, istuin yhteisen pöydän ääressä ja sivelin paputahnaa maissitortillalle. Yritin käsittää, miten erilaisista lähtökohdista ihmiset ponnistavat maailmaan, muotoilin päässäni kysymyksiä, joita kohteliaasti esittäisin isäntäperheelleni ja ihailin yhteisön halua pitää kiinni perinteisestä elämäntyylistään. Kirjavat asut, oman kielen vaaliminen ja tiivis perheyhteisö tekivät muhun vaikutuksen samalla kun ajatukset eriarvoisuudesta sinkoilivat pienessä päässäni. Onneksi oon jo ymmärtänyt, ettei elintasoeroista kannata turhaan tehdä suoria johtopäätöksiä onnellisuudesta.

Jos riemusta kiljuvien pikkufutareiden määrässä laskettaisiin, olisi San Jorge aika onnellinen mesta.




Varasin Mayan Experience Homestay -majoituksen muuten ihan hostelworldin kautta. Majoittujat jaetaan tasan kaikkien kuudentoista osallistuvan perheen kesken, jotta myös tulot jakautuisivat mahdollisimman tasapuolisesti. Kokemus oli ikimuistoinen, mutta kanssamaatkaajien olisi hyvä tietää, että majoitus ja ruokailu perhemajoituksessa ovat aika vaatimattomat, niin kuin elämä kylässä ylipäätään.

Allekirjoittaneelle tää vaatimattomuus teki vaihteeksi enemmän kuin hyvää. Ja vaikken ehkä ymmärrä maailmaa yhtään sen paremmin kuin ennenkään, tuun aina liikuttuneena muistamaan perheen kuopuksen palavan innon opetella suomenkielisiä sanoja ja sen, millaisella ylpeydellä Cristina esitteli mulle sivutyönä tekemiään helmikoruja. On lähtökohdat mitkä tahansa, tärkeintä on yrittää.




2 kommenttia:

  1. Ihana juttu! Kuulostaa unohtumattomalta kokemukselta, joka jättää jäljen omaan itseen. Itsekin tykkkään pikkukylistä ja niiden rauhallisesta elämänmenosta - se on hyvää vastapainoa kaupunkielämälle, jota Suomessa tulee elettyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) pienissä kylissä on kyllä jotain omanlaistaan taikaa :)

      Poista